Ratsuväkidivisioona.
Oli määrätty liikekannalle-pano.
Oli julistettu sota Venäjälle.
Ja mikä ihmeellisintä: Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja,
kenraalimajuri Orri, "kansanvillitsijä", "vasemmistomies",
"radikalisti", "laumain suosion tavoittelija" ja
"talonpoikaiskenraali" oli nimitetty Karjalan kannaksen
rintamapäälliköksi ja hänen käsiinsä oli uskottu hyökkäysalote.
Tämä johtui siitä, ettei yleisesikunnan päällikkö, ollessaan sotaan
nähden kokonaan eri käsityskannalla, katsonut voivansa ottaa vastuuta
niskoilleen.
Reservi oli kutsuttu aseisiin. Vuoristo-prikaati oli jo lähtenyt
Karjalan kannakselle, I divisioona Laatokan pohjoispuolelle ja II
divisioona Äänisjärven ja Vienan meren väli-alueelle. Sen johdosta,
että vallitsi tavaton vaunujen puute, sai ratsuväkidivisioona, s.o.
varsinainen miehistö lähteä maanteitse rintamalle, vain raskas
kuormasto ja tykistö lähetettiin junalla.
Korkealla kummulla seisoi Suomen armeijan ylipäällikkö Hänen
Majesteettinsa Kuningas kiikari kädessä, lukuisten esikuntaupseerien
ympäröimänä. Hänen rinnallaan oli kenraali Orri, suorana ja
ryhdikkäänä kuten aina; käskevillä kasvoillaan tuikea pingoitus.
Sivummalla seisoi tuhatmääräinen yleisö, kiehuen kuin muurahaispesä
ja vinhasti heiluttaen nenäliinojaan. Kellä oli puoliso tuossa
lähtevässä joukossa, kellä sulhanen, veli, poika, joka kenties
viimeisen kerran oli omaistensa näkyvissä ja sitten hävisi ainiaaksi
sodan nieleviin kauhuihin. Naisilla oli kyyneleet silmissä ja moni
vanha äiti oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta etu-alalle
kohosivat kuitenkin voimakas innostus ja isänmaallinen juhlamieli.
Mutta avaralla kentällä viipyi divisioona itse, liikkumattomana
kuin jättiläismäinen veistokuvaryhmä ja viimeisilleen
järjestettynä. Varsinaisten rivistöjen takana näkyi tummempi
ratsupionieripataljoona, sitten panssariautojen kiiltävä rivi, sitten
tykistö ja vihdoin kuormastokolonna. Etäämpää näyttivät joukot
tinasotamiehiltä, kiiltävissä ruumiinmukaisissa panssareissaan, jotka
violettiin vivahtaen säihkyivät kuuman kesäpäivän auringossa. Ja
sivummalla välkkyi ryhmä pieniä, mitättömän näköisiä, uudenaikaisia
lentokoneita, joiden nopeudesta ja tavattomasta liikkuvaisuudesta oli
kierrellyt niin tarumaisia huhuja.
Katsojan valtasi hämmästys. Maailmansota oli selvästi osoittanut,
että ratsujoukkojen loisto-aika oli ollut ja mennyt. Mitä siis teki
Suomi tällaisella valtavalla divisioonalla, mihin se aikoi käyttää
tätä muuhun armeijaan verraten suhdattoman monilukuista osastoa? Ja
kuinka oli selitettävissä, että tällä divisioonalla oli oma tykistö,
uusi ja suuri, jota ei koskaan oltu nähty? Kuinka oli sillä omat
pionierinsa ja rakennustarvevarastonsa? Nehän tavallisesti kuuluivat
jalkaväkijoukkoihin?
Yleisö muisti, kuinka salamyhkäistä tämän divisioonan harjoittelukin
oli ollut. Yhtään saksalaista ei koskaan ollut kuulunut ratsuväen
komennuskuntaan. Oli kokonaan noudatettu kenraali Orrin järjestelmää
ja harjoitusaluekin oli ollut kaukana ja syrjäisessä seudussa. Sitten
muistettiin ne peltihaarniskat, joita miesten, vieläpä hevostenkin
oli täytynyt harjoituksissa pitää ja jotka olivat kiusanneet
varsinkin ratsuja. Se oli herättänyt yleistä naurua ja ivaten oli
kysytty, luuliko kenraali Orri noiden peltipaitojen jollain tavoin
suojelevan vihollisen tulta vastaan.
* * * * *
Kun Hänen Majesteettinsa oli hyvästellyt divisioonaa ja antanut sille
lähtösiunauksensa, lähtivät ratsumiehet liikkeelle.
Etumaisena ratsasti eversti Storm kiireestä kantapäähän
haarniskoituna, suorana tulisen orhinsa seljässä istuen. Sitten
seurasivat rykmentit eskadroonarivistöissä, kääntyen kentän laidassa
maantielle ja muodostaen siellä tavallisen ratsastuskolonnan.
