IX.

Kansa kuohuu.

Kauhean englantilaisen hävityksen jälkeen olivat Suomen kansan syvät

rivit ikäänkuin lamaannuksen vallassa. Kun ne veriset mellakat

ja levottomuudet, jotka lähipäivinä hävityksen jälkeen ikäänkuin

pauhaavana virtana olivat vyöryneet etelästä pohjoiseen, oli saatu

asettumaan, syntyi pelon ja kauhun sekainen hiljaisuuden tila,

jolloin kuiskauksiakin pidettiin vaarallisina. Rantakaupungit

olivat tyhjentyneet. Sanomalehdet olivat lakanneet ilmestymästä. Ja

väkijoukot olivat hajaantuneet ympäri Suomen, kaukaisiin pitäjiin ja

maakyliin.

Mutta kun syksy tuli ja asuntokysymykset kohosivat

päiväjärjestykseen, alkoi julkisuudessa kuulua yhä tyytymättömämpiä

ääniä ja pahaenteistä murinaa. Sanomalehdet heräsivät vähitellen

uudestaan eloon. Huolimatta sotasensuurista pääsi niihin

pujahtamaan uutisia, jotka muutenkin kiertelivät salaperäisinä

yleisön keskuudessa. Tiedot englantilaisten divisioonain

kuulumattomasta tappiosta ja huhut niistä loistavista upotuksista,

joita amiraali N. oli tehnyt Tanskan salmien suulla, kohottivat

kansanjoukkojen itsetuntoa ja kannustivat niiden rohkeutta.

Muutamat Suomessa maata-omistavat saksalaiset keinottelijat olivat

vain vastenmielisesti alistuneet hallituksen määräyksiin, eivätkä

kernaasti nähneet tiluksillaan niitä onnettomia, jotka hätä oli

sinne pakoittanut. Tätä käyttivät jotkut kiihoittajat aseenaan,

saaden aikaan sen, että yhä useammalta taholta alkoi kuulua syytöksiä

Saksan hallitusta vastaan. Minkätähden se oli koko sodan ajan pysynyt

passiivisena? Minkätähden oli se sallinut englantilaisten laivain

kauhuteot? Se oli Suomen liittolainen, minkätähden se jätti pienen

"holhokkinsa" kahden suurvallan syötäväksi? Jos kerran Englanti oli

ultimaatumillaan pakoittanut Tanskan, Ruotsin ja Norjan kolmiliiton

avaamaan tärkeät salmensa, niin miksei Saksa pannut sille mahtavaa

vastalausettaan?

Pietarin odottamaton valtaus päästi intohimot täydellisesti

valloilleen ja juovutti joukot menestyksen huumalla. Saatiin leipää,

saatiin välttämättömiä tarveaineita ja silloin alettiin vaatimalla

vaatia selityksiä. Mahtavat kansanjoukot kerääntyivät Keski-Suomen

kaupunkeihin, ne kulkivat lippuineen ja voittolauluja laulaen

toreille ja avonaisille kentille, pitääkseen kuohuvia puheitaan ja

äänekkäästi huutaakseen syytöstensä sanavirtoja. Sotilaat tuntuivat

olevan heidän puolellaan, eikä hallitus uskaltanut ehkäistä heidän

kokouksiaan.

Sitten kirjoitti Nouseva Kansa jyrisevän artikkelin, jossa sanottiin

m.m.:

-- -- -- On koetettu puolustaa Saksan menettelyä sillä, että

Ranska ja vieläpä Amerikkakin Englannin liittolaisina olisivat

uhanneet sodalla, mikäli ei Saksa pysyisi erossa tästä leikistä,

joka oli Englannin ja Venäjän asia. On sanottu, että Saksa

ei ole voinut ottaa vastuulleen maailman palon uudestaan

syttymistä ja että se siitä syystä on pysynyt syrjässä. Mutta

tuo menettely on alentavaa Saksan mahtavalle kansalle, joka

on tehnyt liiton meidän kanssamme. Mitä me teemme sitten

voimakkaalla liittolaisellamme? Mitä meillä siitä on hyötyä?

