Häät Luolakoskella.
Keskellä tätä kuumeista hälinää, innostusta ja pauhua, oli vanhassa
Luolakosken kartanossa touhuttu kokonaan toisenlaatuisissa hommissa,
jotka koskivat rappeutuneiden osien uudistusta, korjauksia ja
juhlavalmistuksia. Kartanon nuoriherra, luutnantti Arttur, oli mennyt
kihloihin kenraalimajuri Stormin tyttären, Marian kanssa, ja häät
olivat ovella. --
Kookas, mutta tällä kertaa pieneltä tuntuva vierashuone oli täynnä
säteilevää, juhlapukuista yleisöä. Kaikkialla näkyi loistavia
sotilaspukuja, kahisevia silkkihameita ja avokaulaisia, iloisia
naisia, jotka olivat ryhmittyneet erilleen miehistä, ikäänkuin olisi
molempien sukupuolien välillä vallinnut riita siksi kunnes vihkiminen
oli toimitettu.
Suuren harpun lähettyvillä, jonka kieliä hieno ja miellyttävä
sulhanen silloin tällöin hajamielisenä kosketti, mantelimaisissa
silmissään raukea onnen kuulto, olivat sotilaat ja moni
siviilimieskin kerääntyneet kenraali Stormin ympärille, joka
huolettomalla leikillisellä tavallaan jatkoi esitystään:
-- Siitä on helppo syyttää, mutta menkääpä yhden ainoan rykmentin
kanssa ottamaan vankeja. Emmehän me voineet piirittää kolmea
divisioonaa. Me hakkasimme ne maahan -- sitäkin suuremmalla syyllä,
kun kapteeni K. väitti Englannilla olevan taivaassa siirtomaita,
joissa ymmärrettävistä syistä vallitsi asukkaiden puute. Tietysti se
oli kauheata mäiskettä ja rykmentti oli niin hajallaan ja pieniin
osastoihin jakautuneena, että yhteen aikaan en ollenkaan tiennyt,
kumpi puoli oikeastaan oli voitolla Ne neljätuhatta vankia, jotka
kaiken kaikkiaan otettiin, kuljetettiin pois niin salavihkaa, että
niiden olemassa-olosta ei tiedä vielä tänäkään päivänä juuri kukaan.
-- Entäs tykit? kysyi eversti P. -- Minä olen kuullut, että niiden
teho on vallan arvoituksellinen.
-- Niin on. Me koettelimme niitä ensin englantilaisten omiin
selkiin ja varjelkoon, kuinka he niitä pelkäsivät. Niissä on meille
paljon opittavaa emmekä voi kyllin kiittää John Bullia, joka
hyväntahtoisesti on itse kuljettanut ne maahamme.
-- Nähkääs sulhasmiestä, hän katsoo jo kolmannen kerran kelloaan,
eikä ollenkaan kuuntele, kuiskasi kauppias T.
Silloin eversti P. huudahti:
-- Luutnantti Vahlberg, tulkaahan lähemmäs. Kun luutnantti oli
ottanut pari askelta, sulkivat toiset kuin yhteisestä sopimuksesta
hänet kehäänsä.
-- Te ette lainkaan kuuntele appenne kertomusta, luutnantti. Mitä
te siitä kellosta tahdotte? Me olemme päättäneet, että teidän on
kerrottava kokemuksistanne Englannin matkalta. Ennen ette pääse
mihinkään, tulkoon morsiamenne tai ei.
-- Senhän voi appeni paremmin tehdä, kuului kiusaantunut vastaus.
-- Vai niin. Siinä nyt nähdään meidän nuortemme mielipiteet.
Heillä on kaikki oikeudet, mutta ei mitään velvollisuuksia. Joko
taas vilkuilette pois! (Luutnantti oli tosiaankin kärsimättömänä
katsahtanut ovelle). Alkakaahan tarinanne viipymättä.
-- Minä, minä... en ollut toisten mukana, hapuili luutnantti. --
Siitä syystä, että olin kihloissa kenraali Stormin tyttären kanssa...
-- Herra varjelkoon. Joko taas se morsian!
-- Antakaa nyt toki hänen kertoa, huomautti eversti P.
