Suur-Isänmaa.
Vaatimattomassa hotellihuoneessaan oli kenraali Orri vielä sängyssä,
kun kahvi tuotiin. Tarjoilija, joka tiesi, ettei kenraali koskaan
juonut makuullaan, ei kaatanut kuppiin, vaan laski tarjottimen
pöydälle, päivän sanomalehdet sen viereen ja aikoi poistua.
-- Tuokaa lasku, pyydän, kenraali sanoi.
Palvelija kumarsi ja meni.
Sitten Orri nousi vuoteeltaan.
Kun hän peseydyttyään kampasi tukkaansa, joka oli yhä runsaammin
hopeoitunut korvien vaiheilta, oikaisi hän vaistomaisesti ryhtiään,
joka ehkä näytti hieman painuneelta ja kumaraiselta. Hänen kasvonsa
kuvastuivat lasista hiukan kuluneina ja kalpeahkoina ja ruskeiden
silmien katse oli omituisesti raskas ja ikäänkuin sisäänpäin
kääntynyt. Hän astui pöydän luo, kaatoi kahvia kuppiinsa ja otti
sanomalehden.
_Rauha solmittu_.
_Berlinin neuvottelut päättyneet._
Englanti sitoutunut korvaamaan Suomelle hävitetyt kaupungit
molemminpuolisen arvioinnin mukaan.
Venäjä sitoutunut maksamaan 10 miljardia Smk. sotakulujen
korvaamiseksi. -- Neva Suomen ja Venäjän välisenä rajana.
Itämeren maakunnat liitetty Suomeen erityisenä herttuakuntana.
-- Suomen ja Saksan liitto lujittunut. - Kauppa- ja
merenkulku-sopimus muutettu. Liitto vallan alamaisten maanomistus
ja elinkeinon harjoitus Suomessa säännöstelty. -- Suomen sotaväki
päätetty vapauttaa vieraista aineksista.
Kenraali silmäili lehteä tyynesti ja kutakuinkin välinpitämättömästi.
Siinä ei ollut hänelle mitään uutta.
Hän laski sen pöydälle, hörppäsi kupistaan ja hajamielisenä mursi
pikkuleivoksen kädessään. Sitten veti hän kaihtimen syrjään ja katsoi
ulos. Selkeä loppumarraskuun ilma yhä kirkastui.
Kaikkialla vilisi ajopelejä, automobiileja, ihmisiä, käsissä kukkia
ja ruusuja, joiden hennot lehdet pakkanen jääti. Lippuja liehui joka
paikassa tässä omituisessa kaupungissa, jonka rikkiammutut talot
kohosivat keskeneräisinä, rakennustelineiden valtaviin rykelmiin
hukkuneina. Vaikka oli jo myöhä syksy, oli rakennustöitä jatkettu
tulisella kiiruulla ja tuhansittain oli työmiehiä tuotu Helsinkiin.
Mutta nyt olivat telineet tyhjinä. Kansa juhli rauhaa ja liput
liehuivat kaikkialla.
Järjestyneitä juhlakulkueita vaelsi kaduilla. Tuolla ylioppilaitten
pitkä rivistö, täällä työväki punaisine lippuineen, tai sotilaitten
kiiltävät, haarniskoidut kolonnat. Niiden ympärillä parveili muuta
yleisöä kukkineen, loistavine silmineen, hymyineen, huutoineen, jotka
kuuluivat kumeana, sekavana pauhuna, yhtyen ajopelien räminään ja
voimavaunujen yhtämittaiseen toitotukseen.
Vasta kun kenraali sytytettyään sikarinsa avasi ikkunan, tunkeusi
hänen korviinsa selvemmin tämä valtava pauhu, joka muistutti
tulvavetten kohinaa, tai maanalaisen rautatieliikenteen oneaa jymyä.
Ilma oli kylmä ja näytti yhä pakastuvan. Taivas kaareutui korkeana,
vihertävänä, ja läpikuultavan selkeänä.
Jostakin kuului voimakasta laulua, kenties oli se ylioppilaiden tai
Suomen laulun kuoro. Sitten hukutti valtava huuto sävelet miltei
kokonaan. Kenraali katsoi sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut,
pistäen päätään lähemmäksi ikkunaa. Hän ei saattanut nähdä
kansanjoukkoa, mutta ministeriön palatsin parvekkeella hän huomasi
kuninkaan, jonka majesteetillinen olento sai vertauskuvallisen
hahmon, piirtyessään rikkiammutun rakennuksen rappeutunutta seinää
vasten.
-- Eläköön kuningas!
-- Kauan eläköön kuningas! kuului yhä valtava, kumiseva huuto,
satojen kurkkujen huumaavalla voimalla.
Kenraali ei voinut erottaa, mitä kuningas puhui, mutta hän näki Hänen
Majesteettinsa vilkkaat eleet ja lämpimän, innostuneen esityskiihkon.
-- Eläköön isänmaa!
-- Eläköön Suomen armeija!
-- Eläköön kuningas! kuului taaskin, kenties äskeistäkin
voimakkaammin. Sitten kuningas poistui, mutta väkijoukon huudahdukset
ja pauhaavat toivotukset kohosivat vielä kauan aikaa ilmoille. --
Hotellipalvelija toi laskun ja ilmoitti:
-- Automobiili on valmiina, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraali maksoi, antoi palvelijalle vähäiset tavaransa, otti
päällystakkinsa ja astui ulos. Siinä puhkui hänen loistava, siro,
kevyt, miltei sikaarinmuotoinen autonsa. Vasta nyt hän kuuli
selvemmin, että ohikulkijat, joita vaelsi tiheissä ryhmissä, miltei
yksinomaan puhuivat rauhasta.
-- Suomettari, Uusi Päivä, Nouseva Kaansaaa! huutelivat
sanomalehtipojat kuuluvalla, ammattimaisella äänellään.
-- Rauhanehdot! Berliinin rauhanehdot! Suomettari, Hufvudstadsbladet,
Nouseva Kansaaa!
Muuan myöjistä, joka oli pommituksessa menettänyt kätensä, kantoi
sanomalehtipinkkaa käsivarren tynkään sidotussa, remmissä, jakaen
terveellä kädellään ihmeen taitavasti sekä rahaa että lehtiä, joita
ihmiset kilvan ostivat. Eräs toisjalkainen mies oli asettanut
kainalosauvansa ristiin seinänviereen ja istui kuin eräänlaisella
tuolilla, lehteä lukien.
Kenraalia väsytti. Hän oli vasta aamun hämärtäessä päässyt
vuoteeseen ja nukkunut vain muutaman tunnin. Sitäpaitsi oli hän jo
tottunut tällaisiin juhliin. Hän oli nähnyt ensin maailmansodan,
sitten vapaussodan ja nyt vihdoin tämän sodan rauhan huomenen. Hän
nousi biiliinsä miltei hitaasti ja miettiväisen näköisenä. Sitten
kuljettaja väänsi pyörää ja vaunu lähti liikkeelle.
Kun kansanjoukko, joka oli sulloutunut tiiviiksi, loppumattomaksi
jonoksi kadulle, huomasi hänen tutun autonsa, väistyi se kaatuillen
syrjään ja hiljainen, kuiskaava huudahdus vaelsi miehestä mieheen.
-- Kenraali tulee!
-- Väistäkää, kenraali tulee!
Silloin Orri käski hiljentämään vauhtia.
Väkijoukon valtasi ehdoton, pelonsekainen hiljaisuus. Ei kuulunut
huutoja eikä melua, kaikki pysähtyivät paikoilleen tuijottaen
sotapäällikön hieman alakuloisiin, hieman yksinäisiltä vaikuttaviin,
mutta rautaisiin ja miltei julmiin kasvoihin. Se ei ollut tottunut
näkemään noita ruskeita silmiä, joiden tuli sitä usein oli hallinnut,
noin raskaina ja tuijottavina.
Muuan vanha, jalaton mies, joka vaivaloisesti kulki kolmipyöräisissä
kärryissä ja jolla oli vapaudenristi rinnassa, tempasi lakin pois
päästään ja huusi väräjävällä, hieman sortuneella, mutta omituisen
kantavalla äänellään:
-- Kunnia Suomen valtiaalle!
Väkijoukosta ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta lakit lensivät päästä
ja kuja aukeni yhä leveämmäksi vaunun kulkea. Kenraali katsoi
terävästi vanhuksen kasvoihin. Oli kuin olisivat nuo kuivettuneet
piirteet vaikuttaneet jollain tavoin tutuilta ja hänen mieleensä
palasi vapaustaistelun aika. Hän nosti käden ohimolleen, mutta ei
sanonut mitään.
Silloin heitti muuan hieno nainen, joka oli kulkeutunut joukon
mukana, ruusukimpun kenraalin autoon. Kului silmänräpäys. Huumaava
kohahdus kävi väkijoukossa ja kenraali oli hukkua kukkasateeseen.
Hän torjui kädellään kömpelösti kasvojaan, joilla häivähti heikko,
arvoituksellinen hymy ja hänen kuuluva äänensä kajahti:
-- Antakaahan olla!
Heti palasi hiljaisuus ja hän teki kunniaa avopäin seisovalle
kansalle, kulkien hitaasti eteenpäin.
-- Uusi suurvalta!
-- Sähkösanoma 10 penniä!
-- Uusi suurvalta! kuului sanomalehtipojan yksitoikkoinen ääni.
Kenraali otti liuskan ja antoi pojalle setelin.
_Uusi suurvalta_.
_New-York, marrask. 29 p:nä._ New-York Herald kirjoittaa m.m.:
Berlinin vastasolmitun rauhan ehdot ovat omiaan hämmästyttämään
suurta maailmaa. Niin loistavia töitä kuin Suomen pienen
kuningaskunnan armeija onkin suorittanut, niin eittämätöntä
sotaista kuntoa kuin sekä johtajat että sotilaat ovatkin
osoittaneet, emme kuitenkaan voi uskoa, että Englannin ja Venäjän
mahtavat valtakunnat olisivat olleet pakotettuja myöntämään
lopullisen häviönsä ja alistumaan voittajan ehtoihin. Sen sijaan
panemme merkille kokonaan uuden suunnan suurvaltain politiikassa,
joka lopullisesti on hyljännyt imperialistiset pyyteensä ja
kiitettävällä uhraavaisuudella tehnyt voitavansa uuden, uhkaavan
maailmansodan välttämiseksi. Tästä ovat parhaana todisteena ne
suurisuuntaiset myönnytykset, joita Saksa, huolimatta siitä, että
se on ollut kokonaan sodan ulkopuolella, on tehnyt, salliessaan
Itämeren maakuntain liittyä Suomen yhteyteen. Mielestämme ei
vielä koskaan ole oltu niin lähellä yleismaailmallista rauhaa,
eikä poliittinen suunta kansojen valtioelämässä ole koskaan
niin lähennellyt yleistä aseistariisumisen ihannetta kuin juuri
tällä hetkellä, ja pienelle Suomen kansalle on ikuisiksi ajoiksi
annettava se kiitos ja tunnustus, että se horjumattomalla
urhoollisuudellaan on pystynyt herättämään suurvalloissa näin
radikaalisia ajatussuuntia.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli pieni ja mitätön Suomi
neiti Venäjän sortovallan kahleissa, emmekä tienneet siitä juuri
mitään, lukuunottamatta sitä neitseellistä kuvaa, jonka näimme
kartalta tästä vaatimattomasta immestä. Sen lyhyt käsivarsi oli
kohotettu ylöspäin kuin huomiota herättääkseen. Mutta pian alkoi
se kohottaa toista käsivarttaan itää kohti ja kahmaisi sieltä
alueita itselleen. Nyt näyttää tämä nuori neiti vähitellen
kehkeytyvän maailmannaiseksi. On syytä ottaa sen olemassaolo
huomioon -- mikäli jo nyt ei uutta suurvaltaa ole asetettava
entisten rinnalle.
Kenraali laski paperin sivulleen ja yhä viipyi hänen kasvoillaan
sama hajamielinen ilme, katseessaan sama harhaileva tuijotus kuin
äskenkin. Väkijoukkoa riitti yhä ja äänettömänä, paljain päin se
seurasi kenraalin kulkua, pidellen käsissään kukkakimppuja ja
ruususeppeleitä. Joukossa oli paljon raajarikkoisia, ontuvia,
kädettömiä, jotka kainaloissaan pitivät kukkia ja joiden piirteistä
kuvastui juhlamieli ja innostus. Useilla oli kunniamerkkejä rinnassa
ja arpia kasvoissa. Monissa lapsissakin saattoi huomata vammoja.
Kenraali katseli Helsinkiä, jonka kauniit, vaikka nyt lehdettömät
puut ja puistot seisoivat alastomina ja hävityksen raiskaamina.
Iloiset kadut ja sirot rakennukset olivat soraläjinä tai
rakennustelineiden ympäröiminä. Ja yli kaiken levisi juhlivan kansan
äänekäs melu.
Hänet valtasi yksinäisyyden tunto ja hänen kovat kasvonsa pehmenivät.
Hän muisti murhattua isäänsä, kotiaan, jonka kansa oli polttanut,
vanhaa äitiään. Sitten hän muisti nuoruutensa lemmittyä...
-- Antaa mennä! sanoi hän kuljettajalle.
Tämä väänsi vaihteen. Vaunu syöksähti eteenpäin ja hävisi pian
routaiselle maantielle, jota pitkin tuuli kuljetteli kahisevia,
jäätyneitä keltalehtiä.