Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu
kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät iloisina
vankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin vankkurien ja
tuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No, vihdoinkin
oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso, neljällä
lukolla varustettu arkku--se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet
--ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.
Koko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän
näet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona.
Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan
eväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.
Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja
harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret
olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet
pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä
sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en
kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa
sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään
poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu.
Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.
»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen
ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista
paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta
tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin
vankkureihin.
Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani--jonka tuli ajaa
vankkurit takaisin kotiin--ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat
takaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei
siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua
vankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.
»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki
järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten,
Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»
Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain
haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.
»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta,
»pyörä lähtee irti!»
»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»
Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi
vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta
näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen
silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle
kädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen
kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan
pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle
ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti
enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös
taivasta kohti.
Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin
vieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai
käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.
Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:
»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani
kotiin.»
»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»
»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat.
Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin
tiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse
pitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös
antaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo,
niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla
puolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin
paljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut
sen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä
tietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?»
»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.
»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä heti
löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille.
Hän tietää, missä se on.»
»Kyllä, isä», sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja
lensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.
»Se Kalle se on sentään reipas poika», sanoi lukkari. »Lyönpä vetoa,
että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti
hän osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.»
»Niin», sanoi Swart. »Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani istua
kököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee osaamatta
suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.--No, pöllöpää, mitä sinä
nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä
Belgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.»
»Se ei olekaan niin helppoa», sanoi lukkari, »eipä sitä voi häneltä
vaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä
ei osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan
sen neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi
sattua, että tulisitte suoraan Venäjälle.»
»Se olisi kamalaa», sanoi ukko Swart.
»Taikka Itävaltaan», jatkoi lukkari, »taikka Puolaan taikka kenties
Taka-Pommeriin.»
»Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?» kysyi Swart.
»Olipa sekin kysymys», sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen
johdosta. »Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä
yönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren
vedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän
minun täytyy lapsillekin opettaa.»
»Jaa, jaa, Swart», sanoi Witt. »Luulenpa, että lukkari on oikeassa.
Mutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan laivallakin yli
aavan veden?»
»Äh, aina sinä hourit siitä vedestä», sanoi Swart närkästyneenä. »Eilen
et mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain
se tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia
seikkoja tuntisi.»
»Niin», sanoi lukkari, »jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te
saisitte ajaa Brüggen ohitse.»
Nyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.
»No, Kalle», sanoi Witt, »onko sinulla rahat?--Sanoiko äiti muuten
mitään?»
»Ei hän mitään sanonut», vastasi Kalle.
»Näitkö sinä minun eukkoani?» kysyi Swart.
»Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat
kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte
Fritsin mukaanne.»
»Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!»
Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi
metsän.
»Niin», sanoi lukkari, »mitä minun taas pitikään sanoa;--hauskaa
sentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana
minä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut
otettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin
uljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia.
Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita
viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin
ylpeä.»
»Se on totta, se», sanoi Witt, »ja se on myös parasta.»
»Niin, kyllä täytyy myöntää», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »että
ylpeä oli lukkari.»
Ja Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.
»Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!»
»Niin», sanoi lukkari, »tulee aina olla niin suora ja kankea kuin
seiväs, ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä
uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös
olla kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi
tanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,
minä tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei
ole, mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne,
herra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te
huudatte niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi
lasia väkevää likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,
sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle
suuri huvi ja minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.'
Saatte nähdä, että hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin.
Otaksun, että te astutte johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja
siellä tulee joku porvari luoksenne, sanoen: »Suokaa anteeksi,
kunnioitettava herra, te ehkä ette ole tuttu täällä...?» Silloin te
oikaisette vartalonne, pistätte molemmat kädet housuntaskuihinne,
asetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä suoraan päin silmiä ja sanotte
suurellisesti: »Mitä? Mitä te tarkoitatte? Ja...»
»Ptruu! äsh! noh! Juhani!» huusi ukko Witt, »pysäytä vähän!»
»Mikä nyt?» kysyi Swart. »Miksi pitää hänen pysäyttää?»
»Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni», sanoi Witt. »Se
oli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.»
»Mutta mitä tämä nyt on?» sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi
tavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule
Strelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas»,
sanoi hän Kallelle ja Fritsille, »ja lähtekää hakemaan sitä.»
Vankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja
lukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä
muutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät
herrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt
itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä
vaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä ilmaan
ja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.
»Katsokaas varsoja--ptruu!» huusi Swart ja Juhani kiljui: »Ptruu!
Ptruu!»--itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: »Ptruu! Ptruu!», mutta
siitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas
vankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät
kuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina.
Juhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen
jälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon,
sillävälin kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä
ja katseli kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi.
Tammat vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin
lukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi
lukkarikin huutaa: »Ptruu, so so, Liisa, noh!» Mutta pahaksi onneksi
putosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa
lukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: »Ptruu,
no, noh!»
Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.
»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te
olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta
ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh ... ptruu, ptruu!»--siinä
kaikki.
Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä--*pratsh*!--vankkurit
pahoin tärskähtivät--ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa,
joka juoksi tien poikki.
* * * * *
Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian
onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit
olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja
sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle
syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko
Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän
päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki.
Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun
matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli
leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän
okaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui.
Kalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon
pensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti--ei juuri
varsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja
kaikki oli taas kuin olla piti--paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui
liejussa.
»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli
tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen
huomannut, että kaikki oli kunnossa.
»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös
ongimme.»
Hän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi
ja heitti narun lukkarille:
»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»
Ja he vetivät ja kiskoivat.
»Pitäkää kiinni!--Nyt saamme hänet!--Vielä kerta!--Ja vieläkin!...
Eläköön! Nyt hän on maalla!»
Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt
jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille
nankinihousuilleen.
»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä nyt
voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai
on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»
»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä.
Ei, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten
ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa
saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän
nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy
lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.--Mutta me muut kai syömme
päivällistä.
Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään
makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan
takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja
kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun
palasen hänkin, sanoi Swart,--sillä hän oli pahanilkinen veitikka:
»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»
Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että
tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä
saanut märkää eikä kuivaa,--ja kaikkein harmillisinta oli, että kun
toiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat
vankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen
iloisesti:
»Hyvästi nyt!»------
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän
tapauksen.
»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta
vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa
asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden
eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli
sentään liikaa!»
Ja minun mielestäni lukkari oli oikeassa.
Kun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi
Ankershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä
ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän
itse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli
suuresti pelästynyt nähdessään sen.
»Mutta», lisäsi hän, »minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;
ne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät
noin melkein mitä tahansa.»