Pietarin valtaus.
Niiden hyökkäysten aikana, jotka kenraali Orri oli Karjalan
kannaksella alottanut ja joita nykyinen kenraalimajuri Storm
innostuneena ja omalla vastuullaan oli jatkanut, oli rintamalinja
siirtynyt siten, että se nykyään kulki Malaja Vologodskaja järven
pohjoisrantaa ja jokivartta pitkin Dibuniin, siitä Toksovoon ja
edelleen itää kohti, päätyen Laatokkaan noin parin peninkulman
päässä Pähkinälinnasta. Asema oli venäläisille kieltämättä
edullinen, Pietarin--Pähkinälinnan rata tarjosi loistavia
kuljetusmahdollisuuksia. Saaliina oli saatu yli 900 tykkiä, joista
Storm nauraen oli huomauttanut: "Noilla ei tee mitään. Me valamme
ne auroiksi." Tämän lisäksi oli otettu 14 tuhatta vankia, lähes
20 tuhatta kivääriä, suuria ampumatarvevarastoja ja lukuisia
vaununlasteja elintarpeita.
Koko tänä aikana olivat Laatokan pohjoispuolella ja Vienan rannalla
olevat divisioonat pysyneet miltei paikallaan, horjumattomassa
puolustusasemassa. "Sinne saa sijoittaa reserviväkeä. Ei meillä
ole varaa pidentää rintamaa", oli Orri sanonut, kieltäen
etenemisyritykset.
Sitten oli tapahtunut rannikkokaupunkien hirveä katastrofi ja
taistelutoimet idässä olivat seisahtuneet. Venäläiset kokoilivat
voimiaan ja tarvitsivat aikaa toipuakseen, kenraali Orri makasi
sairaana. Storm oli lähtenyt englantilaisia divisiooneja vastaan. Oli
syntynyt hiljainen asema ja väijytyssota pikkukahakoineen, turhine
pommituksilleen ja patrullihyökkäyksineen.
Vihdoin Storm palasi. Hänen retkensä oli jäänyt kummallisen
hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjoon. Tiedettiin hänen
olleen kiivaassa taistelussa englantilaisten kanssa Hangon
lähettyvillä pienine joukkoineen. Sanomalehdet olivat kertoneet
vihollisen hirmuisesta tykkitulesta, mutta vaienneet sitten
kokonaan, kenties rauhoittaakseen pakenevia kodittomien laumoja.
Sitten ratsuväkirykmentti palasi, mutta yhä jatkui äänettömyys.
Englantilaisista divisioonista ei puhuttu enää sanaakaan, ainoastaan
sotilaat kertoivat pöyristyttäviä juttuja, joita ei kukaan uskonut,
lukuunottamatta taistelualueiden paikallisväestöä, jota viralliselta
taholta kiellettiin levittelemästä "perättömiä huhuja".
Sitten palasi kenraali Orri rintamalle.
* * * * *
-- Korjausosaston päällikkö on ilmoittanut, että koko osasto,
yhteensä 21 tuhatta miestä, on lähtökunnossa varustuksineen, sanoi
Storm.
-- Hyvä on, Orri vastasi. -- Entä? oma divisioonasi?
-- Se on valmiina, kuului kuiva vastaus.
Orri katsoi miettiväisenä merelle päin.
-- Kronstadt on tehnyt meille paljon kiusaa pommituksellaan, sanoi
hän verkalleen. -- Katsotaanpas vieläkö sitä jatkuu.
Sitten vilkaisi hän kelloaan ja käden liike paljasti hänen
jännityksensä, jota kasvoista ei voinut "huomata.
-- Saat lähteä, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunut sävy ei jäänyt
Stormilta huomaamatta.
-- Näkemiin! toivotti toinen väkinäisesti naurahtaen.
Tunti oli täysi ja kentältä, katkoisesta paikasta pyrähti kymmenen
suurta, harmaata lentokonetta, joiden omituinen kori oli täynnä
pyöreitä, kiiltäviä palloja. Melkein samaan aikaan lähti yhtä monta
pientä, kevyttä, uusimallista lentäjää. -- Sivummalla, kallion
suojaaman varastovajan ääressä, näkyi vielä kaksikymmentä suurta ja
kymmenen pientä konetta. Lentäjät kohosivat huimaavan korkealle ja
katosivat... Sitten lähtivät seuraavat kymmenen suurta lintua...