-- Siitä syystä, luullakseni, jatkoi luutnantti punastuen, pääsin
samaan sukellusveneeseen, jossa amiraali N. ja arvoisa appiukkoni
matkustivat. Sitten en tiedä mitään muuta, kuin että kuljimme huimaa
vauhtia eteenpäin, yhä vain eteenpäin. Minä olin luullut, että
sukellusvene tähysteli ympärilleen vain periskoopin avulla, mutta
amiraali ja appeni istuivat alinomaa eräänlaisen kummallisen, laterna
magicaa muistuttavan laatikon ääressä. Olimme varmaankin jo Englannin
rannikolla, kun appeni kutsui minut luokseen ja osotti laatikon
tähystyspintaa. Näin siinä ylösalaisin kääntyneitä rantoja ja sitten
suuren dreadnoughtin, joka kulki kumossa, kuten näytti. Heti paikalla
syntyi sukellusveneessä vilkasta touhua. Jokin kiiltävä, pitkulainen
esine, joka muistutti torpeedoa, asetettiin eräänlaiselle telineelle,
mutta siitä en ymmärtänyt mitään. Joitakin nesteitä kaadeltiin,
mittareita asetettiin. Sitten tuntui hirveä jutkahdus, joka oli
pysäyttää koko sukellusveneen ja samassa appeni jälleen kutsui
minut mainitun laatikon ääreen. Hetken vallitsi hiljaisuus. Sitten
dreadnoughtin kuva ikäänkuin hypähti ja tuokion kukittua kuului kumea
jymähdys. Vesi porisi ja kuohui kuin koskessa ja kohosi keulapuolella
valtavana patsaana ilmaan. Sitten kääntyi panssarihirviö omituisesti
pystyyn ja vapisi kuin henkitoreissaan, silminnähtävästi vaipuen yhä
syvemmälle...
-- Rouva kysyy luutnanttia, ilmoitti palvelija ovelta.
Mutta turhaan yritti luutnantti selviytyä ympärillä olevien
piirityksestä.
-- Hän ei nyt mitenkään jouda.
-- Sanokaa rouvalle, ettei hän voi päästä.
-- Jatkakaahan, kehoitti eversti P. niin tyynesti kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Luutnantti naurahti väkinäisesti ja pyyhki kädellään otsaansa.
-- Sitten noustiin jossakin maihin ja ajettiin hevosella noin 5
tai 6 kilometriä. Senjälkeen jouduin erään aliupseerin rinnalle
automobiiliin, jossa oli tavallinen pomminheittäjäkone ja
taitavasti kätketty pommikasa. Koko aikana en ollut tehnyt muuta
kuin päntännyt päähäni amiraalin suurelta kartalta sen Lontoon
osan katujen ja sokkeloiden nimiä, johon minut oli määrätty, mutta
sittenkään en ollut tarkoin selvillä, mihin kuljettaja meitä vei.
Sydäntä kouristi omituisesti, mutta epäröintiin ei ollut aikaa.
Vihdoin annoin määräyksen ja heitto alkoi... Mahdotonta on kuvailla
ihmisten hämmästystä ja kauhua heidän kuullessaan kumeat pamaukset
ja lasiruutujen helinän, ja nähdessään mustan savun, loimuavan,
kauaspirskuvan öljyn ja syttyvien talojen liekit. Noin viisitoista
tai kahdeksantoista pommia saatiin heittää täydessä rauhassa. Sitten
alkoi syntyä ahdinkoa, takaa-ajoa ja raivostuneiden ihmisten huudot
huumasivat korvia. Muuan pieni sotilaspatrulli särki käsigranaateilla
automme, jolla muutenkaan ei enää päässyt juuri mihinkään. Mutta
me ammuimme heidät maahan ja syöksyimme ihmisvilinään, käärien
englantilaiset päällystakkimme tiukasti ruumiimme ympäri. Heti
alussa minä eksyin tovereistani ja sitten alkoikin koko seikkailun
tuskallisin osa. Vaikka tarkasti tiesin paikan, mihin oli tultava,
vaikka osasin ulkomuistista ainakin 50 eri tietä sinne, niin
sittenkin harhailin kauan eksyksissä, alituisesti peläten joutuvani
kiinni; monta kertaa minun täytyi vilkaista karttaa. Eräällä ahtaalla
kadulla täytyi minun ampua kolme poliisia, jotka ahdistivat minua ja
tyhjensivät revolveriensa makasiinit rintasuojustani vastaan, ampuen
hyvän päällystakkini mäsäksi...
