Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle
kaupunkiin hankkimaan kansliasta »passia ulkomaille». Se maksoi 16
groshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri Swart nimittäin
oli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten. »Sillä
muuten eukko taas sekaantuu asiaan», sanoi hän.
Kotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:
»Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.»
»Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.»
»Kuules Frits», sanoi ukko Swart, »tules tänne ja lue passi meille. Alun
saat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.»
Ja Frits luki.
»Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.»
»Se on oikein, se», sanoi Swart tyytyväisenä. »Niin, erittäin pitkä minä
en olekaan.»
»Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas,
ruumiikas.»
»Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin
näköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti
kuulua: rumakas»... No, lue eteenpäin!»
»Silmät: harmaat--tukka: punainen...»
»Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani
sentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.»
»Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!»
»Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä... Katso sinä vain passiin,
poika!»
»Suu: iso--nenä: pieni...»
»Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina luullut,
että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen.»
Ukko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. »Mutta mitä
pituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.--Poika, älä naura, vaan
lue eteenpäin!»
»Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja
rokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän
siniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.»
»Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!»
»Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!»
»Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?»
»Niin tässä seisoo, isä!»
»Ja näyttävät kokoonneulotuilta?»
»Niin, tässä seisoo niin!»
»Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on kirjoittanut
minulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle
juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani
on kyllä oikein ja paikallaan, ja se »ruumiikas» olisi myöskin saattanut
käydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian hullua.»
»No enkö minä sitä sanonut!» tiuskasi Swartin emäntä. »Kuules Frits,
istahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen
lasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen
kuvansa!»
Mutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hän
rupesi kiljumaan.
»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä
sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle
istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat
istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt
sinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,--vähän evästä me myös
tarvitsemme mukaamme.»
Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.
Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja
puhkesi sanomaan:
»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?»
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi
koipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja
hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan
sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut
tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä
olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän
seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein
näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi
matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.
Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari,
herra Suhr ja ukko Witt sisään.
»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea,
»katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»
»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää täytyy,
että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt
vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla
vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»
»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä
mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain
sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi
yllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»
»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»
Ja ukko Witt huomautti:
»Niin, se on totta kyllä!»
»Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei
ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy
seurata», selitti lukkari vielä, »nimittäin sininen, keltainen ja
punainen--muut eivät ole laisinkaan muotia.»
»No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten», sanoi Witt, »onko Kalle
muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella
itseäsi. Onko hän muodinmukainen?»
»Onpa kylläkin», sanoi lukkari, »punainen kaulahuivi, sininen takki ja
keltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä
mitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.»
»Niin», sanoi ukko Swart, »siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina
sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herramaisen
muodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.»
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea rupesi
katkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle ja
että hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se
olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa
Dorotean vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.
»Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä
tuon sinulle jotakin kaunista.»
»Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet
pois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.»
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle
taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa
kuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä
poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset
itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet
istumaan polvelleen.
»Rakas, oma Doroteani», sanoi hän. »Sinä et saa itkeä. Olethan sinä
sanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä tulen
takaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut syliini,
niinkuin nyt tänään!»
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä.
»Hyvästi nyt», sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, »ja mene Jumalan
huomaan!»
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan
Doroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta kaikesta surusta
huolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän olikin vain tuhma
poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan
tähden. Satakieli lauloi--ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?--
kevättuuli hyväili häntä--ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli
niin raskas?--ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse
tähän sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta--ja
kuitenkin oli hän vain köyhä ompelijatar.