Hyökkäys.
Senjohdosta että ryssät olivat jo aikaisemmin olleet varoillaan ja
väijyneet sopivaa tilaisuutta, olivat he heti valmiina hyökkäämään.
Suomalaiset rajavartio-osastot, jotka vihollisen tuhatpäisten laumain
oli onnistunut yllättää, perääntyivät vastahakoisesti ja ikäänkuin
karhu päätään ravistellen. Oli mahdotonta kestää sitä hirvittävää
granaattisadetta, minkä ryssäin hyvinvarustettu, uudenaikainen
tykistö sylki kidastaan. Vihollisjoukot tunkeutuivat yli rajan,
valloittivat rataa Terijoelle saakka ja heidän rintamansa kulki
maantien suunnassa Terijoelta Lintulaan, kääntyi siitä jokivartta
pitkin Siiralaan ja edelleen pohjoista kohti Raudun itäpuolitse
siihen mutkaan, jossa Taipaleen joki yhtyy Suvantoon. Metsäpirtin
olivat he jo valloittaneet.
Vasta sille linjalle saivat vuoristoprikaati ja Karjalan
reservijoukot heidät pysäytettyä. Sitten ehtikin jo paikalle Suomen
ratsuväkidivisioona.
* * * * *
Kenraali Orri istui päämajassa edessään suuri kartta, tuon tuostakin
tehden mittauksia harpillaan ja lyijykynällä merkiten kartalle
ristejä ja numeroituja neliöitä. Silloin astui eversti Storm
huoneeseen kädessään joukko piirustuksia ja lehtisiä.
-- Minä en ymmärrä, hän alotti, millä välillä ne ovat ehtineet
rakentaa näin täydellisen juoksuhautasysteemin. Katsohan näitä
valokuvia, luutnantti Vahlbergin ottamia muuten. Niissä näkyy
kämppiäkin paikkapaikoin.
-- Entäs varastopaikat ja muonituskeskukset?
-- Ne on tähän kartalle niin tarkkaan merkityt, että ei juuri ole
toivomisen varaa.
Kenraali tarkasteli hetken papereita.
-- Jos näihin voi luottaa, niin luutnantti Vahlberg on tehnyt hyvää
työtä, hän sanoi.
-- Minä seurasin hänen lentoaan kiikarilla niin kauan kuin
mahdollista. Se oli liioittelematta ihmeellisintä, mitä koskaan
olen nähnyt. Hän oli arveluttavan matalalla ja kiiti läpi sellaisen
shrapnelli-sateen, että en enää luullut hänen pelastuvan.
Kenraali ei vastannut, hän silmäili yhä miettiväisenä paperia.
-- Ja onko kukin rykmentti nyt saanut näistä tarkat, aluettaan
koskevat jäljennökset?
-- On.
-- Entäs muuten? Ovatko asianomaiset päälliköt nyt täydellisesti
selvillä tehtävistään?
-- Tarkempia ohjeita on mahdotonta antaa.
-- Hyvä.
-- Ja kuitenkin minä hieman pelkään.
-- Kuinka niin? kysyi kenraali kulmiaan kohottaen.
-- Minä pelkään, että omissa joukoissamme syntyy hajaannus ja ettei
niitä voidakaan määräpaikalla saada järjestymään yhteiseen rintamaan.
He kiihtyvät takaa-ajossa.
Orri mietti hetken.
-- Eikö jokaiselle rykmentille ja jokaiselle eskadroonalle ole
annettu mitä jyrkin määräys, mihin paikkaan heidän on pysähdyttävä
ja kuinka heidän on asetuttava? Sanoinhan nimenomaan, että olkoonpa
takaa-ajo kuinka edullista tahansa, määrätyssä paikassa se on
keskeytettävä. Nykyisiin oloihin ei enää sovellu maailmansodan
yhtämittaisen, hillittömän vainoomisen teoria. Jokainen rykmentti,
jokainen osasto tietää, mihin asti se saa mennä. Siten syntyy
itsestään uusi rintama, joka on järjestettävä ennenkuin lähdetään
eteenpäin.
-- Ajattelen lähettejä. Onnettomuuksista ei saa jatkuvasti tietää.
