Kenraali ei ollut viihtynyt lentoaseman sairaalassa Hän tuntui
ikäänkuin aavistelevan jotakin.
-- En tahdo olla täällä. Viekää minut kotiin. Äitini on siellä ihan
yksin, oli hän sanonut.
Tohtori oli koettanut estellä, mutta kenraali oli inttänyt vastaan.
-- Siellä minun on parempi. Ja äitini on siellä yksin. Ja niin oli
hän lähtenyt. --
Jo kaukaa olivat hulmuavat liekit herättäneet hänessä pelkoa. Hän oli
yhtämittaa kiirehtänyt kuljettajaa ja lisännyt sitten:
-- Äitini on siellä yksin.
Nyt hyppäsi hän vaunuista kuin rajutuuli, Heikkoutensa unohtaen.
Mutta äkkiä hän hätkähti ja jäi seisomaan kuin maahan juurtuneena.
Sotilaat siinä kantoivat hänen äitinsä ruumista. Hän kumartui
nopeasti yli rakkaan vanhuksen ja huomasi, että henki oli mennyt.
Silloin leimahti hänen painuneisiin silmiinsä kamala tuli ja
hirveällä äänellään, jonka kovuus kasvoi entiseen voimaansa, hän
huusi:
-- Voi teitä, konnat! Yksikään teistä ei vältä kuolemaa.
Sitten katseli hän kauan aikaa äitiään, tuijottavin, jäykin
silmin, mutta ihmeen levollisena kasvoiltaan. Väkijoukko seisoi
hievahtamatta. Sotilaat olivat perusasennossa.
Vihdoin, pitkän ajan kuluttua kenraali sanoi.
-- Mitä teki teille tämä vanha nainen?... Tämä halvattu, yksinäinen
vaimo?... Tämä vanha vaimo... joka oli minun äitini?
Hänen voimakas äänensä oli hiljentynyt ja menettänyt käskevän
sävynsä. Syvä tuska piili sen hillityssä värinässä.
Kun lauma näki hänet sellaisena kuin hän siinä seisoi, levollisena
ja ryhdikkäänä kuten aina, mutta valjuna kasvoiltaan, silmät ihmeen
loistavina ja syvinä ja laihtuneet posket, joille kajastus heitti
häälyviä varjoja, kuopallaan, valtasi sen häpeänsekainen katumus ja
katseet painuivat maahan.
Pitkiä hetkiä kului. Kukaan ei liikahtanut, kukaan ei uskaltanut
kuiskata. Vain tulipalo humisi ja ryskyi ja kipunat sinkoilivat
taivasta kohti... Sitten alkoi kuulua nyyhkytystä, tukahtuneita
purskauksia sieltä, täältä... Naiset, jotka äsken olivat riehuneet
kaikkein hurjimmin, itkivät ääneen. Useiden miestenkin silmät
kostuivat ja heidän huulensa vapisivat. Kaikkialla kohosi ilmoille
ruikutus ja voihke. Joukkointohimo oli saanut luonnollisen loppunsa.
Kenraali kohotti kulmiaan ja hänen piirteensä kovenivat.
-- Korjatkaa ruumis, hän määräsi kylmästi. Sitten astui hän autoonsa
ja käski kuljettajaa pyörtämään.
Vasta istuuduttuaan hän huomasi, että hänen jäsenensä vapisivat
väsymyksestä.