Seinäkello naksutti: tik tak, tik tak.
Oli toinen helluntaipäivä vuonna 185--. Ukko Swart istui nojatuolissaan
päivällisen päälle piippuaan poltellen ja mielihyvällä muistellen
suloisia luumukeiton möykkyjä, joita eukkonsa oli laittanut hänelle.
Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi sisälle, ja säteet leikkivät
lattialla. Ulkona ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja syvin
hiljaisuus vallitsi myöskin sisällä. Oli hiljaista kuin säkissä; kuului
ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak,--ja ukko Swartin silmäluomet
tulivat niin merkillisen painaviksi. Tik tak, tik tak. Hän sulki
silmänsä, nyökäytti päätänsä, ja kello se vain naksutti tik tak, tik
tak.
Rengit ja piiat olivat tänään juhlan kunniaksi koristaneet tuvan kukilla
ja koivunlehvillä, ja lehvissä he olivat tuoneet sisään turilaita, jotka
nyt lentelivät ympäri huonetta.
Uunin edessä lojui vanha Vahti-koira, kuorsasi, huokaili ja ähkyi
unissaan, ja penkillä istui kyyrysissään talon musta kissa ja kehräsi
torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak, tik tak.
Ukko Swart nukkui ja kuorsasi niin, että leuka tärisi, kissa nukkui ja
koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet. Ne lentelivät suristen
sinne tänne, ja eräs niistä, oikein turhamainen vanha jalli, istahti
ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan se ei ollutkaan mikään kärki;
siksi se oli liian leveä ja mukulamainen. Olipa se pikemminkin nappi. No
niin, turilas se käyskeli ympäri nappia ja huvittelihe. Mutta tämä oli
ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahoin ja liikutteli suupieliään,
mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin turilas kyllästyi tähän leikkiin. Se
lensi ukko Swartin napilta kissan silmille ja täältä koiran luo, jolle
se kuiskasi jotain korvaan.--Vahdin luota se lensi taas ukon napille,
ja tätä peliä se yhä pitkitti, ikäänkuin haluten oikein kiusata heitä
kaikkia ja tehdä heistä pilaa.
Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee, turilas surisee--ja
niin kului kokonaiset kolme tuntia.
Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli
suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.
»Päivää kans', naapuri! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vain katsahtaa,
oletko yksin kotona.»
»Niin oikein, Witt, olen yksin.»
»No, Swart, oletko harkinnut asiaa?»
»Olenpa kylläkin. En ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Siitä saakka
kun söin päivällistä olen istunut tässä ja harkinnut ja ajatellut
asiaa.»
»Kuulehan nyt», sanoi Witt, »minun mielestäni on parasta, että
istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä.»
»No, tehkäämme niin.»
Ukot sytyttivät piippunsa ja istahtivat pöydän ääreen vielä kerran
asiata tuumailemaan.
Heidän edessään oli olutkannu, ja siihen he usein kurkistelivat, ja
sitten ruvettiin tuumailemaan.
»Asia on semmoinen kuin se on», sanoi ukko Swart.
»Niin, Swart, se on aivan totta, se.»
»Kukapa voi tietää, mikä oikeastaan olisi parasta?»
»Tämä on kovin mutkallinen asia», sanoi Witt.
»Kovin mutkallinen», sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.
»Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse», sanoi Witt.
»Mutta mitä hyötyä on tästä tyhjästä puhelemisesta? Minkä tulee
tapahtua, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta.»
»Niinhän minäkin aina olen sanonut.»
»Emmeköhän pane maata koko asian päälle, huomiseksi?»
»Minun mielestäni on kaikki nyt selvillä», sanoi ukko Witt.
»Niin, sikäli kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä
suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo», arveli Swart.
»Se on minunkin mielipiteeni.»
»No, asia on siis päätetty!»
»Niin, hyvästi sitten, naapuri! Kovasti meitä tässä koeteltiin,
ennenkuin asia tuli selväksi.»
He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat
piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo
pälkähti ajatus, että hän ehkä olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen.
Hän aukaisi akkunan ja huusi ulos Wittille.
»Kuules, mitäs arvelet, emmeköhän ensin keskustelisi asiasta vaimojemme
kanssa?»
»Vaikkapa vain», vastasi Witt. »Eihän se haittaa. Eivät he kuitenkaan
jätä meitä rauhaan.»
* * * * *
Kun Swartin emäntä hetkistä myöhemmin tuli kotiin--hän oli kuleksinut
ympäri kylää häthätää juoruilemassa--tuli asia taasen puheeksi.