Meidän politiikkamme on tähän asti saanut määrätä suuntansa sen

mukaan, mikä milloinkin on ollut liittolaisellemme edullista.

Mutta meidän ei ole sallittu nauttia niitä etuja, joita Saksa on

suonut mahtavammille ystävilleen. Ja kun vaara uhkaa maatamme,

niin meidät ilman muuta jätetään pulaan, vailla apua, vetäydytään

kylmäverisesti syrjään ja pestään kädet, kuten Pilatus aikoinaan.

Onneksi meillä on armeijamme, onneksi meillä on urhoja, jotka

eivät hämmästy minkään vaaran uhatessa, onneksi me pystymme

seisomaan omin jaloin.

Silloin hallituksen täytyi tehdä myönnytyksiä ja antaa selityksiä,

jotka se _mieluummin olisi pitänyt salassa_. Se julkaisi upotussodan

hämmästyttävät tulokset kuivilla numeroilla. Se näytti toteen,

että Englanti ei enää uskaltanut tuoda laivastoaan Suomen vesille.

Ja se ilmoitti kolmen englantilaisen divisioonan kaamean kohtalon

ja täydellisen häviön Hankoniemen pohjoispuolella. Kenraali Storm

muuttui kansan silmissä sankariksi, joka kohosi Orrin rinnalle,

ja Suomen saaristolaivaston komentajasta, amiraali N:stä, tehtiin

ylistyslauluja. Sitten julkaisi U.S., joka oli hallituksen taatuin

äänenkannattaja, puolivirallisen selityksen, jossa sanottiin:

-- -- -- Nouseva Kansa ei ota huomioon, että kun Ranska ja

Amerikka uhkaavina nousivat Englannin röyhkeätä vaatimusta

kannattamaan, niin Englannin laivasto _oli jo_ kulkenut Tanskan

salmien läpi, joten Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin

hyökätä sen kimppuun ja suoranaisesti alottaa sota. Mutta siltä

varalta olivat Amerikka ja Ranska hyökkäysvalmiina. Senvuoksi

ei Saksa voinut ottaa tätä laajakantoista askelta vastuulleen.

Maailmansodan hirveä hävitys oli vielä liian tuoreessa muistissa.

Sitäpaitsi Saksa, jonka kasvattama voitokas armeijamme ja sen

parhaimmat päälliköt ovat, tiesi tarkalleen, mihin tämä armeija

oli kykenevä ja ennen kaikkea, mihin Suomen olemattomana

pidetty laivasto oli kykenevä. Se tiesi, ettei Englannin

onnistuisi toteuttaa ahnaita aikeitaan, vaan että se tulisi

kärsimään musertavan tappion. Miltei vahingonilolla se laski

Englannin laivat Suomen vesille, varmana niiden kohtalosta.

Eikä se erehtynytkään tässä suhteessa, sen todistavat parhaiten

sotaministeriön julkaisemat numerot; sensijaan se erehtyi

kokonaan siinä, ettei sillä ollut tietoa englantilaisten uusista,

hirveän voimakkaista ja kauaskantoisista tykeistä, eikä heidän

barbaarimaisista sodankäyntitavoistaan, jotka sitten maailman

sodan ovat kehittyneet yhä huonompaan suuntaan -- muistakaammepa

vain Irlannin verilöylyä viime vuosikymmenellä.

Tämä selitys, jonka antamista hallitus oli viimeiseen saakka

viivyttänyt, oli niin vakuuttava ja selvä, ettei vastaväitteille

jäänyt varaa. Murina lakkasi ja hetkeksi syntyi hiljaisuus,

jonka painostava laatu kuitenkin oli merkkinä siitä, että kansa

intohimoisesti etsi jotakin uutta, mihin kohdistaa ja purkaa

kuohuvan, heräävän voimantuntonsa.

Siihen tarjoutui tilaisuus, kun Itämeren maakuntain lähetystö saapui.

Sielläkin kansa kuohui. Maailmansodan aikana oli veljesmaamme,

vastoin enemmistön ja maapäiväin tahtoa, liitetty Preussiin.

Ylimystö, joka saksalaisena syntyperältään ennenkin oli pöyhkeillyt,

oli viimeaikoina muuttunut sietämättömäksi.