Ulkoa kuului moottorin humina ja kenraali Orrin sikaarinmuotoinen
auto hurahti pihaan.
Kun suuri sotapäällikkö tuokion kuluttua astui sisään, hälveni
kiusaava kehä luutnantti Vahlbergin ympäriltä kuin itsestään
ja herrat asettuivat kunnia-asentoon tervehtiäkseen kuuluisaa
päällikköään.
* * * * *
Vierashuoneen ovi aukeni ja hämärästä, avarasta etehisestä näkyi
sulhaspoikien rivistö, joka oli muodostanut kunniakujan ja palavia
kynttilöitä pidellen odotti liikkumattomassa asennossaan. Sulhanen
omaistensa saattamana ja sitten koko muu yleisö, jonka omituinen,
äänetön hämmästys oli vallannut, siirtyivät etehiseen, asettuen
kaarenmuotoiseen ryhmään niiden portaiden juurelle, joiden alapäässä?
Beethovenin ja Kustaa III:n vanhat muotokuvat yhä seisoivat
juhlallisena kaksoisvartiona.
Sitten alkoi ylhäältä kuulua askelten ääntä ja hunnutettu morsian,
jonka päätä myrttiseppele koristi, laskeutui hitaasti äitinsä,
seuranaistensa ja morsiustyttöjen saattamana portaita alas.
Hänen kasvonsa, jotka liikutus oli tehnyt kalpeiksi, loistivat,
kynttilöiden häälyvässä valossa puhtaina kuin lilja ja ihanat
silmät kimmelsivät kuin kaksi säröistä helmeä tai yökasteen suurta
pisaraa. Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain silkkipukujen kahina ja
keveiden askelten ääni. Kihlautuneet asettuivat vierekkäin ja heidän
ympärilleen kaareutui sulhaspoikien ja morsiustyttöjen kynttilöitä
pitelevä ryhmä. Sitten nousi vanha herra Vahlberg portaitten
alimmalle askeleelle, painoi jalallaan kaidetta ja väänsi Kustaa
III:nnen rintakuvaa. Kuin taikavoiman painamina portaat taittuivat
keskeltä ja alkoivat vaipua syvyyteen. Salaperäinen, pohjaton aukko,
jonka ammottavasta kidasta punertava, epämääräinen valo värähteli,
avautui avartumistaan vaikenevan juhlayleisön eteen. Suloinen,
huumaava tuoksu leyhyi ilmassa. Sitten hiipi syvyydestä kaukainen,
helmeilevä musiikki korviin, kasvaen valtavaksi hymniksi, jossa
kuohui kevään pulppuava voima ja hämärä salamyhkäisyys.
Hitaasti lähti juhlasaattue kulkemaan portaita alas. Maanalaisessa
käytävässä, jonka kattoa koristivat köynnökset ja kirjavat amppelit,
oli lattialle levitetty kallisarvoinen, pehmeä matto, jonka päälle
oli sirotettu kukkia ja tiputettu hienotuoksuisia vesiä. Kosken
valtavan pauhun saattoi jo selvästi erottaa ja ihmeellinen soitto
sekaantui ja yhtyi siihen niin epämääräisesti, että kuulijat eivät
tajunneet sen alkuperää. Unen raskas ja samalla suloinen raukeus
tuntui kiehtovan kaiken loihtuunsa, todellisuus haihtui olemattomiin,
minuutit saivat sadun siivet, arkipäiväinen järki katosi kuin
säikähtynyt metsäeläin ja tunteen salaperäinen tenhovoima vietti
riemuvoittoaan. Kaukana, käytävän päässä, mistä saattoi aavistaa
sävelten lähtevän, kuulsi kirkkaampi valo ja kuta lähemmäksi kulkue
ehti, sitä selvemmin sukeltausivat esineiden ääriviivat näkyviin.
