Rauhan enteitä.
Kauppatorilta loistava joukko kääntyi Esplanaadille ja
torvisoittokunta alkoi puhaltaa marssia.
Siinä olivat kaikki Englannista palanneet rankaisuretkikuntalaiset,
joita haltioitunut yleisö oli vaatimalla vaatinut nähdäkseen. Heitä
oli noin 300 miestä, enempää ei viidestä sadasta ollut palannut.
Toisilla, joiden käsi tai rinta oli haavoittunut ja kääreissä tai
pää siteissä, ei ollut haarniskaa ja heidät on erityisenä osastona
asetettu eteen. Mutta mukaan oli kaikkien lähdettävä, jotka suinkin
kynnelle kykenivät.
Etumaisina ratsastivat amiraali N. ja kenraali Storm joka
henkilökohtaisesti oli ollut mukana, Orrin ja amiraalin
vastaväitteistä huolimatta. Amiraali ei ollut tottunut ratsastaja,
se näkyi hänen asennostaan jota hän turhaan koetti väkipakolla
pitää moitteettomana. Hänen vaatimattoman pukunsa rinnassa loisti
yksi ainoa kunniamerkki, suuri sininen risti, jota oli jaettu
vasta kuudelle sotilaalle koko maassa, ja hänen hiljaisilla, mutta
nerokkailla kasvoillaan oli jonkinlainen nolostunut leima, ikäänkuin
olisi hän oudoksunut tällaista näytteillä-oloa.
Storm istui ratsullaan komeana ja naureskellen, kiireestä kantapäihin
panssaroituna. Hänen rintansa oli kunniamerkkejä täynnä. Siinä
näkyi rautaristi, muistona jääkäri-ajoilta, sitten vapaustaistelun
neljännen ja toisen luokan vapaudenristit ja vihdoin sininen
risti. Hän oli yleisön vanha suosikki, varhain leskeksi joutunut
naissankari, alituinen vitsailija, leikinlaskija ja hulluttelija.
Mutta samalla yleisö tiesi hänen yltiöpäisen rohkeutensa ja loistavat
sotilaalliset ansionsa. Hän oli ollut Orrin oikeana kätenä Pietarin
valtauksessa, hän oli toteuttanut amiraali N:n hurjan suunnitelman
Englannissa ja hän oli vihdoin tuhonnut englantilaiset divisioonat
Hangon lähettyvillä.
Yleisöä, joka kihisi kuin muurahaispesä, tunkeili kaikkialla, joka
ikisessä sopukassa. Vaikka oli jo syksy, niin näytti koko Esplanadi
muuttuneen kukkatarhaksi. Oli suuria ruusuja, erivärisine kukkineen,
oli kokonaisia orvokkirykelmiä, oli asterikimppuja ja mahdottomia
tulppaani-viuhkoja. Sotilaat olivat hukkua irtonaisten ruusujen
sateeseen ja hevoset kulkivat kuin kukkamatolla.
Yleisö huusi, taputti käsiään, heitteli kukkia, heilutti nenäliinoja
ja lakkejaan kuvaamattoman riemun ja hurmion vallassa. Se hurrasi yhä
uudestaan ja uudestaan ja kumeina vyöryinä kaiku kuljetti sanoja yli
raunioiksi sortuneiden talojen.
-- Kuolemattomat!
-- Isänmaan pelastajat!
-- Hurraa! Hurraa! Hurraa!
Oli omituista nähdä tällainen saattue kaupungissa, jonka talojen
ympärillä oli korkeita, rumia rakennustelineitä, jonka ihmiset
asuivat ahtaasti sulloutuneina niissä harvoissa huoneissa, jotka
olivat säilyneet ehjinä, tai jotka oli ehditty korjata hävittävän
pommituksen jäljeltä. Asukkaat olivat tällä hetkellä tyyten
unohtaneet sodan kauhut ja huusivat yhä äänekkäämmin.
-- Eläköön kuolemattomat!
-- Eläköön isänmaa!
-- Eläköön urhoolliset päälliköt!