Kun ensimäiset olivat saapuneet Kronstadtin kohdalle, alkoivat ne
pyöriä tiheissä ympyröissä, äärettömän korkealla. Mutta niiden
yläpuolella kieppuivat pienet koneet, keveinä ja liikkuvina kuin
pääskyt.
Alkoi kuulua yhä taajenevia, kumeita räjähdyksiä. Savupatsaita
kohosi linnoituksesta... Siellä täällä leiskuivat jo tulenkielekkeet
korkealle ilmaan...
Kun ensimäiset kymmenen lentäjää olivat pudottaneet pomminsa,
lähtivät he takaisin ja seuraavat siirtyivät tilalle. Sillä aikaa
oli kolmas kymmenryhmä lähtenyt liikkeelle ja sivuutti palaajat
puolimatkassa.
Yhä jatkui kumeita jyrähdyksiä, yhä vuorottelivat ryhmät. Vihollisen
tykistö ampui vimmatusti, mutta sen oli mahdotonta osua noihin
pieniin, tuskin näkyviin pisteisiin, jotka olivat niin suhdattoman
korkealla avaruuden äärettömässä sinessä... Mutta, voimakkaita
sytytyspalloja ja myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä pitkulaisia
pommeja satoi tuhkatiheään.
Sitten hyökkäsi vihollisen ilma-eskaaderi. Silloin laskeutuivat
pienet, ylhäällä pyörineet koneet huimaavaa vauhtia alaviistoon. Ne
liikkuivat niin sulavasti ja äkkinäisiä käänteitä tehden kuin elävät
olennot, suurisiipiset linnut, joiden hirvittävää tulta ei vihollinen
saattanut kestää. Se taisteli jonkun aikaa. Sitten se menetti
koneitaan ja kääntyi pakosalle.
Yli Kronstadtin jatkui lakkaamatta pommi-sade.
* * * * *
Samaan aikaan ratsuväkidivisioona, jonka mieslukua oli paljon
lisätty, alkoi rynnistyksensä.
Mutta tällä kertaa tapahtui se paljoa vaikeammissa olosuhteissa kuin
varhaisemmin. Venäläiset olivat viisastuneet kärsimistään tappioista
ja rakentaneet puolustuslinjansa uuteen malliin. He olivat tehneet
valtavan leveän piikkilanka-esteen, jonka okaisten lankojen väliin
he olivat sijoittaneet risuja, juurikkaita kantoja ja kaadetuita
puita, joiden viholliseen päin törröttävät okaat pistokyvyn
tehostamiseksi olivat viistosti leikatut. He olivat kaivaneet syviä
sudenkuoppia säännöllisten välimatkain päähän, vetäytyneet pitkän
matkan taaksepäin ja vasta sitten rakentaneet itselleen varsinaisen
taisteluhaudan uusine suojalaitteineen.
Jo yöpimeällä oli lähetetty jalkaväen pioneereja lankasaksilla
avaamaan reittiä. Kun venäläinen etuvartio, joka oli asetettu
lankasuojuksen taakse, kuuli rapinaa läheltään, ampui se
merkkilaukauksen ja samassa alkoi hirvittävä granaattisade pudota
sulkutulena kentälle. Se kaatoi kyllä useita pionieerejä, jotka
harvassa ketjussa, vatsallaan maassa ryömien tekivät vaarallista
työtään, mutta samalla se myöskin paljon auttoi heitä, katkoessaan ja
murtaessaan kaikki langat, kannot ja puut.
Vasta kun tuli oli jonkun verran asettunut, ratsumiehet hyökkäsivät
kätköpaikoistaan. Hurjalla vauhdilla ja sokeassa raivossa he kiitivät
eteenpäin, heidän pitkät, loistavat miekkansa hutkivat tietä auki
salamoivin terin ja heidän harmaan suojuksen verhoamat haarniskansa
rapisivat konekiväärien luodeista. Heitä sortui maahan ja kaatui
suhdattoman paljon enemmän kuin ensimäisellä kerralla, mutta suurin
osa ryntäsi eteenpäin kuin raju-tuuli. Juoksuhaudan kohdalla syntyi
hirveä temmellys ja käsigranaatit paukkuivat yhtämittaa, mutta niiden
yli kuului pienien satularuiskujen vihlovan terävä ja kimeä ääni.