Vasta läheltä saattoi paremmin nähdä varustuksen. Haarniska oli tehty
kapeista, joustavista vanteista ja taipuili ruumiin mukaan kuin
trikoo; päässä oli töyhdöllä varustettu kaski, joka suojasi kaulan
ja niskan, mutta joka kasvojen kohdalla harveni pienisilmäiseksi
verkoksi ja jossa silmiä varten oli soikeat reiät. Samanlainen
kiinteä panssari peitti ratsut kauttaaltaan ja ne näyttivät
omituisilta metalli-eläimiltä, jonkinlaisilta koneilta, joiden sirot
liikkeet kuitenkin todistivat elollista alkuperää. Satulassa oli
kullakin pieni konekivääri; toisilla riippui karabini seljässä,
toisilla oli pistokeihäät, toisilla pitkät sapelit. Kaikkialla
välkkyili sama hopeanhohtoinen, violettiin vivahtava metalli, jonka
pinnalla saattoi nähdä kevyttä huurua, kun tiivistyneen hengityksen
jäljeltä.
Kun he kunniaa tehden sivuuttivat Hänen Majesteettinsa, joka
loistavin silmin seurasi heidän kulkuaan, sanoi tämä kenraali Orrille:
-- Tämähän tuo mieleen jättiläismäiset uuden maailman turnajaiset.
-- Ei mikään ole niin vanhaa, ettei se kerran uusiintuisi, Teidän
Majesteettinne. -- Mutta minusta he muistuttavat enemmän roomalaisia,
kilpi vain puuttuu. Ja näihin roomalaisiin minä luotan, kenraali
vastasi.
-- Merkillistä. Maailmansodassa käytettiin ratsujoukkoja vain
tiedusteluun ja äkkiyllätyksiin.
-- Yllätyksiin niitä nytkin tullaan käyttämään, Teidän
Majesteettinne, sanoi Orri hillitysti.
Yleisön valtasi outo hurmio, kun se katseli tätä loistavaa
divisioonaa. Yhtäkkiä alkoi kuulua äänekkäitä huutoja, jotka
hukkuivat yleiseen meluun ja kavioiden töminään. Mutta sitten
vyöryi tuhansista kurkuista sekava, jatkuvasti eteenpäin kulkeva ja
ikäänkuin kauan moneen kertaan toistuva toivotus.
-- Eläköön isänmaa!
Tuhannet kädet heiluttivat lakkeja, nenäliinoja, puiden lehväisiä
oksia. Ja sitten seurasi toinen huuto kuin syväin vetten pauhu:
-- Eläköön kuningas!
Kun huumaava melu oli tauonnut, kuului matala, lyhyt, synkkä ja
iskevä mörähdys, syvällä, miesäänellä lausuttu ja niin valtavan
voimakas, että yleisö jäi liikkumattomana seisomaan, ymmärtämättä
mitään. Mutta sitten, ikäänkuin jälestäpäin, viipyi korvissa tuon
äänen vaikutus ja sanat selvenivät:
-- Voittoon tai kuolemaan!
Sotilaat olivat siten huutaneet.
Sitten seurasivat ratsu-pionierit, jotka tunsi tummemmasta
haarniskastaan ja mustasta kaskitöyhdöstään; heidän satulassaan ja
vyötäisillään riippui monenlaisia työkaluja ja heillä oli kaikilla
karabiini Sitten tykistö ja panssari-autot.
Tykit olivat sijoitetut moottorivaunuihin ja näyttivät tavattoman
keveiltä harmaassa peltisuojuksessaan. Vain vuoristotykkejä vetivät
hevoset, mutta nytkin tavalla, jota ei koskaan oltu kuviteltu.
Yksi ainoa hevonen liikutteli 15 cm haupitsia keveästi kuin
kilparattaita. Mitään tällaista ei yleisö ollut osannut odottaa.
Se puhkesi äänekkäihin ihastuksen huutoihin, jotka tuon tuostakin
yhä uudistuivat. Jotkut olivat tietävinään, että valtio oli pitänyt
kaiken tähän asti salassa ja harjoituttanut tykkiväen, muutamia
vannotettuja lukuunottamatta, vanhamallisilla kanuunoilla. Toiset
muistelivat Muurmannin jupakkaa ja niitä salaperäisiä huhuja, joita
englantilaiset silloin olivat levitelleet, väittäessään suomalaisten
kuljettaneen suuria tykkejä louhisille, paksun lumen peittämille
tuntureille.
Panssari-autot liikkuivat kuin perhot. Ne olivat siroja rakenteeltaan
uudenaikaisine pikatykkeineen, ja ivallisia huomautuksia tehden
yleisö muisti vanhanaikaisia, kömpelöitä voimavaunuja maailmansodan
ajalta. Sitten seurasivat ampumatarvevaunut ja kuormasto ja ne olivat
ainoat raskaat ja vanhettuneen vaikutuksen jättävät kolonnat tässä
loistavassa kevytaseisessa divisioonassa.