Storm keikuttelihe ja nyökkäili päätään joka suunnalle, amiraalin
istuessa vakavana. Hän vilkutteli silmää, nauroi ja yhtäkkiä
hän huusi innostuksen valtaamana, vähääkään välittämättä
sopivaisuusvaatimuksista.
-- Terveisiä John Bullilta!
Puhkesi hurja naurun rämäkkä ja kansa huusi:
-- Hyvä, hyvä!
Sitten toi muuan viisitoistavuotias, tavattoman kaunis tyttö
Stormille niin suuren valkeista ruusuista tehdyn seppeleen, että
hento kantaja oli menehtyä sen painosta.
Silloin kenraali sieppasi sekä tytön että seppeleen satulaansa,
suuteli hämmästynyttä lasta keskelle suuta ja istutti hänet eteensä,
pannen suuren seppeleen molempien vartalon ympäri.
Yleisö huusi, nauroi, ulvoi ja tömisteli kantapäitään. Se
tunkeutui sotilaiden lähelle, kuumeisin sormin koskettaen heidän
yliluonnollista haarniskaansa ja yhä uudestaan toistaen:
-- Kuolemattomat!
* * * * *
Tämän jälkeen valtasi kansan jos mahdollista vieläkin suurempi
isänmaallinen ylpeys ja itsetunto; se käsitti armeijansa voiman ja se
tunsi halua seisoa omin jaloin.
Mutta samalla se ikäänkuin talttui ja tyyntyi. Se alkoi perustella
vaatimuksiaan asiallisemmin ja tyynemmin, mutta samalla sen voima
kasvoi. Sanomalehdet huomauttivat kyllä, että me saimme armeijamme
loistosta kiittää Saksaa, joka oli sen pannut alulle, ne pyrkivät
yhä lujittamaan entistä liittoa Saksan kanssa, mutta samalla ne
vaativat ehdottomasti, että Suomen sotaväki oli vapautettava
vieraista aineksista, että maa oli annettava yksinomaan suomalaisten
viljeltäväksi, että tehtaat ja liikkeet oli palautettava Suomen
kansalaisten haltuun, sekä että kauppa- ja merenkulkusopimus oli
uudestaan tehtävä.
Sitten tiesivät sanomalehdet ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa
Suomen Kuningas oli matkustanut Saksaan, ajaakseen, mikäli
mahdollista, perille kansansa tahdon. Tämä tieto tyynnytti yleisöä,
kuninkaasta kirjoitettiin myötätuntoisia, vaikka tosin rohkeita
kirjoituksia ja uusi toivo alkoi kyteä mielissä.
Silloin saatiin kuulla yhä uusia järkyttäviä viestejä. Helsingin
Sanomat julkaisivat lokak. 11 p:nä seuraavan sähkösanoman.
_Berlini 10 p. lokak._ Meille tiedoitetaan Lontoosta: Eilen on
parlamentin alahuoneessa ollut myrskyinen kohtaus. Koko alahuone
on vaatinut rauhaa. Lordi B. ja amiraali C. ovat ylähuoneessa
asettuneet rauhan kannalle. Sotapuolueen väitetään kukistuvan ja
hallituspula on odotettavissa.
Parin päivän päästä olivat sanomalehdet täynnä kiihkeitä kirjoituksia
ja kapinan odotettiin joka hetki puhkeavan Englannissa. Koko työväen
puolue ja maltillinen porvaristo tahtoi rauhaa, jota ylimystö ja
hallituspiirit vastustivat. Sinnfeinerit riehuivat kuin koston
jumalat kiihoittamassa muutenkin kuohuksissa olevaa kansaa,
Irlanti kiehui kuin kattila ja monin paikoin oli syntynyt verisiä
mellakoita. Suurten asetehtaiden ja ampumatarvetehtaiden työläiset
liittyivät lakkoihin, huolimatta siitä, että hallitus asevoimin
koetti saada heitä pysymään työssään ja kaduilla kulki valtavia
mielenosoituksellisia kansanjoukkoja.