-- Ei tarvitsekaan. Ja suurempia onnettomuuksia ei synny, eikä saa
syntyä. Kun uusi rintamalinja on saavutettu, on lähettien toiminta
itsestään selvää... Pionierit on jaettu eri eskadroonille?
-- On.
-- Se on kyllä miltei tarpeetonta, mutta saattaahan olla varovainen.
Toista olisi, jos ottaisimme tykit mukaan, mutta nyt niistä ei ole
hyötyä. Muonitusasian sinä olet järjestänyt?
-- Olen.
-- No sitten on hyvä. Kaikki riippuu vain siitä, pääsemmekö hiljaa
ja huomaamatta alkuun. Jos ryssä huomaa liian aikaisin, syntyy
tarpeetonta mieshukkaa tykkitulen takia.
Kenraali vaikeni hetkeksi ja tarjosi Stormille sikarin.
-- Minä menen kolmannen rykmentin mukana. Sen, jonka määränä on
ryssäin prikaatiesikunta. Sinä siis jäät hoitamaan täältäkäsin koko
yritystä?
Storm hämmästyi ja vastasi kiihkeästi.
-- Minä! Johan nyt jotakin! Jos ei kaikki mene mielesi mukaan, niin
millä minä sen vastaan? Huudat taas kuin jalopeura.
-- Jäät hoitamaan hyökkäystä, toisti kenraali yhtä levollisesti.
Silloin eversti Storm löi kantapäänsä yhteen ja vastasi.
-- Kuten käskette, herra kenraali.
Orri puhalsi pitkän, ohuen sauhusuihkun ja siristi silmiään.
-- Minä, näetkös, haluan olla mukana tässä ensimäisessä leikissä.
Olen tämän hetken takia siksi paljon ahertanut. Muista, ettei
jalkaväki lähde liian aikaisin ja että se pysyy suojassa
tykkitulelta. Sen määrä on vain puhdistaa jälkiä ja korjata saalis
talteen. Minä tiedän, että tämän retken jälkeen ei meitä ainakaan
nälkä enää vaivaa.
* * * * *
Vaikka kesäyö oli kutakuinkin valvas, pimensi sitä sade, joka
rankkana valui taivaalta. Tätä olikin kenraali Orri hartaasti
odottanut.
Kolmas ratsuväkirykmentti seisoi valmiina, jakautuneena pitkään
ketjuun, ja niin puiden suojaan kätkeytyneenä kuin suinkin
mahdollista. Miesten ja ratsujen haarniskaa peitti kenttäharmaa
verho, ainoastaan konekiväärien piiput ja pistinkeihäiden kärjet
kiilsivät himmeästi harmaassa hämärässä. Vallitsi kuolon hiljaisuus,
vain levottomat sydämet takoivat.
Jo parina päivänä olikin taistelu ollut tyyten seisauksissa. Kumpikin
puolue makasi kuin vaaniva tiikeri, koukistuneena, valmiina hyppyyn,
kavalin silmin etsien vastustajassaan arkaa kohtaa. Kumpikin puolue
hautoi suunnitelmiaan. Miehestä mieheen kulki kuiskaus: -- Kenraali
on itse mukana. Se vaikutti kuin huumaava juoma ja jokainen oli
valmiina panemaan kaikkensa alttiiksi.
Vihdoin kuului hiljainen lähtökäsky, joka kuiskauksena kiiti läpi
ketjun. Kantapäät painuivat hevoshaarniskain kannusnastoihin,
ratsut karkasivat kahdelle jalalle ja sitten tuulena eteenpäin,
säikähtäen haltijainsa kovakouraista kohtelua. Omat piikkilangat oli
jo edeltäkäsin hiljaa irrotettu. Satumaisella nopeudella rykmentti
kiiti yli puolueettoman alueen. Sapelit, joiden violettiin välkkyvät
terät loimusivat kuin tulenkielekkeet, katkoivat ryssän lankaesteitä
kuin rihmaa ja kun ratsujen jalat olivat panssaroidut, eivät okaat
voineet niihin tunkeutua, vaikka hämääntyneet piikkilankakiemurat
tavattomasti estivätkin kulkua.