Ylpeydestä paisui katselijain rinta ja he alkoivat uskoa voittoon.
Isänmaallinen hurmio oli kuivannut naisten kyyneleet. Silmät
hehkuivat, posket punottivat ja keskustelu liikehti tuhatpäisenä
vanhoissa sankarimuistoissa. Tämä kaikki oli Suomen! Näin pitkälle
oli nuori kuningaskunta jo ehtinyt! --
Hänen Majesteettinsa hyvästeli Orria kädestä ja tämä nousi kevyesti
panssaroituun, hoikkaan, miltei sikaarinmuotoiseen autoonsa. Silloin
valtava huuto vavahutti tannerta ja kiiri ilmassa kuin ukon jylinä:
-- Eläköön kenraali Orri ja Suomen ratsuväki!
Orri nousi autossaan seisomaan, vei käden ohimolleen ja huusi
hirveällä, terävällä äänellään:
-- Eläköön isänmaa!
Vielä kauan sen jälkeen kun moottori jo sätkytti täydellä voimalla
ja auto huristi hurjaa kyytiä, kuului väkijoukon suosionosoitusten
myrsky ja yhä uusiintuvat huudot kuin maininkien kaukainen pauhu.
* * * * *
Sitten pyrähtivät lentokoneet ilmaan keveinä kuin pääskyt. Niiden
omituinen, kiiltävä panssari välkkyi auringon kimalteessa kaikissa
sateenkaaren väreissä ja kun äänensammuttajat oli väännetty
paikoilleen, kuului moottorien humu niin vaimentuneena kuin tuulen
humina kaukaisesta metsästä. Ne kiertivät suuressa kehässä kentän,
jolla poistuva yleisö parveili epäsäännöllisissä ryhmissä, kasvot
kohotettuina ylöspäin, nenäliinoja, lakkeja ja huiveja heilutellen
ja tuon tuostakin innostuksesta huudahtaen. Sitten suuntasivat ne
huimaavan nopean kulkunsa suoraan itää kohti.
Yksi niistä oli kuitenkin jäänyt kentän laitaan, suojaiseen paikkaan,
sille kohtaa, jossa puisto alkoi ja varjoiset hiekkakäytävät
sukelsivat vehmaan pensaston siimekseen. Samassa nähtiin yksinäisen
ja ikäänkuin jälkeenjääneen ratsumiehen kiitävän täyttä laukkaa ohi
kentän, sitä tietä kohti, jota divisioonia, vastikään oli lähtenyt
kulkemaan.
Kun ratsastaja oli saavuttanut divisioonan esikunnan, pysäytti hän
huohottavan hevosensa eversti Stormin eteen, vei käden ohimolleen ja
odotti.
-- No, luutnantti Vahlberg! Kuinka olette täällä? Entä koneenne?
eversti kysyi.
-- Moottorin sytyttäjä on epäkunnossa, enkä voinut lähteä. Tulin
ilmoittamaan siitä herra everstille. Samalla pyydän kysyä, saanko
viipyä kaupungissa ne pari tuntia, jotka korjaus vaatii. Luulen
voivani vastata siitä, että määrä-aikana, klo 6, olen sovitulla
paikalla, kuten toisetkin.
Eversti katsoi häneen terävästi ja viivytteli vastaustaan.
-- Aamulla varhain te tulitte Helsingistä, eikö niin? Ettekö silloin
huomannut vikaa?
-- En, herra eversti.
Luutnantti oli käynyt helakan punaiseksi kasvoiltaan.
Syntyi hiljaisuus.
-- Vai niin. Lähtönne myöhästyy pari tuntia -- lähes yhtä pitkän ajan
kuin Helsingistä tuleva junakin, sanoi eversti vihdoin omituisella
äänellä.
Silloin luutnantin katse painui maahan; hän ei vastannut.
Eversti kannusti hevostaan.
-- Olkaa. Mutta vastaatte siitä, että klo 6 olette määräpaikalla.
Ja kun hän mennessään vastasi luutnantin kunniantekoon, sävähti hänen
iloisista silmäkulmistaan veitikkamainen sädekimppu. --
Hämillään luutnantti Vahlberg ratsasti takaisin kentälle. Hän sitoi
hevosensa aitaan, ruohoiselle paikalle ja lähti itse puistoon,
painuen syvälle syrjäiseen sopukkaan. Hetken hän istui penkillä
paperossia poltellen. Sitten alkoi hiekkakäytävältä kuulua hätäisten
askelten rapse ja nuori nainen kiiti vinhaa vauhtia eteenpäin.
Huudahdus! Nuoret lepäsivät toistensa sylissä ja vieno ääni kuiskaili.
-- Voi Arttur. Minä luulin, että sinä olit jo mennyt ja olin hirveän
levoton. Juna oli niin paljon myöhässä.
Luutnantti hymyili miellyttävällä tavallaan.
-- Lupasinhan sanoa sinulle jäähyväiset, Maria. Mutta isäsi arvasi.
Hän tietää...