Liekit leimusivat jo korkealla ja väkijoukko vetääntyi kauemmas,
hurmaantuneena ja ikäänkuin humalassa seuraten tulen hävitystyötä.
Haavoittuneiden valitukset, väsymys ja nälkä olivat unohtuneet
ja tuon tuostakin kuului tyytyväisiä, katkerasti vahingoniloisia
huudahduksia.
-- Se on oikein murhaajalle!
-- Se on oikein kansan pettäjälle ja valehtelijalle!
Mutta vielä äänekkäämmin kuului takaa huuto.
-- Sotilaat tulevat!
Joukon valtasi sanaton kauhu. Mutta pako oli jo myöhäistä.
Ratsumiehet ehtivät paikalle ja julmistunut päällikkö karjaisi:
-- Seis! Joka liikkuu, on kuoleman oma! Syntyi kaamea hiljaisuus.
Yhä kasvavat tulenloimot heittivät alati vaihtelevan kajastuksen
hämärtyvään iltaan, valaisten ryysyjoukon synkkiä, pelokkaita
kasvoja...
Silloin kuului palavasta huvilasta kimeä, sydäntäsärkevä parkaisu...
Kauhu kiiti kylminä väreinä läpi sotilaiden ruumiin. Läpi
tulen ryntäsivät rohkeimmat sisään. He toivat mukanaan vanhan,
puolipalaneen naisen, jonka he olivat löytäneet makaamasta huoneensa
lattialla.
Jotkut tiesivät, että hän oli Orrin äiti.
* * * * *