Kustaa III:nnen tarumaisessa luolakammiossa seisoi totinen pappi
korokkeellaan, kultasivuinen kirja kädessä ja vihkipalli edessään.
Sivummalla, puoli vihertävässä hämärässä soitti harsopukuinen,
hengettäreltä nähtävä neito suurta harppua, jonka paksut bassokielet
panivat tuoksujen kyllästämän ilman väräjämään. Takaseinän pyöreä
ikkuna, jonka kuperan lasin takana vesi syöksyi hirveää vauhtia, oli
ympäröity sydämenmuotoisella, ihmeen suurista ja kalpeista, ikäänkuin
kellarissa kasvaneista kukista tehdyllä seppeleellä, ja pöydällä,
sohvan edessä, upeili kauniisti ryhmiin järjestettyjä, hiottuja,
kultareunaisia laseja.
Soitto lakkasi. Morsiuspari polvistui vihkipallille ja papin
yksitoikkoinen ääni kuului oneana ja sammuneena tässä tenhoisassa
kammiossa. Sulhasen hillityn, mutta päättäväisen vastauksen saattoi
selvästi erottaa, mutta äärimmilleen liikutetun morsiamen vieno ääni
hukkui miltei tyyten kosken kumeaan pauhuun.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun pappi jo oli lopettanut toimituksensa,
vallitsi luolassa omituinen, juhlallinen hiljaisuus, joka
luonnollisena, ketään vaivaamatta oli hunnuttanut todellisuuden ja
lahjoittanut seuralle ylevän juhlatunnelman. Vasta kun vaahtoava
samppania helmeili laseissa ja maljoja juotiin nuoren parin onneksi,
tuntuivat ihmiset heräävän ja matala puheensorina vilkastui
vilkastumistaan.
Silloin astui kenraali Orri sivummalle ja alotti:
-- Arvoisat juhlavieraat! Tänä hetkenä, jolloin meihin, arkielämän
koventamiin ihmisiin, on ainakin hetkeksi palannut nuoruutemme
päivien usko sadun todellisuuteen, jolloin me olemme saaneet
nähdä kahden nuoren elämän liittyvän yhdeksi, tahdon muutamin
sanoin, samalla kuin toivotan nuorelle parille kestävää onnea,
selvittää, missä ihmeellisessä paikassa heillä on ollut kunnia
solmia avioliittonsa. Koko se suuri voima, jonka Suomen armeija
nyt omistaa, se taruksi muuttunut kuolemattomuus, joka Suomen
sotilaita on seurannut, on lähtöisin täältä. Tässä huoneessa on se
ollut kätkettynä, nämä kiviseinät ovat pitäneet vuosikymmeniä suurta
salaisuuttaan hallussaan, tämän kullatun harpun sävelissä on ollut
koko armeijamme voiton avain.
Puhuja vaikeni hetkiseksi ja lystikäs eversti P. kuiskasi
vierustoverilleen:
-- Ikinä en olisi uskonut, että Pietari on vallattu harpunsoitolla.
-- Näiden seinien sisällä ovat kuumeiset aivot työskennelleet ja
yksi kaikkein suurimpia keksijöitä on yksinäisyydessään ja surun
seuraamana ajatellut ne suuntaviivat, joille Suur-Suomen kehitys
oli laskettava. En tiedä, onko yhdellekään läsnäolevista insinööri
Arvid Warénin ainutlaatuinen elämäntarina aluksikaan tunnettu. Hänen
työnsä on näihin asti täytynyt pitää salassa, mutta nyt on vihdoinkin
se aika koittanut, jolloin hänen nimensä on vedettävä esiin unhon
pimeydestä ja asetettava kaikkein suurinten suomalaisten nimien
rinnalle.
-- Jo puoli vuosisataa sitten hän tämän luolan säilöihin kätki
suuren keksintönsä, sen metallin, joka nyt on aiheuttanut
ratsuväkidivisioonan voitot ja laivastomme huikaisevat loistotyöt.
Koko sen ajan, jonka hän itse oli vankina, on keksintö selityksineen
ollut täällä ja tähän samaan luolaan hän kuollessaan, pyhitettyään
koko elämänsä työn isänmaalleen, talletti nerokkaat suunnitelmansa
jälkeentuleville perinnöksi. Täältä pelasti ne muuan jääkäri jo
maailmansodan aikana kiihko-isänmaallisen ryhmän haltuun, ja nyt on
koko maailma saanut nähdä niiden merkityksen käytännössä.
-- Tämä luola on näihin saakka ollut yksinäisyyden, työn ja
kaipauksen pyhättö, paistakoon se nyt onnen temppelinä näille
kahdelle nuorelle. Lahjoittakoon se heidän elämälleen saman
suurpiirteisyyden ja voiman, jonka se on antanut Suomelle ja Suomen
armeijalle.
* * * * *
Vieraat kuuntelivat jännittyneenä tätä puhetta, jota he eivät
täysin ymmärtäneet, mutta jonka alla he aavistivat suurien
tapahtumain kulkua. Hiljaisuus vallitsi. Sitten kenraali viittasi
harpunsoittajattarelle.
Kuului helmeileviä akordeja. Sitten alkoi Beethovenin "An Elise"
pulputa harpun kieliltä...
Kiviseinässä napsahti ja violettinen metallilaatta työntyi esiin.
Sen yläpuolelle ponnahti paperilevy, johon oli piirretty: _Nuorelle
parille_.
Sulhanen, joka ensimäiseksi tointui hämmästyksestään, astui laatikon
luo ja otti sieltä kaksi hienoa rasiaa sekä kirjekuoren. Yleisön
valtasi uteliaisuus; se sulloutui luutnantin ympärille kurkoittaen
päätään...
Toisessa rasiassa, jonka kannessa oli morsiamen nimi, oli
violetinvärisestä metallista muovaeltu lehti, jonka keskellä säihkyi
sinertävä timantti kuin suuri kastehelmi; toisessa loistava sinisen
ristin kunniamerkki. Kuoressa oli luutnantti Vahlbergille kapteenin
valtakirja.
Kun onnesta juopunut pari katsahti sivulleen, kiittääkseen kenraalia,
oli tämä kadonnut.
* * * * *
Käytävässä, joka johti kartanon etehiseen, kiiruhti kenraali Orri
pitkin askelin ja rouva Karin Vahlberg, joka oli pistänyt kätensä
hänen kainaloonsa, seurasi mukana miltei läähättäen.
-- Minä arvasin sen, sanoi hän. -- Kaikki oli niin samanlaista, kuin
silloin kerran, ennen. Minä tiesin, että te lähtisitte.
-- Ettekö ajatellut lapsianne, rouva?
-- Ajattelin, minä ajattelin heitä. Mutta minä en voinut unohtaa sitä
miestä, joka on pannut käytäntöön insinööri Warénin elämäntyön... Ja
minä muistin, suokaa anteeksi, kenraali, minä muistin, että hän oli
yhtä yksin kuin edeltäjänsäkin... ja tahtoi poistua.
Karin rouvan suuriin, ihmeellisiin silmiin kohosi kyynelsumu ja hän
käänsi kenraaliin kasvonsa, joilla outo liikutus värähteli.
Orri ei vastannut. Hän muisti, että kerran tuon rouvan mies oli ollut
mustasukkainen. Sitten hän vavahti omaa ajatustaan ja katsoi syrjään.
-- Kenraali, jatkoi rouva heikolla äänellä. -- Jos te joskus
kaipaisitte ystävää... ihmissydäntä, niin älkää unohtako minua, minun
kotiani, joka on teille avoinna, joka oli teille avoinna jo silloin
kun ette vielä ollut suuri, minun perhettäni, jonka onneen teidän
muistonne on solmittu, niin, kaikkea mitä minulla on...
Silloin omituinen pehmeys ilmaantui Oriin kylmille kasvoille, ja
hänen teräviin silmiinsä tuli toinen, samettimainen ja sydämellinen
kiilto. Hän kumartui ja suuteli Karin Vahlbergin värähtelevää kättä,
vastaten hiljaa:
-- Kiitän teitä sydämestäni, rouva.