Savuavat kaupungit.
Loppu-heinäkuun lämmin yö oli kiehtovana levittäytynyt yli Helsingin.
Vieno ja lauhkea henkäys tulvahti sisään sairaalan avoimesta
ikkunasta ja liikutti unisesti valkeita kaihtimia, joiden takana,
suuressa maljakossa, ruusut tuhlasivat tuoksuaan.
Sängyssä lepäsi laihtunut ja kalvakka mies, jonka kasvoilla
hämärästä huolimatta saattoi huomata nopeaa ilmeiden vaihtelua ja
jonka vaalentuneet huulet liikahtelivat unessa. Sivummalla, vuoteen
pään peitossa, niin ettei sairas saattanut häntä nähdä, istui
vaaleakutrinen sisar, niin liikkumattomana kuin kuva, suurilla,
sielukkailla silmillään tarkkaavasti seuraten nukkuvan eleitä, joista
kuvastui kiihkeyttä.
Yhtäkkiä sairas kavahti istualleen ja harhaileva katse kulki
ympäri huoneen; sitten kuului syvä huokaus ja hän jäi epämukavaan
asentoonsa, hajamielisenä eteensä tuijottaen.
Silloin laskeutuivat lempeät kädet hänen harteilleen, painaen hänet
takaisin makaavaan asentoon, ja vieno ääni kysyi.
-- Mikä teidän on, kenraali?
-- Näen unta, potilas vastasi. -- Mutta yhäkö te valvotte täällä?
-- On määrätty, ettei kenraalia saa jättää yksin.
-- Niin, mutta herätessäni näen aina teidät. Tehän uuvutte.
Tumma puna karkasi nuoren naisen kukkamaisille kasvoille.
-- Ei ollenkaan. Yö on niin lumoava.
Syntyi hiljaisuus. Sairaan katse jäykkeni taas tuijotukseen ja hänen
huomaamattaan sisar vetäytyi entiselle, syrjäiselle paikalleen.
Potilaan unesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän vääntelehti
levottomana. Kiihkeitä mielikuvia syntyi ja katosi, ja toisinaan hän
oli ryhtyä kyselemään jotakin. Sitten hän muisti, miten niukkoja
vastauksia hänelle annettiin ja alistui tohtorin määräyksiin.
Kului puoli tuntia. Kello löi kerran... Sitten se löi kahdesti.
Hiljaisten askelten kahinaa kuului matolta ja äskeinen, kuiskaava
ääni kysyi.
-- Ettekö nuku kenraali? Tahdotteko, että annan teille unijuomaa?
-- En tahdo, kiitos. Aamulla tuntuu ilkeältä... Nyt minun on hyvä
olla... Ettekö sano minulle mitään?
-- Mitä sitten?
-- Jotakin, mitä tahansa. Kuin unen läpi olen kuullut
aivotärähdyksestä, sisäisestä verenvuodosta, tai sen tapaisesta...
Mutta en ole enää sairas, heikko vaan. Minä janoan tietoja.
Sisar katsoi maahan ja hänen pitkien ripsiensä varjot tekivät
madonnamaisiksi hänen soikeat kasvonsa, joiden piirteet hämärä
omituisesti pehmensi. Hän vaikeni.
-- Jotakin viime päiväin tapahtumia? pyysi sairas hiljaa.
-- Tohtori on kieltänyt, vastasi lempeä ääni.
-- Jotakin sodasta? intti sairas yhä.
Silloin sisar nosti silmänsä, jotka päilyivät kuin metsälähteet.
-- Teidät on ylennetty kenraaliluutnantiksi ja olette saaneet sinisen
ristin ensimäisen luokan merkin. Hänen Majesteettinsa kävi eilen
täällä, mutta te nukuitte, eikä hän tahtonut häiritä.
Väsynyt hymy värähteli potilaan kasvoilla.
-- Niinkö, mutta sitä en tarkoittanut... Jotakin rintamalta.
-- Eversti Storm on myöskin saanut ristin.
-- Mutta taistelut, taistelut? Käsitättehän. Sisaren katse väistyi ja
pari kertaa silmät rävähtivät. Hänen vastauksensa viipyi tuokion.