Sitten haavoittuneiden huudot kohosivat ilmaan ja epäjärjestyksessä
alkoi kauhistunut vihollinen paeta.
Ratsumiehet ajoivat hurjaa vauhtia heidän ohitseen jättäen
jälkeensä vain pieniä osastoja, jotka liehuivat edestakaisin
kuin murhan enkelit. Toiset painalsivat yhä eteenpäin surmaten
ja hävittäen. Vihollisen suunnattomat ratsujoukot, joilla se,
edellisistä kokemuksistaan viisastuen, koetti ehkäistä hyökkääjien
etenemistä, ryntäsivät suotta väijytyspaikoistaan. Heidän kuulansa
eivät tehonneet, heidän sapelinsa ja pistokeihäänsä kalskahtivat
murtumatonta panssaria vastaan ja putosivat voimattomina. Silloin
luulivat he olevansa yliluonnollisten olentojen kanssa tekemisissä.
Heidät valtasi suunnaton pakokauhu ja hurjassa sekasorrossa he
kiiruhtivat metsiin.
Suuret voimavaunut ja panssari-autot, jotka vyöryivät rymisten
eteenpäin ja joiden rakenne suuresti muistutti maailmansodan aikaisia
tankkeja, kierrettiin ja jätettiin jälkeen, tai tuhottiin niiden
pyörät voimakkailla heittopommeilla. Syntyi niin suunnaton sekasorto,
että oli mahdotonta kauempaa erottaa ystävää vihollisesta.
Sitten alkoi jalkaväki nopeasti edetä. Se otti vankeja, korjasi
voittosaalista ja surmasi säälimättä pakenevia vihollisryhmiä.
Korjausosasto, jolla oli vain pistoolit aseenaan, teki valtavia
kuormia ja järjesteli kuljetuskolonnia. Sen 21 tuhatta miestä totteli
päälliköitä, joille oli yksityiskohtia myöten annettu määräykset
toimintatavastaan.
Mutta ratsumiehet syöksyivät yhä eteenpäin. Suurin piirtein jakautui
koko Karjalan kannaksen rintama kahteen osaan, kahteen ympyrään,
joista toinen, pienempi, keskipisteenään Pähkinälinna, arveluttavasti
supistui, mutta toinen, joka uhkaavasti läheni Pietaria, oli niin
kaaosmaisen sekasorron vallassa, että siitä ei voinut saada selvää
käsitystä. Jo silloin ryssän päävoimat lähtivät Pietarista ja kadut
täytti pakolaisten loputon tulva, jota mikään järjestysmahti ei
voinut estää.
Pietarin tykistö ampui vimmatusti. Mutta kauhistuneina huomasivat
tähystäjät, että tuli tuhosi miltei yksinomaan omia tuhatpäisiä
joukkoja, jotka laumoittuivat yhä suurempiin, epäjärjestyksessä
oleviin parviin ja syöksyivät kauhun vallassa kaupunkia kohti.
Sposskaja oli hurjain ratsastajain vallassa. Novajassa ja Starajassa
nähtiin heidän haarniskoidut, välkkyvät pukunsa, joiden yltä verho
oli repeytynyt. Heitä tunkeusi Viipurin kaupunginosaan, Suomen
asemalle, sitten Ohtaan ja Pähkinänlinnan asemalle, mutta he eivät
näyttäneet vieläkään pysähtyvän.
Vasta vähitellen alkoi huomata tarkoitusperäisyyttä heidän
raivokkaassa syöksyssään. He pyrkivät siltojen vaiheille. Pietari
Suuren ja Liteinin sillan alkupäät olivat he miehittäneet; osastoja
ryntäsi yli Newkan lakaisten Sampsonin ja Grenaderskijn yli
kulkupaikat kuularuisku-tulellaan. Samassa syöksyi kiiltäviä, siroja,
keveitä panssari-autoja joka taholta konetykkeineen. Niitä vastaan
ryntäsivät venäläisten raskaat, puhkuvat, suunnattomat voimavaunut,
jotka liikkuivat läähättäen kuin virtahevoset ja joita suomalaisten
nopealiikkeiset vaunut hävittivät tiikerin notkeudella, jatkaen
matkaansa suoraa päätä yli siltojen Litejnajan, Admiralskajan,
Kazorskajan kaupungin osiin. Ne ottivat suurten siltain Trojtskijn,
Pörssi-sillan ja Tuttskovin päät haltuunsa ja sylkivät hornamaista
tultaan kauhistuneisiin sotaväenosastoihin, jotka heittivät aseensa,
sulloutuivat yhteen ja tallasivat pakenevia ihmisiä tai kädet ylös
kohotettuina huusivat armoa. --
Kaakon puolella, mistä lukuisat radat ja tiet lähtevät Venäjän
sydämeen, liiteli korkealla ilmassa joukko lentokoneita, jotka suuren
kaaren muotoisessa ryhmässä syöksivät pommeja syvyyteen, hävittäen
pakenevia joukko-osastoja, taloja, kuormastoja, rautatievaunuja.
Yli koko Pietarin levisi sekasorto, kauhu, kuolema ja vihlovat
avunhuudot, kumeain räjähdysten ja loimuavain tulipatsasten kohotessa
ilmaan.
* * * * *
Sillä aikaa oli jalkaväki puhdistanut varsinaisen juoksuhautarintaman
ja kokoontui nyt teille, lähteäkseen tiheissä marssikolonnissa
Pietaria kohden. Korjausjoukot lukuisine eri osastoineen olivat
lähtövalmiina kärsimättömästi odotellen määräystä.
Kenraali itse istui loistoautossaan ja hänen ympärillään pyöri
lähettejä, viestintuojia ja upseereja, joilla kaikilla näytti olevan
kuumeinen kiire.
Sitten hurautti moottoripyöräilijä aivan automobiilin viereen ja
ilmoitti hengästyneenä.
-- Teidän Ylhäisyytenne! Kronstadtissa liehuu valkea lippu.
Hätäilemättä kenraali katsoi kelloaan, eikä vastannut. Sitten nosti
hän käden ohimolleen ja kääntyi erään viestintuojan puoleen, joka
perusasennossa seisten odotti puheenvuoroa.
Kolonnat komennettiin liikkeelle ja marssi alkoi. Tuon tuostakin
jätettiin pienempiä osastoja jälkeen korjaamaan vihollisen varastoja,
ampumatarve-vaunuja, ruokatavarakuormia tai voimavaunuja, joita oli
siellä täällä, epäjärjestyksessä, rikkonaisin pyörin, tai ojaan
sortuneina. Laukkaavia, hirnuvia hevosia, joita kiiti valtoimina
ympäri taistelualueen, koetettiin houkutella kiinni ja valjastaa
ajopelien eteen. Mutta pääjoukot jatkoivat tulisella kiiruulla matkaa.
Pargalovon aseman vaiheilla kohdattiin jo Pietarista lähetetty
puhelinosasto ja etujoukon lähetti porhalsi täyttä neliä kenraalin
luokse.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Kenraali Storm puhuu Pietarista.
-- Ajakaahan! kehoitti kenraali kuljettajaansa.
Kun hän oli päässyt asemalle, kysyi hän kunniaatekeviltä sotilailta.
-- Missä on puhelin?
-- Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi telefonisti ja soitti.
Kenraali otti torven käteensä.
-- Haloo! Missä on?
-- Pietarissa, Suomen asemalla! kuului vastaus.
-- Onko kenraali Storm lähettyvillä?
-- Heti paikalla.
Kului tuokio. Sitten kuului terävä ääni.
-- Haloo!
-- Onko kenraali Storm?
-- On.
-- Täällä Orri. Mitä kuuluu?
-- Ei mitään erinomaista. Joko tulette?
-- Hyvää vauhtia.
Sitten syntyi vaitiolo, eikä kumpaisellakaan tuntunut olevan mitään
sanomista.
-- Näkemiin sitten! kuului vihdoin.
-- Näkemiin, Orri vastasi. Mutta sitten hän lisäsi hiukan hätäisemmin.
-- Tosiaan, olin unohtaa. Kronstadt on nyt meidän.
-- Vihdoinkin, kuului levollinen vastaus. Seuraavana päivänä oli
sanomalehdissä Karjalan kannaksen rintama-päämajan tiedonanto:
_Pietari 6.9. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet Pietarin ja
Pähkinänlinnan. Kronstadt on antautunut._
* * * * *
Niinpian kuin valtaus oli turvattu, tärkeimmät paikat miehitetty
ja uusi rintamalinja, joka kulki kaarevana ketjuna Pietarin
eteläpuolitse ja Nevan mutkan itäpuolelta Laatokkaan, antoi kenraali
Orri määräyksen, jonka mukaan kaikkien niiden henkilöiden, joita ei
oltu vangittu, oli 24 tunnin kuluessa poistuttava kaupungista. He
saivat ottaa mukaan välttämättömimmät tarpeensa ja tie oli heille
vapaa eteläänkäsin, mutta kuoleman uhalla oli heidän lähdettävä.
Kaduilla kulki loputtomia jonoja ajopelejä, automobiileja,
kuormavankkureita. Ihmisiä vaelsi leveinä virtoina, kauhun ja tuskan
vallassa, ja he sulloutuivat hätäillessään niin tiiviiksi joukoiksi,
että sotilailla oli täysi työ pitää heitä järjestyksessä. Tuon
tuostakin sattui onnettomuuksia. Vaikka raitiotieliikenne seisoi,
jäi ihmisiä vankkurien ja voimavaunujen alle, jotka niin pian kuin
mahdollista pyrkivät ulos kaupungista. Kuului huutoja, räminää,
ryskettä, joka kasvoi valtavaksi, sekavaksi pauhuksi. Kaikkialla
näkyi itkeviä naisia, kalpeita ylimystön rouvia, jotka olivat
pakotetut jättämään kotinsa, ja pienten lasten hätääntynyt kirkuna
tunkeusi vihlovana korviin. Mutta sotaväenosastot marssivat reippaina
ja huumaantuneina maailmankaupungissa, jonka he urhoollisuudellaan
olivat valloittaneet ja lauloivat matalalla äänellä:
Hermanni sanoi Jaskalle:
"Vera ryssää puukolla!
Ei ryssän ole väliä,
ei sill' ole sielua."
Tämän sekasorron keskellä ajeli kenraali Orri loistoautossaan. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmissään loimusi kaamea tuli ja kun
näki hänen yhteenpuristetut huulensa ja sieraimensa, jotka toisinaan
laajenivat ja pingottuivat verettömiksi, niin kylmiä väreitä kiiti
läpi ruumiin. Sotilaat pelkäsivät häntä kuin jumalaa, mutta samalla
he pitivät hänestä ja lauloivat salaa rintamalla syntyneitä veisuja
kenraalistaan. Storm oli paljoa iloisempi. Hän nauroi, vitsaili,
antoi miesten juoda itsensä humalaan, mutta sulki heidät sitten
kasarmeihin selviämään ja Orrillekin hän huomautti, ettei verrattomia
venäläisiä kaunottaria olisi kuitenkaan pitänyt karkoittaa. Mutta
tämä ei hymyillyt, ei vastannut, vaan vaelsi kuin hornan henki synkin
otsin ympäri kaupungin.
Samaan aikaan viisituhatta miestä kuumeisella kiireellä laittoi
Suomen radan varsille suunnattomia katoksia ja vajoja. Toiset
naulasivat laatikoita, suuria ja pieniä, muutamia tarkkojen mittojen
mukaan, äreiden ja täsmällisten korjausosaston päälliköiden johdolla.
Kun Pietari oli tyhjentynyt entisistä asukkaistaan, jaettiin
korjausosaston miehet, joiden avuksi oli komennettu noin 50,000
vankia, eri kortteleihin ja kaupungin osiin. Sitten alkoi tavaroiden
pakkaus, joka tapahtui tarkkojen ohjesääntöjen mukaan, levollisesti,
mutta yötä päivää. Museot, taidegalleriat, kirjastot, tehtaat,
kauppahuoneet, elintarvevarastot, kaikki tyhjennettiin ja tavarat
kuljetettiin vajoihin ja merkittiin luetteloihin, erilaatuiset
kukin osastoonsa. Puhkuvia kuorma-autoja, läähättäviä hevosia,
puolinääntyneitä vankeja hikisin kasvoin vaelsi yhtä mittaa
edestakaisin Pietarin leveillä kaduilla ja suurilla silloilla. Millä
pysyväistä arvoa oli, se otettiin talteen, pakattiin laatikoihin
ja kuljetettiin vajoihin. Täältä veivät junat elintarpeita ja
huonekaluja Suomeen niin paljon kuin suinkin ehtivät. Valloitettu,
autio kaupunki oli muuttunut orjamaisen työn ja kuolettavan
ponnistuksen keskukseksi, jossa vilisi väsyneitä, Orrin hirveän
tahdon näännyttämiä ihmisiä tuhansittain, hyörien edestakaisin kuin
muurahaiset.
Kun tyhjennystyö vihdoin oli suoritettu, kokoontui puoli kilometriä
pitkän amiraali-palatsin edustalle 200 voimavaunua, joilla oli
lastina öljyllä täytettyjä sytytyspommeja. Samaan aikaan kuljetettiin
se suunnaton tykistö, joka kaupungista oli saatu, niin edullisille
ampumapaikoille kuin mahdollista ja niiden lähettyville tuotiin
kokonaisia granaattivuoria.
Sitten annettiin painetut ohjesäännöt autoille ja ne lähtivät
liikkeelle, hajaantuen kukin suunnalleen.
Tunnin päästä leimusi Pietari yhtenä ainoana tulimerenä. Sotajoukot
oli siirretty kaupungin ulkopuolelle, mistä ne kauhistuneina
katselivat kaameaa näkyä. Tykit jyrisivät lakkaamatta, granaatit
räiskyivät ja leimahtelivat, repien suuria kappaleita Pietarin
komeista palatseista, yhä uudestaan ja uudestaan ja vihdoin luhistaen
raunioiksi kaiken sen, minkä tuli säästi, --
Korkealla ilmassa, minne suunnaton, mustanpunainen savupilvi kohosi,
pyörien omituisina vyöryinä ja tuon tuostakin laskien lävitseen
huikaisevan, korkean tulipatsaan, siellä kiiti pieni, keveä
lentokone, kaarrellen laajoissa kehissä palavaa kaupunkia. Ohjaajan
paikalla istui luutnantti Vahlberg; hänen rinnallaan, alaspäin
suunnatun kiikarin yli kumartuneena, oli kenraaliluutnantti Orri,
vahankalpeana kasvoiltaan, silmissä infernaalinen kiilto.
Kun luutnantti Vahlberg, savusta miltei tukehtuneena, katsahti
sivulleen, ikäänkuin siten jouduttaakseen laskeutumiskäskyä, jota hän
odotti, teki kenraalin kasvojen synkkä ja tunnoton kovuus häneen niin
hyytävän vaikutuksen, että väreitä kiiti hänen ruumiinsa läpi ja veri
pakeni hänen poskiltaan.
* * * * *
Sen lyhyen tiedonannon jälkeen, jonka Orri oli päämajasta lähettänyt,
eivät sanomalehdet olleet puhuneet Pietarin valtauksesta mitään.
Kenraali ei ollut lähettänyt minkäänlaisia lisätietoja ja kyselyihin
oli hän kuivasti vastannut:
"Taistelutoimet seisauksissa. Asema ennallaan."
Mutta sitten alkoi sanomalehdissä kierrellä pöyristyttäviä
uutisia ja huhupuheita Pietarin hävityksestä ja vihdoin julkaisi
Hufvudstadsbladet pitkän haastattelun:
_Kenraali V. Pietarin hävityksestä_.
_Tuomitsee ankarasti kenraali Orrin menettelyä._
Lehtemme edustajalle myöntämässään haastattelussa on I:sen
divisioonan päällikkö kenraali V. lausunut seuraavaa.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Kenraali Orrin menettely herättää ehdottomasti hämmästystä
ja paheksumista. Kuinka voi tällainen vandalismi tulla
kysymykseenkään 20-vuosisadalla! Kaikki Pietarin kuuluisat
taidesalongit, museot, keisarilliset rakennukset, Eremitaasi,
Talvipalatsi ja lukemattomat muut ovat nyt raunioina. Jos tämä
hävitys olisi tapahtunut valloittaessa, ei siitä olisi mitään
sanottavaa, mutta venäläisethän jättivät kaupungin kenraali
Orrille miltei _ilmaiseksi_, arvatenkin tahtoen säästää
sitä tuholta. On tosiaankin vahinko ettei verrattain nuori
armeijamme vielä ole ennättänyt saada johtajikseen henkilöitä,
joiden sivistys ja humaniteetti olisivat korkeammalla tasolla
ja ehkäisisivät moiset menestyksen ja voiton huumauksessa
toimeenpannut raakalaisteot.
Sanomalehdet nostivat hirveän äläkän. Kokonaisia artikkelisarjoja
kirjoitettiin asiasta, mutta kukaan ei ollut siitä oikein selvillä,
eikä kenraali päästänyt uteliaita paikalle katsomaan.
Silloin tuli Orrissa näkyviin se puoli, joka kaiketi oli tuottanut
hänelle kansan suosion. Hän puhui, kirjoitti selostuksen, eikä
malttanut vaieta.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa Venäjän tsaari Pietari
Suuri riisti Nevan soilla asuvilta suomalaisilta heidän kotinsa
ja rakennutti kaupungin, josta väkipakolla ja keinotekoisilla
menettelytavoilla paisutettiin maailmankaupunki. Yli kaksisataa
vuotta on se levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan.
Se on ollut alituisena koleerapesänä, ruton ja inhottavien
tautien kotipaikkana, joka Suomea lähellä ollen on siveettömillä
laitoksillaan ja kevytmielisellä elämällään tartuttanut
turmelusta meidänkin maahamme. Sen epäterveellinen ilmanala,
joka tilastotietojen mukaan käsittää vain 13 kirkasta, mutta 205
sade-päivää vuodessa, on vaatinut tuhansien ja taas tuhansien
ihmisten hengen ja kylvänyt kurjuutta syrjäkaupungin köyhien
kolkkoon elämään. Väkipakolla se perustettiin seutuun, joka oli
sopimaton ja verrattain harvaan asuttu, väkipakolla minä sen
hävitin, niin ettei kiveä ole kiven päällä; ja uneksin siitä
ajasta, jolloin suo on peittänyt sen jäljetkin hetteisiinsä ja
kurki huutaa ja vikla viheltää sen palatsien entisillä sijoilla.
-- Kenraali V. näyttää olettavan, että Pietarin saattoi ottaa
vain kovalla ärjäisyllä, yhtä ilmaiseksi kuin maksamattoman
salonkiunivormun räätälistä. Siihen en kuitenkaan tahdo
puuttua. Mutta jyrkästi torjun syytökset vandalismista. Mikä
on voitu korjata talteen, se on myöskin korjattu. Museoiden
aarteet ja taideteokset tulevat tästä lähtien upeilemaan
Suomen asianomaisissa rakennuksissa, ja elintarpeet, koneet,
vieläpä huonekalutkin, jotka väliaikaisesti saavat tyydyttää
nykyistä, englantilaisesta hävityksestä johtunutta tarvetta,
on rekisteröity ja säilytetty. Taloja ja palatseja en voinut
siirtää, ne jaoitettiin maahan. Samoin kuvapatsaat, joiden
esittämien henkilöiden muistoa ei suomalainen kaipaa. Kenraali
V:lle voin kuitenkin, mikäli hän haluaa, lähettää tsaari Nikolai
II rintakuvan puutarhakoristeeksi.
-- En sitäpaitsi malta olla viittaamatta siihen, että Neva joki
tulee sodan päätyttyä olemaan Suomen ja Venäjän rajana ja että
Pietarin olemassaolo niinmuodoin on sekä tarpeeton, että mahdoton.
_Orri_
Kenraaliluutnantti.
Kahta päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat yllättävän uutisen:
Venäjä oli ehdottanut välirauhaa.