Kurjuuden rintama.
Muutamia päiviä hirveän pommituksen jälkeen kulki poikki koko
Etelä-Suomen määrätön ihmisjono, sekava, hajanainen kurjuuden
rintama. Sen päälinja oli sillä maantiellä, joka lähtien Turusta
johtaa Hämeenlinnan kautta Lappeenrantaan ja sieltä Viipuriin.
Tuhansittain oli kodittomiksi joutuneita jäänyt jo etelämmäksi,
hajaantuen maalaispitäjiin ja kyliin, mutta valtava enemmistö pyrki
yhä pohjoista kohti, kuvaamattoman kauhun ja kurjuuden vallassa.
He olivat ryhmittyneet noin satamiehisiin laumoihin, jotka vaelsivat
kuin nälkäinen ryysykomppania, etsien ruokaa, vaatteita, kattoa
päänsä päälle. Näitä seurasivat kuormastot, suurimmaksi osaksi
varastettujen tai ryöstettyjen hevosluuskien vetäminä, ja niissä oli
sekaisin lumppuja, ruokatavaraa, puolittain särkyneitä astioita,
mutta etupäässä haavoittuneita, joiden vihlova valitus alituisesti
jatkui. Ei ollut lääkäreitä, ei lääke-aineita, sidetarpeita
tai sairaanhoitajia. Ystävät ja omaiset kietoivat onnettomia
rääsyihin, kykenemättä heidän tuskiaan lieventämään. Uskomattoman
nopeasti alkoivat taudit levitä. Ja takaa uhkasivat englantilaiset
divisioonat, joiden maihinnoususta pöyristyttävät huhut tiesivät
kertoa.
Maalaisilta ei riittänyt ruokaa noille kurjille, jotka hajaantuivat
kyliin, itkivät, rukoilivat armahdusta tai ääneti tuijottivat synkin
silmin. Useissa paikoin syntyi verisiä kahakoita, kun kodittomat
alkoivat harjoittaa oman käden oikeutta. Perunamaat raiskattiin,
herneenvarret riistettiin juurineen maasta ja suurten kartanoiden
puutarhat tallattiin autioiksi. Toiset rukoilivat haavoittuneiden ja
sairaiden puolesta, mutta heitä ei kuultu, ja itsesäilytysvaisto teki
ihmiset julmiksi kuin pedot.
Hallitus, joka oli siirtynyt Tampereelle, antoi julistuksia, joissa
se velvoitti talolliset manttaaliluvun mukaan ottamaan hätääkärsiviä
luokseen. Sotilaita lähetettiin pieninä osastoina pitämään kuria
ja haavoittuneille järjestettiin suuria tilapäisiä sairaaloita.
Rautateillä tarjottiin vapaat matkat niille, joilla oli sukulaisia
tai tuttavia muualla Suomessa ja ylimääräisiä junia puhkui alinomaa
asemilla.
Siitä huolimatta saattoi joukossa nähdä miltei alastomia ihmisiä,
jotka olivat kietoneet likaisia ryysyjä ympärilleen, palohaavain
runtelemia kasvoja ja liikuttavia, kammoa herättäviä mielipuolia,
joista toiset nauroivat kaameaa, tylsää naurua.
* * * * *
Ryysyläislauma painui mäeltä alavaa tietä pitkin kylään. He olivat
vaistomaisesti järjestyneet jonkinlaiseen riviin, joka kiemurrellen
kuin virta seurasi tien polvekkeita. Toiset jättäytyivät jälkeen,
lopen uupuneina, pyrkiäkseen hetkeksi perässä tulevan kuormaston
ajopeleihin, varsinkin äidit, jotka vapisevin käsin kantoivat
lapsiaan.
Kuormastosta kuului valitus ja voihke ja alituinen riita.
-- Alas rattailta, että toisetkin pääsevät!
-- Sehän vedättää itseään kuin ruustinna!
-- Päästäkää uusia, taikka!
Muuan kalpea vaimo, jonka hiukset tuli oli miltei tyyten polttanut
ja joka sylissään piteli haavoittunutta, nelivuotiasta poikaansa,
rukoili vapisevin äänin.
-- Armahtakaa minua.
-- Alas vaan, kyllä jo riittää!
-- Vuoronsa kullakin!
-- Kyllä sinä jo aikasi olet istunut. Vaimo toisti yhä uudestaan:
-- Armahtakaa minua, en jaksa enää.
Mutta kiihkeät, suonikkaat kädet kiskoivat hänet alas kuorman päältä,
jonka edessä hevonen puuskutti verestävin silmin. Silloin hän
puhkesi hysteeriseen itkuun ja painui tiepuoleen taakkoineen, joka
nukkui posket purppuraisina, tummaripsiset silmät ummessa, vaaleat
kiharat hienopintaiselle otsalle valuneina, tietämättä mitään tästä
kauheudesta, jonka elokuun ihana luonto kätki uhkuvaan, kypsyvään
kukkeuteensa. --
-- Tuolla on Orrin talo, kuului kimeä ääni.
-- Missä?
-- Tuoko, jossa on koivuja pihalla? -- Ja uusi huvila vieressä?
Väkijoukko miltei pysähtyi katsomaan tuota viehkeätä huvilaa, jonka
köynnösten kiertämät ikkunat säihkyivät laskevan auringon purppurassa.
-- Senkö kenraalin? hutisi joku etäämpää.
-- Verihurtan?
-- Joka on syynä kaikkeen!
-- Kirous hänen ylitseen!
Silloin muuan pitkä, synkän näköinen mies, jonka intohimoinen suu oli
syvien vakojen ympäröimä, hyppäsi tiepuolessa olevalle kivelle ja
huusi voimakkaasti.
-- Ihmisraukat!
Syntyi äänettömyys ja joukko odotti ahnaasti.
-- Voi tätä kurjuutta, kuului heikosti kuormastosta. Sitten kivelle
hypännyt mies jatkoi:
-- Veljet ja sisaret! Kuka on syypää tähän kurjuuteen? Kuka on
saattanut sen aikaan, että Suomenlahden rannikolla, Viipurista
Turkuun saakka kaikki kaupungit ovat raunioina? Kuka on vikapää
tuhansien viattomien kuolemaan, tuhansien kodittomuuteen ja nälkään,
koko meidän kurjuuteemme? Kuka on siihen syypää?
Puhuja vaikeni ja tuijotti joukkoon synkin silmin.
-- Hallitus!
-- Valtaherrat!
-- Kuningas! huusi kiihtynyt lauma.
Sitten mies kiven päällä jatkoi.
-- Kuningas, hallitus, niin! Uhalla syöksi hallitus meidät sotaan,
kun se ensin oli saattanut kansan äärimmäiseen hätään, kun se oli
riistänyt meiltä maan ja luovuttanut sen vieraille, kun se oli saanut
joukkointohimot kiihtymään, niin että huumaantunut köyhälistö tuli
loukanneeksi vieraan maan sotilaita. Se ei koettanutkaan rauhallista
selvitysten tietä. Se tahtoi kääntää laumojen katseen syrjään omasta
kurjuudesta, jota se oli voimaton ja haluton korjaamaan. Se tahtoi
sotatilaan julistamisella tukkia huutavat äänet. Se tahtoi ajaa liiat
suut taisteluihin kuolemaan.
Taas puhuja vaikeni ja hänen hypnotisoiva, nälkäinen katseensa
tutki laumaa. Käsiä ojentui nyrkkiin puristettuina; kuului sekavia
äännähdyksiä.
-- Oikein puhut!
-- Konnamaista!
-- Ne tahtovat köyhälistön kuolemaa.
Sitten puhuja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin painokkaammin.
-- Mutta kuningas ei voinut alottaa sotaa ilman eduskunnan
suostumusta. Kuka voitti sosialidemokraattisen puolueen jäsenet
huumaavilla valheillaan ja vaijensi heidän vastuksensa? Kuka
käytti väärin omistamaansa kansan suosiota? Kuka sai kavalalla
esiintymisellään koko eduskunnan hurmaantumaan veritekoihin? Kuka
saattoi sotapuolueen ministerineuvostossa voittoon?... Kansalaiset!
Se oli kenraali Orri! Se oli hän, jonka talo nyt kimaltelee
koskemattomana auringon kullassa. Kirous hänen ylitseen!
-- Kirous hänen ylitseen! toisti raivostunut joukko.
-- Vaietkaa, vaietkaa! Hänhän on itse kuoleman kielissä, kuului
jostakin yksinäinen huudahdus. Mutta se hukkui kuohuvan lauman
mörähdyksiin ja uhkaaviin sadatuksiin.
-- Hän on tappanut puolisoni! -- Hän on murhannut lapseni!
-- Koko perheeni ja kotini on hän polttanut!
-- Kirous, kirous hänen ylitseen! Tyytymättömästi muristen väkijoukko
vaelsi eteenpäin ja sen uhkaavista eleistä saattoi jo aavistaa pahaa.
Vain harvat poikkesivat kylän taloihin. Heitä johti kuin yhteinen
laumavaisto, laumaintohimo, joka oli kasvanut peloittavaksi näläksi,
kostonjanoksi, mutta josta kukaan ei ollut selvillä, vaikka tunsikin
sen huumaavan kiihoituksen. Säleaidan ääreen joukko pysähtyi,
ikäänkuin sisäisen käskyn määräyksestä. Syntyi omituinen, painostava
hiljaisuus. Sitä kesti tuokion. Sitten äskeinen puhuja astui aidan
luo ja kiskaisi rajusti säleen poikki.
Kuului kiljahdus, joka jatkui ja toistui. Silmänräpäyksessä olivat
jäntevät kädet repineet aidan kappaleiksi. Kuin nälkäinen petolauma
joukko syöksyi puutarhaan, kiskaisten irti, mitä käteen sattui,
marjapensaita, kukkia, istutuksia. Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi.
Pelästynyt palvelusväki juoksi kauhusta kalpeana metsää kohti.
Pellolta palaavat rengit pysähtyivät ja jäivät suu ammollaan
katsomaan tätä hävitystä. --
Savu alkoi tupruta sakeana, harmaana pilvenä ikkunoista.
-- Kurjat raukat, mitä te teette! kuului äänekäs huuto väkijoukosta.
Päät kääntyivät katsomaan ja silmissä välähti se omituinen arkuus,
joka rikoksentekijöille on ominaista. Sama pieni mies, joka tielläkin
oli koettanut puolustaa kenraalia, seisoi puutarhan penkillä, kalman
kalpeana ja niin rajusti hengittäen, ettei hän voinut puhua.
-- Voi teitä raukkoja, kähisi hän yhä uudestaan hampaitaan
kiristellen. Mutta väkijoukko karjui raivokkaana:
-- Haa! Herrain kätyri!
-- Mene sotaan!
-- Orri on polttanut minun kotini. Saakoon nyt itse maistaa miltä se
tuntuu!
-- Kiveä kiven päälle ei saa jättää verihurtan pesään!
-- Kirous hänen ylitseen!