Vihollinen oli ällistyksen lamauttama. Tykkituli oli nyt jo
myöhäistä, se olisi vahingoittanut omia miehiä. Ja alussa eivät
ryssät tahtoneet älytä; ampua kivääreilläänkään, siinä määrin outo
hyökkäys heidät yllätti. Sitten alkoivat kuularuiskut rätistä ja
luoteja vinkui sankkana pilvenä, edestä ja sivulta. Ratsumiehet eivät
ampuneet; mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut
juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli
parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua
jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet
olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he
ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä.
Silloin valtasi ryssän mieletön pelko ja pakokauhu. He heittivät
aseensa, huusivat armoa ojennetuin käsivarsin, tekivät ristinmerkkejä
rintoihinsa ja syöksyivät kuin hajanainen lammaslauma metsiin,
soille, pensastoihin, mikä minnekin.
Mutta ratsumiehet eivät heistä välittäneet. He painalsivat eteenpäin.
Erityisesti tarkoitusta varten muodostetut tykkiosastot syöksyivät
venäläisten patterien kimppuun, surmasivat miehet ja käänsivät
tykkien tulen sekasortoisena pakenevaa vihollista kohden, joka
luonnon alkeellisista vaistoista pyrki laumoittumaan.
Toiset kiitivät yhä eteenpäin, miltei kauhistuen tätä murhan
mäiskettä ja yhtäpaljon hurjaa johtajaansa, kenraalia, jonka
silmät leimusivat kuin tuli ja sieraimet laajenivat ja värisivät
kuin raivostuneen pedon. Kuormastot, joiden paikan lentäjät olivat
merkinneet, vallattiin, mutta jätettiin sen jälkeen oman onnensa
nojaan ja yhä vain painuttiin eteenpäin.
Siinä oli esikunnan maja! Ryssäin lähetti kiiruhti henkensä edestä,
ehtiäkseen toimittaa päällikkönsä turvaan. Mutta se oli jo myöhäistä.
Hirveät ratsumiehet tunkeutuivat joka taholle, eikä poispääsyä ollut
mistään.
Akkunoista paukkuivat kauhistuneiden upseerien revolverit. Se oli
turhaa! Kuulat kilpistyivät voimattomina haarniskoista ja putosivat
maahan. Kenraali Orri, joka riehui kuin hornan henki, huusi
hirveällä, kaikuvalla äänellään:
-- Antautukaa!
Silloin upseerit ja prikaatikenraali nostivat kalpeina kätensä.
Toiset tuhosivat sillävälin reservijoukot, jotka turhaan yrittivät
ehtiä pakoon. Heidät hajoitettiin kuin akanat tuuleen, ainoastaan
heidän elintarpeensa ja kuormastonsa säästettiin.
Kaikkialla kuului ammuntaa, huutoja, rukouksia, voivotuksia,
ryskettä, sakkasuisten hevosten huohotusta ja veristen kavioiden
töminää.
* * * * *
Oli saavuttu sille paikalle, jonka kenraali Orri oli määrännyt
kiinnekohdaksi ja uudeksi rintamalinjaksi. Nyt ei ollut muuta työtä
kuin odottaa viestejä naapurirykmenteiltä ja sitten oman jalkaväen
hidasta saapumista, jota puhdistus ja saaliin korjaus viivytti,
vaikka se olikin järjestetty erikoisten komppanioiden tehtäväksi.
Kenraali Orri istui ratsullaan liikkumattomana kuin kuva ja kuunteli
taistelun jälkimaininkeja kylmä ja välinpitämätön ilme käskevillä
kasvoillaan, joiden edestä hän oli vetänyt syrjään kaskin suojaverkon.
Nuori, siro ratsumies nelisti hänen luoksensa ja ilmoitti kunniaa
tehden:
-- Herra kenraali, II:sen rykmentin lähetti on saapunut.
-- Hyvä, käske hänet tänne.
Silloin kuului ilmassa pahaa-ennustava humina. Jutkahdus! Huumaava
pamaus...
Kenraali Orri lensi monta syltä ratsullaan... Kun sotilaat ehtivät
hänen luokseen, luulivat he, että heidän päällikkönsä oli kuollut.