-- Te kiihdytte, kenraali. Pyydän, nukkukaa. Ehkä kuitenkin laitan
teille juoman?
-- En tahdo, sairas alistuneesti vastasi, huokaisten pitkään ja
tyyten vaieten.
Sitten tottuneet, lempeät kädet järjestivät hellävaroen hänen
peitettään ja lämmin henkäys lehahti hänen kasvoilleen. Hän seurasi
sormien notkeita liikkeitä; omituinen, hyväilevä tunne lämmitti
häntä, kun hän tunsi noiden kauniiden käsien kosketuksen. Hämärä,
utuinen onnen aavistus täytti hänen sydämensä. Mutta nopeasti se
katosi. Entisyys sukeltausi herkistyneeseen mielikuvitukseen ja hän
muisti ikänsä.
Yön hiljaiset hetket vaelsivat hitaasti ohitse. Kello löi taaskin...
Silloin kuului kumea jyrähdys. Sairaalan perustukset vapisivat ja
ruudut helisivät akkunoissa. Sitten seurasi toinen... kolmas.
Sairas kavahti istumaan.
-- Mitä se on? hän kysyi.
Solakka, kalpea tyttö seisoi pelästyneenä vuoteen ääressä,
kykenemättä vastaamaan.
Taas pamauksia, nyt jo aivan lähellä... yhä uusia, yhä tiheämmin...
Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi... Kumeaa pauhua kuului ulkoa...
Sitten äänekästä huutoa, kirkaisuja, voivotuksia.
-- Ryssän laivasto... Helsinkiä pommitetaan! potilas huudahti,
ponnistaen ylös vuoteestaan, ollenkaan muistamatta sairautensa
vaatimuksia.
-- Voi kenraali, ette te jaksa nousta, kuului väräjävä ääni hänen
viereltään.
Sairas ei tuntunut sitä huomaavankaan.
-- Kuinka se on mahdollista? Mitä tehdään Suomenlinnassa? Kuinka ne
osuvat tänne asti? mutisi kenraali kiihtyneenä.
-- Voi, kenraali, mitä se on?
Pauhu ja jyrähdykset kasvoivat yhä valtavammiksi. Silloin tällöin
leimahteli kirkkaita salamoita... Nuori nainen väänteli onnettomana
käsiään.
-- Neiti, tahdon pukeutua, kuului terävä ääni, joka oli saanut
entisen, käskevän sävynsä.
* * * * *
Granaattisade oli hirvittävä ja, jos mahdollista, yhä se tuntui
kiihtyvän. Kivitaloista lenteli suuria kappaleita ilmaan, hajoten
tuhansiksi palasiksi, jotka huristen putoilivat ohikulkijoiden
päälle. Suuria rakennuksia sortui ja luhistui raunioiksi. Kaikki
ikkunat olivat tuhansina säpäleinä ja kitkerä savu häälyi siellä
täällä kuin levoton huntu.
Heti alussa valot sammuivat. Söörnäinen näytti olevan yhtenä ainoana
tulimerenä, josta valtava, tummanpunainen pilvi vyöryi kuin laviini
yli kaupungin. Katajanokasta ei enää ollut kuin rauniot jälellä
ja yhä infernaalinen pauhu kasvoi. Sytytyspommit räjähtivät kuin
suunnattomat raketit, ruiskuttaen ympärilleen öljyä, joka heti
leimahti liekkeihin. Granaatinkappaleet vonkuivat ja hurisivat
viiltävin äänin, kimmahtaessaan ilmaan talojen seinistä tai katujen
kivitykseltä. Shrapnellit pihisivät ja sylkivät raesateena surmaansa.
Nopeasti kadut täyttyivät ihmisistä. Kaikki huusivat ja kirkuivat,
kasvot muodottomina kauhusta ja silmät luonnottoman avoimina
ja jähmettyneinä. Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan
käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin.
Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan
ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi, tarttuen jalkoihin.
Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli
kaikkialla, maassa, ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa.