»Istu muori», sanoi Swart. »Missä hiidessä sinä nyt taas olet
kierrellyt? Minä istun täällä ja vaivaan pääparkaani, mutta sinä vain
menet tiehesi, sinä!»
»Niin, näetkös...»
»Äh, minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Pelkkiä tyhmyyksiä! Tässä minä
saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kun sinä juokset ympäri
kylää.--Mitä? Luuletkos, että minun mielipiteeni ja ajatukseni
kasvavat noin vain ilman muuta kuin kyttyrä kamelin selkään!»
»Minä olin vain asialla».
»Aina sinulla on asioita. Ei tämä ole lainkaan niin, kuin pitäisi olla.
Sillä näetkös, minä tahdon aina sitä, mitä *sinä* tahdot, mutta *sinä*
tahdot, mitä *minä* *en* tahdo. Sinä tahdot olla *isäntä* talossa, mutta
luulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä keskeytä
minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.
--Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut päätäni
ajatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on, että
hän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika? Senvuoksi olen
minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja
siellä hän saa pysyä pari vuotta...»
»Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!» puuttui emäntä
puheeseen.
»Pidä suusi! Minä en ole vielä puhunut loppuun. Siinä peijakkaan
yhdistyksessä Güstrowissa on viisaita, herroja, jotka tuntevat
maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja ne sanoivat naapuri Wittille:
'Se, jolla on poika', ne sanoivat, 'ja antaa hänen laiskotella uunin
päällä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä tahdotaan saada
kelvollista maanviljelijää, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia
korkeampaa maanviljelystä, joka siellä kuuluu olevan jotain oikein
erinomaista. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?'--'Minäkö?'
hän sanoi. '*Minun* poikani pitää lähtemän sinne'.--'No, sitten pitää
*minun* kanssa, vaikka peijakas perisi', sanoin minä.--Ja nyt sinä
tiedät, miten on asian laita, ja pidä nyt siivosti suusi kiinni, sillä
minä en tahdo kuulla mitään vastaväitteitä.»
Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään ikäänkuin
olisi istunut neulojen päällä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa
puhtaaksi, sillä hän ei enää kauempaa voinut hillitä itseään.
»Mitä? Kas, kas vain! No, tämäpä vasta loistavaa! Minun pitää olla vaiti
tuommoisen taulapään tähden kuin sinun. Vai niin, minä saan pitää suuni
kiinni!»
Ja nyt hän antoi sanain tulla suustansa. Ja sanat pulppusivat Swartin
emännän suusta kuin olut juuri avatusta täysinäisestä tynnyristä.
Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn riehua. Mutta
kun hän luuli sen menneen ohi, niin se alkoikin uudelleen; eukko oli
vain vähän vetänyt henkeä välillä.
»Vai niin! Sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsiraukan ulos maailman
matkoille? Luulenpa todellakin, että niin tekisit, ellen minä ottaisi
häntä suojaani. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita
kuin hän yksin, ja mitä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?--Senkin
vanha nauta!»
»Rauhoituhan, eukkoseni», sanoi ukko Swart. »Jos se nyt tuleekin vähän
maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen hyväksensä. Ja eihän
hän enää ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arvannostossa
vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäpä hänelle voisi tapahtua; hänhän
matkustaa yhdessä Kalle Wittin kanssa.»
»Kalle Wittin kanssa! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi.
Hänhän on aivan yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä lähetät ne molemmat
onnettomuuteen.»
»Mutta pidä nyt jo suusi, muori! Nythän sinä rupeat ihan hulluttelemaan.
--Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä lähetän poikani onnettomuuteen;
--minä matkustan heidän mukanaan Belgiaan.»
»No, kas tämäpä vasta kaunista! Ei kestäisi kauaa, ennenkuin santarmit
ottaisivat teitä kaikkia niskasta kiinni ja veisivät teidät
maankuleksijoina putkaan, jossa saisitte istua pitkät yöt.»
»Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!»
»Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä
nenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi:
ethän sinä tunne tietäkään.»
»Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä
*tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!»
Ja tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa
naapuriin.
Täällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova
ottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin
naapurillensakaan.
»Eukkoni ei oikein tahdo taipua», sanoi Witt, »hän pelkää, että pojille
voisi tapahtua jotain.»
»Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!» sanoi ukko Swart. »Tulevathan
pojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa siellä
ukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä jaksatte, niin
kaikki on lopulta hyvin.»
Ja Wittin emäntä meni.
Hänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin
kasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut
kysymys hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä
esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat
itkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian
väkinäiseksi, alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.
»Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken tämän
ohitse!»
»Pitikin hänen päästä vapaaksi sotapalveluksesta!» valitti Swartin
emäntä.
»Minä olen neulottanut Kallelle seitsemän uutta paitaa ja uudet siniset
housut», ruikutti Wittin emäntä.
»Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähteä Belgiaan, siihen
kirottuun paikkaan!»
»Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?»
»En, kukapa sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on
villejä ihmisiä ja ryöväreitä ja susia ja rautateitä. Minua rupeaa ihan
värisyttämään kun vain ajattelenkin sitä!»
»Niin, eikös se ole kauheata!»
»Eivätkö ne nyt voisi lähettää poikia johonkin maanviljelyskouluun tässä
maassa? Minulla on serkku Kriwitzissä....»
»Niin, sanos muuta! Minun ukkoni on pannut nämä ajatukset sinun ukkosi
päähän. He tahtovat vain itse päästä matkustamaan alas Tyroliin tai
Puolaan ja kuljeksimaan ympäri pitkin maanteitä.»
»Naapuri kulta ... kuules nyt!»
»Ei tässä mikään auta. He ovat nyt kerta saaneet sen päähänsä. Mutta
kunhan he kerran ovat palanneet kotiin, niin...»
»Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen
lupaan, ja minähän sentään olen pojan äiti.»
»Anna nyt asian olla, äläkä sano mitään, niin on viisainta. Mutta kun he
ovat tulleet takaisin, kas silloin he saavat nähdä toista!»
Kun he olivat ehtineet tehdä tämän sopimuksen, astui Frits huoneeseen.
Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa
alhaalla vanhan seljapuun luona. He olivat siellä vannoneet toisilleen
ikuista uskollisuutta, ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,
viettäisivät he häänsä, panivatpa sitten vanhemmat vastaan miten kovasti
tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt, että näillä kahdella oli niin
paljon puhumista toisillensa. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään
Doroteaa vastaan, päinvastoin. Dorotea oli kaunis tyttö, ja hänellä oli
hyvä ymmärryksen lahja. Sen lisäksi oli hän nokkela neuloja; hän oli
aivan äskettäin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta Fritskö
ottaisi hänet? Ei! Sillä Dorotea oli liian köyhä. Vaikkapa kääntäisivät
hänet ylösalaisin, vakuutteli Swartin emäntä, ei asiasta sittenkään
tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen
Fritsinsä tahtoisi naida, saisi hän kyllä aivan toisenlaisia tyttöjä
kuin Dorotea. Olihan tässä tarjolla kauppias Hahnin tytär ja
kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui iloisin kasvoin tupaan. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet
sopimuksensa; hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan, sanoi hän:
»Sinä hymyilet, poikaseni, vaikka sinun ennemmin pitäisi itkeä. Kunpa
vain tietäisit mitä on tapahtunut.»
»Niin», lisäsi Wittin emäntä, »tässä on kysymyksessä kauheita asioita.»
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle asiaa. Eukko oli
luullut, että Frits rupeaisi itkemään; mutta Frits kuunteli hänen
sanojaan vain puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat vanhan
seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.
»Onkos kukaan mokomata ennen nähnyt?» puhkesi Swartin emäntä
ihmettelemään. »Etkös sinä tuhma poika istu tuossa irvistellen?
Minkätähden sinä et itke? Luuletkos, että minä leikkiä lasken? Ja mikä
sinua muuten niin huvittaa? Sinä vain nauraa höhötät, kun minä itken
katkeria kyyneleitä!»
Ja taas nosti Swartin emäntä esiliinan silmilleen.
Frits ajatteli vain vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa. Se
pojan-nahjus ei lainkaan halunnut itkeä. Äidin itku ja toruminen ei
auttanut; Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli
kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästit. Ja tuokion kuluttua olivat
kaikki sängyssä.
Kuu kumotti ikkunasta sisään, ja seinäkello naksutti: tik tak, tik tak!
Swartin emäntä näki kauheaa unta. Kolme isoa, valkoisiin raiteihin
verhottua miestä, joilla oli kyynärän pituiset parrat, hyökkäsi Fritsin
kimppuun ja vei hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet
suuhunsa saappaineen päivineen, eikä se poika-nahjus sittenkään tahtonut
itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka taittuivat häntä
niskasta maantiellä ja veivät putkaan--ja Frits, niin, hän näki unta
lukkarin Doroteasta.