Viron kansa, joka jo kauan oli halunnut itsenäisyyttä, mutta jonka,

senjälkeen kuin Konstantin Päts ja monet muut isänmaalliset miehet

oli raahattu vankiloihin, oli vallannut umpimielinen toivottomuus,

ikäänkuin heräsi ja vanha vapauden kaipuu paisui ja kannusti

tekoihin. Laajoissa piireissä ajateltiin liittoa Suomen kanssa,

jonka sotavoimien urhokkaat teot olivat huumanneet ja innostuttaneet

sukulaiskansamme painunutta mieltä ja synnyttäneet valtavan kuohunnan

ja nousun. Kiihko-isänmaalliset esiintyivät rohkeampina kuin

konsanaan ja niin oli vihdoin päätetty lähettää valiokunta Suomen

kuninkaan ja hallituksen puheille.

Jo tämä herätti Suomessa valtavan hyökyaallon kaltaisen huumeen ja

kansan itsetunto ja suuruuden kaipuu kohosivat yli rajojen. Mutta

sitten saapui tietoja, jotka olivat omiaan vieläkin korkeammalle

kohottamaan tätä isänmaallisen innostuksen ja voimantunnon

ihmeellistä hurmiota.

Ensin tuli yksinkertainen sähkösanoma:

_Kristiania 28 p. syysk._ Meille sähkötetään Lontoosta, että

suunnaton tulipalo raivoaa kaupungissa. Samanlaisia häivyttäviä

tietoja on saapunut myöskin Liverpoolista ja Hullista.

Suomalaisten kerrotaan laskeneen sotavoimia Englannin maaperälle.

Suuri pakokauhu on vallalla ja uhkaavia levottomuuksia on

puhjennut.

Kahta päivää myöhemmin saatiin kuulla lisää:

_Berlin, lokak. 1 p:nä._ Hamburger Fremdenblattin kirjeenvaihtaja

on lehdelleen kertonut seuraavaa: Yöllä syysk. 28 p. vasten

herättivät Lontoon poliisin huomiota automobiilit, joissa

kussakin oli kolme henkilöä ja jotka omituisella heittokoneella

heittivät sytytyspommeja kaupungin taloihin ja sitten syöksyivät

huimaa vauhtia eteenpäin. Sadoissa kohdin syttyi tulipaloja.

Linja Bayswater road--Oxford street--High Holborn, -- Newgate

street ja Cheapside oli yhtenä ainoana savuavana merenä.

Trafalgar Squaren loistorakennukset, niiden joukossa Palace

of Westminster, syttyivät tuleen, Government offices ja the

Admirality Whitehallin varrella leimusivat ennen pitkää

ilmiliekeissä. Kaikkialla oli huomattavissa sama tuho, joka

hirvittävällä voimalla levisi ja joka erikoisesti suuntautui

Eastendin uivia telakoita vastaan. Poliisivoimat, sotaväki ja

palokunnat häivytettiin. Niiden toimintaa ehkäisi kuitenkin

suuresti suunnaton tungos, joka levisi kaikkialle, synnyttäen

pakokauhua ja hirveitä onnettomuuksia. Suurin osa tuhoa

tuottavista autoista saatiin kuitenkin rikki-ammutuksi tai oli

niiden pakko tungoksen tautta pysähtyä. Mutta miehet hyppäsivät

ulos käsipommeja heittäen ja huimasti ampuen. Monia saatiin

kiinni, mutta useimmat pakenivat väkijoukkoon, johon hukkuivat.

Kaupunki oli täynnä tulta, savua, voivotusta ja kuolevain huutoja.

Yhtä kauheita uutisia kerrotaan Liverpoolista ja Hullista.

Edellisessä oli tuli samanaikaisesti syttynyt Toxtethin,

Evertonin ja Waterloon kaupunginosissa. Vilja ja puuvillapörssi

on tuhkana, samoin telakkahallituksen palatsi, ja St.

Georges Hall Line Hill Placella on pahasti vahingoittunut.

Hullissa on tulen uhriksi joutunut raatihuone, suunnattomat

telakka-rakennukset ja purjehduskoulu.