Ihmisiä kuoli sadottain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän
kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä,
liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa.
Syntyi hirveä ahdinko. Automobiilit törisivät kuin kuoleva härkä
ja ajoivat sokeassa vimmansa yli elävien ja kuolleiden, kunnes
juuttuivat kiinni ruumissohjuun, tai hajosivat sirpaleiksi.
Irtonaisia hevosia nelisti edestakaisin valittavasti hirnuen,
silmät tuskasta loimuten ja suut sakassa. Säälimättä ihmiset
tallasivat toisiaan ja puristivat ystäviään kuoliaaksi pyrkiessään
eteenpäin, tietämättä minne. Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat,
tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat
jumalan nimeä, toiset ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat
istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja
nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja
lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka
lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan
ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. Eräs herra kylvi
ruusuja ruumiskasalle, tuhkanharmaana kasvoiltaan, mutta tyynenä.
Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti
verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja,
edestakaisin ruumistaan heiluttaen.
Vähitellen huudot etääntyivät ja hiljenivät. Kadut muuttuivat
autioiksi jähmetyttävässä kaameudessaan. Kuninkaallisen palatsin
rauniot yhä loimusivat, mutta Senaatin talo ja Nikolain kirkko olivat
tuntemattomiksi murskautuneet.
Torilla oli Aleksanteri II:sen patsas viskautunut kauas paikoiltaan.
Sen alta näkyi vaaleansinistä silkkipukua ja valkea, hieno,
jalokivisormusten koristama käsi, jonka etusormi vielä liikkui.
* * * * *
Valjuna kuin vahakuva kenraali Orri nousi autostaan ja hoippui
vaivaloisesti lentoaseman pieneen sairaalaan, jonne hänelle heti
varattiin ylihoitajattaren huone lepopaikaksi. Muutamia sotilaita
oli kerääntynyt sivummalle, ja he katselivat vaieten hänen kulkuaan.
Heidän joukostaan tunsi kenraali luutnantti Vahlbergin, joka seisoi
käsi siteessä ja kunniaa tehden tervehti.
Kenraali viittasi hänet luokseen.
-- Te olette haavoittunut, luutnantti? hän kysyi.
-- Käsi vain on sijoiltaan, Teidän Ylhäisyytenne.
Vastauksen kunnioittava loppumaininta tuntui kenraalista oudolta,
mutta heti hän muisti ylennyksensä.
-- Seuratkaa minua, hän sanoi.
Kun he olivat ehtineet huoneeseen ja Orri oli asettunut vuoteelle,
sallimatta riisua itseään, kysyi hän lentäjältä.
-- Tahdotteko selittää minulle, mitä tämä oikein on ja kuinka
tällainen on mahdollista?
-- Se oli Englannin laivasto, Teidän Ylhäisyytenne.
-- Englannin?
-- Niin. Englanti on julistanut Suomelle sodan.
-- Pyydän, selittäkää tarkemmin.
-- Jo ennen Teidän Ylhäisyytenne hyökkäystä Karjalan kannaksella, oli
Englanti lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se uhkaavalla tavalla
vaati selitystä erinäisten taloudellisten etujensa menettämisestä.
Tuo menetys oli tietysti johtunut Suomen sotatilaan julistamisesta,
ja selvästi saattoi huomata, että ainoa tarkoitus oli etsiä riitaa
ja välien katkeamista. Syntyi mielten kuohua ja Suomen hallitus
vastasi niin myönteisesti kuin mahdollista, melkeinpä nöyrästi. Siitä
huolimatta Englanti lähetti ultimaattumin, eikä sotaa enää mitenkään
voitu välttää.
-- Sen kyllä ymmärtää, kenraali keskeytti. -- Englantia kirvelsi
Muurmanin jupakan nöyryytykset.
Sitten luutnantti jatkoi:
-- Nyt on Englannin laivasto, yhdistyneenä venäläiseen laivastoon,
pommittanut kaikki Suomen rantakaupungit raunioiksi. Kansleri
on kuollut Helsingissä. Viipurissa on yleisesikunnan päällikkö
haavoittunut ja upseereja on mennyt sadottain. Kaikki hallituksen
asiakirjat ja arkistot ovat tietysti tuhkana, mutta kuningas on
kuitenkin pelastunut.
-- Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Englannin laivasto on
voinut päästä Suomenlahteen?
-- Tanskan salmien kautta. Saarivaltakunta on kylmäverisesti antanut
uhkavaatimuksen Tanskalle, luvaten heti julistaa sodan, ellei
laivastoa vapaasti päästettäisi salmien läpi.
-- Mutta entä Saksa? Mitä Saksa siitä sanoo?
-- Siihen on vaikeampi vastata. Huhupuheina kerrotaan, että Ranska
ja Englanti ovat uhkailleet sille sotaa, mikäli se yrittää sekaantua
tähän juttuun. Ehkä Saksa on maailmansodasta vielä väsynyt ja pelkää
uutta katastrofia.
-- Ei, niin ei ole asia. Mutta Saksa on tiennyt. Se on luottanut
War...
Kenraali vaikeni äkkiä ja jatkoi vasta tuokion kuluttua.
-- Mutta sittenkään minä en ymmärrä. Vaikka nyt tyytyisi teidän
selitykseenne, niin miten on mahdollista, että Englanti on päässyt
niin lähelle? Mitä amiraali N. on ajatellut? Kuinka hän on sallinut
Englannin tehdä tuollaisen hirmutyön?
-- Teidän Ylhäisyytenne. Eihän Suomella ole kuin mitätön
saaristolaivasto. Englanti on tiennyt sen varsin hyvin.
-- Oho! Entäs upott..., kenraali kiihtyneenä huudahti, mutta
vaikeni taaskin, tuikeasti vilkaisten nuoreen luutnanttiin. Syntyi
äänettömyys. --
-- Turun lentoasemalla tiedettiin sitäpaitsi kertoa, että
englantilaiset ovat pommittaneet uskomattoman kaukaa, ainakin 80
kilometrin päästä, jonkunlaisilla uusimallisilla konetykeillä, joiden
ampumanopeus on kauhistuttava. Venäläiset ovat olleet Viipurin
kimpussa, mutta siitä ei ole tullut paljon mitään ja ainakin kymmenen
laivaa on heiltä mennyt.
-- Ahaa! No sitten käsitän, miksi Suomenlinna ei ole voinut mitään.
Mutta amiraali, amiraali? Mitä hän on ajatellut? Minkätähden hän on
nukkunut?
Luutnantti ei käsittänyt ja vaikeni.
-- Laivathan ovat olleet kokonaan näkymättömissä, sanoi hän vihdoin.
-- Ja tietysti menneet tiehensä, eikö niin?
-- Ne saivat hälinän ja kauhun vallitessa laskettua maihin noin
3 divisioonaa jalkaväkeä, jonnekin Hangon lähettyville. Ja mikä
merkillisintä, tämä maihinlasku tapahtui ihan onnellisesti
ja vaivatta. En ymmärrä mitä amiraali on ajatellut, kun
kuljetuslaivoista kuitenkaan yksikään ei palannut. Pari osui miinaan,
mutta toiset upotettiin. Vahinko vain, että ne olivat jo tyhjentäneet
lastinsa.
Kenraalin silmissä välähti omituisesti, ikäänkuin ilo.
-- Vai niin, sanoi hän kuivasti. Sitten hän lisäsi.
-- Ja entä nämä divisioonat? Tiedättekö niistä mitään?
-- Juuri sieltä tullessani loukkasin käteni, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraalimajuri Storm on niitä vastassa. Mutta hänellä on mukanaan
vain yksi rykmentti ratsuväkeä ja kevyt moottori-tykistö. Hän on
viivästynyt, kun rata oli alkumatkasta rikki.
-- Se riittää, kenraali vastasi mietteissään. Tietämättä,
tarkoittivatko sanat rykmenttiä vai hänen selitystään, luutnantti löi
kantapäänsä yhteen ja poistui.
Silloin sairas vaipui lopen väsyneenä ja kuumeen piinaamin poskipäin
vuoteelle.