"Englannilla ei ollut mitään syytä sekaantua Suomen ja Venäjän
välisiin asioihin. Kaikki puheet taloudellisten etujen
loukkaamisesta ovat vain puolustusta ja peitettä, eikä Suomi ole
tehnyt sellaiseen itseään syypääksi. Tosiasiallisena sodan syynä
on ollut, vain ylimystöpuolueen kostonhimo, joka on palavana
kytenyt maailmansodasta saakka ja joka ei ole häikäillyt valita
uhrikseen tätä pientä maata, jonka urhoollinen ja vapautta
rakastava kansa on nyt ryhtynyt epätoivoisiin rankaisuyrityksiin.
Tietysti Englanti voittaa tämän sodan, jos se sitä pitkittää.
Mutta se ei saa sitä pitkittää. Se ei saa sytyttää maailmanpaloa
uudestaan. Sillä ennemmin tai myöhemmin vedetään mukaan myöskin
Saksa, joka nyt tekee uhkaavia valmistuksia. Ja niin tullaan
uudestaan siihen kauheaan tilanteeseen, joka pari vuosikymmentä
sitten oli hukuttaa Europan kansat. Hallituksen on myönnettävä
Suomelle rauha edullisilla ehdoilla. Se on kärsinyt kieltämättä
tappion, joka sitä nöyryyttää. Pitäköön sen hyvänään kuten
Venäjäkin. Tehköön rauhan, kuten Venäjäkin. Ja tehköön sen
viipymättä, muuten on kaikki myöhäistä."
Tähän tapaan kirjoittivat Englannin vasemmistolehden hukuttaen
äänensä pauhuun kokonaan ylimysmielisten pilkalliset viittaukset ja
loistavaa diplomaattista kieroutta todistavat puheet.
Sitten alkoi kuulua yhä verisempää ja kahakoihin puhkeavaa
riitaisuutta saarivaltakunnasta. Sotapuolue menetti perustansa ja
hallituksen asema horjui.
Tämä kuohunta herätti voimakasta vastakaikua Itämeren maakunnissa.
Kansa ja sen yhteydessä sotilaat nousivat yhtenä miehenä. Saksalaisen
ylimysluokan sorto oli käynyt liikaa rasittavaksi, liikaa
kiusaavaksi, saatuaan tukea siitä unioonista, joka maailmansodan
aikana oli Preussin kanssa tehty. Tyytymättömyys puhkesi vuolaihin
sanatulviin:
"Uniooni ei voi olla luonnollinen, eikä sillä voi olla mitään
pysyväistä arvoa. Se on pakkotoimenpide, johon meidät on saatettu
vastoin ylivoimaisen enemmistön tahtoa. Me emme voi siihen
kauemmin alistua. Me tahdomme itse saada viljellä maatamme,
kuten suomalaiset. Me tahdomme liittyä Suomeen, jonka läheistä
sukua me olemme, johon meitä yhdistää luonnolliset siteet ja
jonka voimakasta armeijaa me ihailemme. Me emme tahdo suinkaan
vihamielisesti suhtautua Saksaan. Päin vastoin. Me tarvitsemme
sen mahtavaa ystävyyttä ja humaanista tukea. Mutta nykyinen
uniooni on mahdoton, sillä me emme voi olla orjia, emmekä
tyytyä toisarvoiseen asemaan omassa maassamme. Annettakoon
meidän liittyä Suomeen, suureksi ja voimakkaaksi valtioksi.
Hallitkoon sitä saksalainen kuningas, jos se on tarpeellista.
Lujittakoon tämä kuningas liittonsa Saksan kanssa. Mutta älköön
suomensukuisia heimoja jaoitettako hajalleen ja voimattomina
sirpaleina liitettäkö valtoihin, joiden yhteydessä ne eivät
menesty."
* * * * *
Sekasortoa, hälinää ja yhä suuremmiksi paisuvia verisiä yhteenottoja
kesti jonkun aikaa. Sitten julkaisivat sanomalehdet lohduttavan
uutisen:
Englanti oli tarjonnut välirauhaa.
Suomen, Englannin ja Venäjän edustajat kutsuttiin Berliniin
neuvottelemaan rauhasta Saksan välityksellä.