Kiinnisaadut pahantekijät ovat siviilipuvussa. Heidän

vaatteittensa alla on ihmeellinen metallipanssari, joka on

tavattoman kevyt ja niin kova, että kiväärinluodit eivät sitä

läpäise. Samoin oli heidän päässään samasta aineesta tehty kaski.

Heidät on tunnettu suomalaisiksi ja ovat he kertoneet omasta

alotteestaan tulleensa kostamaan niitä tuhotöitä, joita Englannin

laivasto tuotti pommituksellaan Suomen kaupungeille.

Vahingot, joita vielä ei lähimainkaan voida arvostella, nousevat

moniin miljardeihin.

Muutamia päiviä koko Suomen kansa oli ikäänkuin humalassa.

Sanomalehdet olivat täynnä yhä yksityiskohtaisempia selostuksia

näistä merkillisistä tapahtumista. Satoja sähkösanomia painettiin ja

sanomalehtipojat juoksivat maaseudulla saakka yhtämittaa huutaen:

"Sähkösanoma kymmenen penniä! Sähkösanoma kymmenen penniä."

Kulkukauppiaat möivät arkkiveisuja, joita syntyi uskomattomalla

nopeudella: "John Bullin valitus", "Suuren saaren nuotiot", "Lontoon

viimeiset päivät". Ja sotilaat, joiden halu kaikkina aikoina on

palanut laulujen tekoon, kajahuttelivat vapaustaistelun aikaisella

nuotilla:

Kenraalimme Orri, Storm ja laiva-amiraali,

Englannista pojillensa polttopuita haali.

Hei! Pietari ja Lontoo suuri

Hulli sekä Liverpooli j.n.e.

Mutta valitettavasti oli Suomen kansan joukossa niitä, jotka

eivät voineet unohtaa, että kuningas oli valittu vastoin heidän

mielipiteitään, että punakapina oli kukistettu saksalaisten avulla

ja että siis saksalaiset olivat lähimpänä syynä heidän omaistensa

perikatoon. Pelkästä persoonallisesta vihasta ja kostonhimosta

he unohtivat isänmaansa onnen. He tahtoivat vain kiihdyttää

vihaa, synnyttää sekasortoa ja mielten kuohua, itsekään olematta

päämäärästään selvillä. He olivat niitä, joita saattoi sanoa

punakaartin perillisiksi ja joiden veriin kohtuuton katkeruus jo

äidin maidossa oli imeytynyt.

Heidän toimestaan ilmaantui katujen kulmauksiin suurin kirjaimin

painettuja liuskoja, joissa luettiin.

Kansalaiset!

Turhaan koetetaan puolustaa Saksan menettelyä. Tosiasiaksi jää,

että Suomen rantakaupungit ovat tuhkana ja että tämä maa on yksin

saanut kestää epävakaisen kamppailunsa. Yksin on sen armeija

pakoittanut Venäjän välirauhaan, yksin on sen laivasto antanut

Englannin laivastolle läksytyksen, jota se ei ennen ole saanut.

Kuolemaa halveksuen ovat urhoolliset sankarimme tuottaneet John

Bullille häviön sen omalla alueella, sen iänikuisella saarella,

jota se kaikkina aikoina on pitänyt luoksepääsemättömänä

turvapaikkanaan.

Mutta jos me kerran yksin kykenemme käymään sotamme, niin silloin

me myöskin kykenemme yksin hoitamaan maamme sisäiset asiat. Me

osaamme itse pitää maatilamme. Me osaamme itse hoitaa tehtaamme

ja kauppamme. Meidän armeijamme ei tarvitse enää vierasta

väkeä, joka itsepintaisesti on jäänyt johtajien paikoille. Pois

vieraat maasta! Alas muukalaiset keinottelijat! Menkööt he omaan

maahansa! Me emme tarvitse heitä!

On omituista, että kohtalo toisinaan käyttää mitä vähäpätöisimpiä

välikappaleita suurten tarkoitusperien saavuttamiseksi.

Tämä ilkeämielinen kirjoitus, jonka ala-arvoisuuden sen oma

tarkoituksettomuus parhaiten todisti, muuttui, niin ihmeelliseltä

kuin se saattaa kuulostaakin, siksi keskukseksi, jonka ympärille

Suomen puolueet kerääntyivät ja huumaavan nousun vallassa unohtivat

pienet riitansa ja löivät toisilleen veljen kättä.

Sillä jo heti alussa yleisö repi näitä kirjoituksia suuttuneena ja

kuohuksissaan. Sitten julkaisi Nouseva Kansa artikkelin, jossa m.m.

sanottiin:

Vaikka ne kirjoitelmat, joita jotkut ilkeämieliset ovat

katujen kulmiin naulanneet, eivät itse asiassa ansaitsisi

minkäänkaltaista huomiota, täytyy kuitenkin, sen johdosta että

tarkoitus on ilmeisesti mustata Suomen työväen puoluetta,

jyrkästi torjua ne syytökset, joita niissä on Saksan

hallitukselle syydetty. Sen selityksen jälkeen, joka U.S:ssa

oli julkaistuna, ei yhdelläkään suomalaisella ole mitään

aihetta osoittaa tyytymättömyyttä Saksan valtapiireille.

Päinvastoin. Saksa on tahtonut ikäänkuin paljastaa maailmalle

nuoren liittolaisensa voiman, antamalla sen yksin selviytyä

tukalasta kamppailustaan. Se on pysynyt syrjässä, se on

halunnut ehkäistä maailmanpalon uudestaan syttymisen, vaikka

se kieltämättä, sekaantuessaan Suomen asioihin, olisi itse

saanut suurimman tunnustuksen voitoista, jotka maailma olisi

laskenut sen ansioksi. Että Suomen rantakaupungit nyt ovat

raunioina, on tosiasia, jota ei osattu aavistaa, mutta joka

kenties sittenkin on parempi kuin uhkaavan, vaikka nyt estetyn

maailmansodan arvaamaton hävitys. Saksan nykyistä politiikkaa

täytyy ehdottomasti pitää uudenaikaisesti sovinnollisena ja

radikaalisena, sitä todistaa paraiten se valtava myötätunto,

jonka virolaiset isänmaanystävät ja Suomeen liittymisen uneksijat

ovat Saksan sanomalehdissä saaneet osakseen.

On kyllä totta, että Saksan ja Suomen väliset suhteet kaipaavat

uudistusta ja että Saksa on liian paljon saanut vaikuttaa maamme

sisäisiin asioihin. Niinikään olisi suotavaa, että Suomen nuori

armeija vapautettaisiin vieraista aineksista, koska sillä

nyt on kykeneviä päälliköitä, eikä varhaisempia opettajia

enää tarvita. Mutta kokonaan väärin on ajaa näitä asioita

väkipakolla ja lietsoa aiheetonta vihaa ja katkeruutta kansaan,

joka muutenkin on kuohuksissaan. Sovinnollisuus on nähdäksemme

ainoa perille johtava tie. Me suosittelemme tätä tietä sitäkin

suuremmalla syyllä, kun saksalaisten omissakin piireissä on

viime aikoina jyrkästi paheksuttu niitä väärinkäytöksiä, joihin

muutamat saksalaiset keinottelijat ovat maassamme tehneet

itsensä syypäiksi -- ja joita oma porvaristomme on näihin saakka

harjoittanut vähintään samalla mitalla.

Tämä kirjoitus, joka jo tyylillisesti merkitsi täydellistä

kannanmuutosta Nousevassa Kansassa, herätti porvarislehdissä

suunnatonta huomiota. Hufvudstadsbladetissa yritti muuan neekeri

sitä terävästi ja vanhoillisia sotatemppuja käyttäen ivatakin. Mutta

silloin kirjoitti Uusi Päivä, jonka aikamittari monesti ennenkin oli

osoittanut herkkää värähtelyä, seuraavasti:

Nousevan Kansan kirjoituksen johdosta ei meillä ole muuta

esiintuotavaa kuin vilpitön ilomme. Emme tahdo tällä kertaa

siihen mitään lisätä, emmekä mitään ottaa siitä pois. Jos se

tosiaan merkitsee suunnan muutosta, ellei sitä todellakaan

tarvitse laskea satunnaisuuksiin, näemme tässä lähentymisen

Suomen puolueiden välillä, joka meidän mielestämme on koituva

arvaamattomaksi siunaukseksi koko kansalle ja joka velvoittaa

myöskin porvaripuolueita tarkistamaan lausuntonsa ja jättämään

pois sen ylimielisen äänenoton, joka liiankin usein on niissä

ollut vallalla ja josta emme tahdo itseämmekään ehdottomasti

puhdistaa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta Suomen sanomalehdistö jätti unhoon

huikaisevan parjaussana-varastonsa ja yhdistyi ennen tuntemattomalla

innolla ajamaan koko kansan yhteisiä etuja. Virolainen lähetystö ja

sen toivomukset joutuivat etu-alalle. Suur-Suomen unelma selviytyi

kapaloistaan, alkoi saada harkitun, tarkoin perustellun pohjan ja

kehkeytyä voimastaan juopuneen kansan kiihtyneessä mielikuvituksessa

todellisuutta yhä lähemmälle.

Suurista kansanjoukoista, jotka lippuja kantaen vaelsivat kaduilla,

oli katkeruus hävinnyt miltei jäljettömiin. Se huusi ja melusi

kuin ennenkin, mutta siinä oli tietoisuutta ja omanarvon tuntoa ja

tarkemmin kuin konsanaan se perusteli vaatimuksiaan.

* * * * *

Kuningas käveli vastaanottohuoneensa permannolla edestakaisin, kädet

selän takana ja hieman kiihtyneenä, mutta silti majesteetillisen ja

arvokkaan näköisenä. Sivummalla istuivat sotaministeri, jonka kylmät

ja älykkäät kasvot pysyivät aivan tyyninä ja jonka pienien silmien

katseesta ei voinut lukea mitään, sekä kenraali Orri, joka hetken

vaiti oltuaan jatkoi esitystään.

-- Nyt, jos koskaan, täytyy suurvaltain taipua, muuten ei maailman

palo ole estettävissä. Englannissa levottomuudet kasvavat, Irlanti on

kuin viritetty jousi ja Viro kapinan partaalla. Itämeren maakuntain

unioonilla Preussin kanssa ei ollut, eikä ole pysyviä edellytyksiä,

se on minun vilpitön mielipiteeni. Kieltämättä olisi parempi, jos

nämä maakunnat halunsa mukaisesti liitettäisiin Suomeen, johon ne

sukulaisuuden perusteella tuntevat kuuluvansa. Saksan asemaahan tämä

liittyminen itse teossa lujittaisi. Saksa yhdistäisi silloin itseensä

suomensukuiset kansat _kokonaisuutena_ yhdellä ainoalla siteellä,

sensijaan että se nyt on pieninä, erillisinä palasina rihmoittanut

nämä maat valtavaan runkoonsa. Suur-Suomen kanssa solmittua

ystävyyttä ja lujaa liittoa ei suinkaan voi pitää pieniarvoisena

seikkana.

Puheen loppuosa oli hukkua jyriseviin huutoihin, jotka kadulta

tunkeutuivat huumaavina korviin.

-- Me tahdomme kuulla kuninkaan mielipiteen!

-- Me vaadimme veljeskansaimme vapautta!

-- Heitä ei saa sortaa! Kuningas vastasi:

-- Teidän esityksessänne ei ole mitään, jota en saattaisi hyväksyä,

kenraali.

-- Me tahdomme nähdä kuninkaan! kuului häiritsevän äänekkäästi ulkoa.

Silloin kohosi tumma puna kuninkaan kasvoille.

-- Jo kahdesti olen lähettänyt heille poistumiskäskyn. He eivät

tottele, sanoi Hänen Majesteettinsa, ja hänen äänensä sävy ilmaisi,

ettei hän ollut tottunut uppiniskaisuuteen.

Syntyi hiljaisuus, vain kansanjoukon melu kiihtyi. Vihdoin vastasi

Orri.

-- Minä en kehoittaisi Teidän Majesteettianne käskemään heitä

kolmatta kertaa.

-- Sitten on kutsuttava sotaväki. En jaksa sietää tuota melua.

-- En kehoittaisi Teidän Majesteettianne siihenkään, sanoi kenraali

hiljaa.

-- Ja miksi ei?

-- Sotaväki ei tottele, kuului tyyni vastaus. Värihäivähdys kiiti

kuninkaan kasvoilla.

-- Sanotteko te niin, kenraali!

-- Sanon, sillä kansanjoukolla on oikeus vaatia kuninkaansa

nähdäkseen. Ei sotaväki saata siitä syystä ryhtyä väkivaltaan.

-- Mutta ette kai tarkoita, että rupeaisin kansalle puhumaan

politiikkaa? En minä voi tehdä heille lupauksia.

Syntyi hiljaisuus. Sitten kuului kadulta:

-- Hän ei tahdo näyttäytyä!

-- Hän ei välitä meistä!

Ja muuan terävä, erillinen ääni:

-- Alas sellainen kuningas!

Kuninkaan kasvot vaalenivat ja katkeroituneena hän sanoi Orrille.

-- Siinä kuulette. Tuokin on ehkä oikein teistä. Kenraalin kovat

kasvot ilmaisivat suunnatonta mielipahaa ja hänen äänensä vavahteli.

-- Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne. Minä olen ainakin koettanut

palveluksellani osoittaa nöyrintä alamaisuuttani ja syvää rakkauttani

Teidän Kuninkaallista Korkeuttanne kohtaan. Tarkoitin vain, että

Teidän Majesteettinne tulisi näyttäytyä kansalle... Tuo huuto ei

merkitse mitään. Se oli yksinäinen ääni, joka viiden minuutin

päästä on valmis sydämensä pohjasta huutamaan "eläköön kuningas" ja

tarvittaessa uhraamaan henkensä Teidän Majesteettinne puolesta. Se

riippuu kokonaan laumaintohimojen käänteistä.

-- Olen jo sanonut, etten tahdo heille luvata sellaista, mitä en voi

pitää. Mitä siis ehdotatte, kenraali?

-- Kehoitan Teidän Majesteettianne viipymättä matkustamaan Saksaan,

persoonallisesti keskustelemaan Saksan keisarillisen hallituksen

kanssa, johon Teidän Majesteetillanne on suuri vaikutusvalta. Täällä

ei ole tällä hetkellä mitään tähdellistä tehtävää. Ja tästä matkasta

kehoittaisin Teidän Majesteettianne ilmoittamaan kansalle.

Sotaministeri, joka koko ajan oli istunut äänettömänä, sanoi nyt:

-- Senjälkeen kuin Teidän Majesteettinne on ilmaissut kantansa

Itämeren maakuntain kysymykseen nähden, en voi muuta kuin yhtyä

kenraali Orriin.

Kuningas mietti.

-- Tulkaa mukanani parvekkeelle, sanoi hän sitten.

Kun kansa sai nähdä kuninkaan, jonka kahden puolen sotaministeri

ja kenraali Orri olivat kunniaa tehden asettuneet, valtasi sen

juhlamieli ja hiljaisuus syntyi heti.

-- Kansalaiset! aloitti kuningas. -- Minä tiedän, että te haluatte

kuulla minun mielipidettäni Viron, Suomen veljesmaan kysymyksessä.

Minä hyväksyn pääasiallisesti ne näkökohdat, jotka Itämeren

maakuntain lähetystö on esittänyt. Mutta minä en voi tehdä teille

mitään lupauksia, koska ratkaisu ei ole yksinomaan minun vallassani.

Olen päättänyt matkustaa Saksaan, persoonallisesti ajaakseni perille

Suomen kansan toivomuksia niin laajaperäisesti kuin mahdollista.

Olkaa vakuutettuja siitä, että teen voitavani. Ja nyt kehoitan teitä

rauhallisesti menemään koteihinne.

Hiljaisuutta kesti tuokion. Sitten kuului valtava huuto.

-- Eläköön kuningas!

-- Jumala siunatkoon hänen matkaansa!

-- Onnea matkalle, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne.