Aseisiin.
Maamme oloja tuntemattomalle olisi kaikki se, mikä synkin värein
oli tuotu esiin vappumellakoissa, antanut kokonaan harhaanjohtavan
kuvan vallitsevasta tilanteesta. Oli kyllä totta, että melkoinen osa
väestöä oli työttömänä, mutta sen aiheutti poikkeuksellinen huono
vuosisato. Teollisuuden ja kaupan alalla oli niinikään huomattavissa
häiriöitä, jotka johtuivat siitä salakavalasta painostuksesta, jota
Venäjä ja sen liittolaisena Englanti yhteisvoimin harjoittivat. Mutta
yleensä oli viime vuosina voitu panna merkille kansan nousu, jonka
kaltaista Suomen historia ei vielä ollut tuntenut. Porvaripuolueet
olivat yksimielisempiä kuin konsanaan ja ne salaiskut, joita
silloin tällöin tasavaltalaisten tappiolle joutuneista riveistä
annettiin, olivat persoonallista laatua, vailla suurempaa merkitystä
ja kantavuutta. Työväki, jonka vapaussodan aikana väitettiin
tulleen kokonaan "nujerretuksi" ja joka muutaman vuoden punaisen
kapinan jälkeen oli ollut eräänlaisessa tylsyyden tilassa, heräsi
vähitellen siihen tietoisuuteen, että sen asema oli parhaimpia, mitä
sivistysmaissa voitiin asettaa esimerkiksi. Sosialihallitus oli
toimeenpannut huomattavia reformeja suojeluslainsäädännön, tapaturma-
ja vanhuus-vakuutuksen aloilla ja ammattientarkastus oli järjestetty
kokonaan uudenaikaiselle pohjalle.
Se, jolla oli silmää erottaa yksityistapaukset ja kiinnittää
huomionsa suurin piirtein koko kansaan, voi riemusta paisuvin
sydämin panna merkille nuoren kuningaskunnan harvinaisen virkeyden
ja pulppuavan elämänhalun ja elämän voiman. Hitaat suomalaiset
näyttivät saaneen tulta vereensä ja kansan keskimääräinen varallisuus
osotti huomattavaa nousua. Sitäpaitsi, kaiken alla, salaperäisenä
ja käsittämättömänä, tuntui piilevän _outo voima, jokin rohkaiseva,
vaikka hämäräperäinen salaisuus_, josta kuiskailtiin, levitettiin
ristiriitaisia huhuja, ja josta usea oli tietävinään enemmän kuin
tiesi, mutta vaikeni, tai puhui arvoituksellisesti -- tapa, jolla
moni koettaa ostaa itselleen halpahintaista arvonantoa.
Niille mielenosoituksille, joita Helsingissä ja useissa paikoin
muuallakin maassamme vappuna pantiin toimeen, ei siis tarvinnut
ollenkaan antaa kovin laajakantoista merkitystä; minkä kansan
keskuudesta tahansa saattoi esiintuoda paljoa räikeämpiäkin syytöksiä
olevia oloja vastaan ja ennen kaikkea paljon kiihkeämpiä palopuheita.
Sitä valitettavampaa oli, että Nouseva Kansa julkaisi semmoisenaan
Kaisaniemessä pidetyn puheen ja että se miltei liiotellen kuvasi
katumellakan yksityiskohtia. Se oli vääristellyt kenraali Orrin
lausuntoa ja kiinnittänyt tavatonta huomiota siihen, että
sotapäällikkö oli kieltänyt sotilaita ampumasta ja kehoittanut kansaa
turvautumaan lainmukaisiin menettelytapoihin ja valituksiin, _täten
itse asiassa myöntäen väkijoukon olleen oikeassa_.
Uskomattomalla ahneudella ja vahingonilolla venäläiset, mutta
varsinkin englantilaiset lehdet sekaantuivat asiaan ja tuhlasivat
palstojaan. _Times_, jonka vanhoillinen arvokkuus ani harvoin syttyi
innostukseen, painatti komeita otsikoita:
Saksalainen sorto Suomessa.
_Kansanjoukot huutavat alas kuninkaan_.
Verisiä katumellakoita. -- Kapina puhkeamassa.
Sosialistien omalla tahollakin säikähdettiin vaanivan haukan
kynneniskuja ja porvarilliset lehdet nousivat yksimielisesti
torjumaan valheita. Niinpä kirjoitti _Uusi Päivä_ m.m.:
Niin paljon kiinnekohtia kuin Nousevan Kansan kirjoitukset
tarjoavatkin maamme vihollisille sekaantua sisäisiin asioihimme,
täytyy kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että
niillekin, jotka yhä ovat jatkaneet maailmansodan aikaista
ententeihailuaan ja uneksineet Englannin suojeluksen onnessa
kehittyvästä Suomesta, vihdoinkin räikeästi paljastuu
sekä Venäjän että "pienten kansain suojelijan" todelliset
tarkoitusperät ja sisäisten riitaisuuksien lietsonta. Mutta
parhaalla tahdollakaan ei voi muuta sanoa kuin että nykyään
niin kuuluisaksi tulleen Kaisaniemen puhujan selittelyt ajavat
itsensä umpikujaan. On kyllä totta, että huono vuosisato aiheutti
elintarvepulan ja synnytti monin paikoin maassamme sangen tukalan
aseman. Sitävastoin emme voi käsittää, kuinka on mahdollista,
että yhdenaikaisesti muutamat tehtaat pysäyttävät toimintansa
_työvoiman_ puutteesta ja toisaalla valitetaan _työn_ puutetta.
Suomen sadat kosket vyöryttävät yhä hukkaan hevosvoimiaan,
erämaiden puut odottavat jalostajiaan, suunnattomat suot
kuivaajiaan ja korvet kyntäjiään. Jos tosiaankin meiltä jotakin
puuttuu, niin se on yritteliäisyyttä, alotekykyä ja tarmoa, mutta
mahdollisuuksia ei.
Täytyy sanoa, että meikäläisissä sosialisteissa yhä kytee
omituinen, sanoaksemme kansallinen katkeruus, kateus ja
syytöshalu. Ei ole tyytyväisyyttä, eikä uskoa omaan voimaan.
Muistakaamme vain vapaussodan aikaista työväenpuoluetta, jolla
enemmistönä oli kaikki valta käsissään ja joka laillisin keinoin
olisi voinut viedä perille miltei mitä uudistuksia tahansa;
sen valtasi sokea vallanhimo. Maanvuokra-asiasta riideltiin
loppumattomiin, kunnes torpparit saivat tiluksensa omiin
käsiinsä, mutta he möivät ne keinottelijoille ja -- vaativat
nyt hallitukselta takaisin maitaan. Ja työttömiksi joutuneet
kerääntyvät suuriin kaupunkeihin, joissa heidän asemansa käy
yhä tukalammaksi, mutta joissa heillä on tilaisuus esiintuoda
yhteisiä tyytymättömyyden ilmaisuja ja siten palvella muutamien
yksilöiden salaisia tarkoitusperiä.
Aivan erikoisella innolla Nouseva Kansa kääntyy saksalaisia
vastaan, joita, se myönnettäköön, on tullut maahamme
odottamattoman paljon. Oli luonnollista, että meillä vapaussodan
jälkeen vallinneet sekavat olot houkuttelivat tänne melkoisen
joukon keinottelijoita. Mutta eikö heistä aikanaan kyllin usein
varoitettu, eikö kansaa kehoitettu pitämään silmänsä avoinna ja
tarmokkaasti kerääntymään hallituksensa ympärille vastustamaan
laittomia yrityksiä? Siitä huolimatta tässä maassa suosittiin
salakauppaa, lakimiehet ja tuomarit, joiden toki jo kunnian
vaatimuksista olisi luullut vastustavan väärinkäytöksiä,
antautuivat maatilahuijaukseen ja gulashien suuri joukko
valmisteli toiminnallaan maaperää niille epäkohdille, jotka
osittain vieläkin meitä rasittavat, luonnollisena seurauksena
siveellisen selkärankamme puutteesta. Tyytyväisyydellä toteamme,
ettei edes Nouseva Kansa pysty tästä syyttämään saksalaisia
hallituspiirejä ja että sekin tunnustaa ne uudistukset ja
mallikelpoiset maanviljelysjärjestelmät, jotka saksalaiset
"riistäjät" ovat täällä toimeenpanneet.
Kerta kaikkiaan on maamme sisäinen olotila sellainen, että
sen voidaan sanoa osoittavan yhtämittaista nousua nykyään
vallitsevasta satunnaisesta pulasta huolimatta, eikä ole mitään
syytä valitteluun. Sitä surkeampaa on, että on kokonaan unohdettu
se tukala ulkopoliittinen asema, jossa nykyään elämme. Eikö
enää muisteta, että hallituksen oli pakko myöntää Englannille
ja Venäjälle erinäisiä kauppaa koskevia etuisuuksia riidan
välttämiseksi? Eikö se arveluttava vaatimus, jonka Venäjä
vastikään teki _tahtoessaan vapaasatamia Suomen alueelta_ ja
se tyytymättömyys, jolla Suomen päättävästi kieltävä vastaus
otettiin vastaan itäisessä, mahtavaksi paisuneessa ja merelle
pyrkivässä naapurimaassa, velvoita harkintaan ja tukahuta kaikkia
niitä ääniä, jotka olevia epäkohtia liiotellen heikontavat
maatamme ulkovaltojen silmissä? Nyt ovat sekä Englannin että
Venäjän lehdet täynnä vääristeleviä uutisia, joiden ainoa
tarkoitus on todistaa, että täällä ollaan tyytymättömiä ja että
täällä kaivataan "suojelijoita". Silloin kyllä Venäjä, joka
kiihkeästi kaipaa merta, ja Englanti, jonka muistista Muurmannin
jupakka ei suinkaan ole hävinnyt, osaavat tehdä vaatimuksia,
joista saattaa olla vaikeata selviytyä pelkällä päättäväisellä
kiellolla.
Omituista oli panna merkille, että tämän artikkelin loppuosa sai
ennustuksellisen luonteen ja että Venäjä, vakuutettuna maamme
heikkoudesta ja sisäisestä rikkinäisyydestä, katsoi ajan sopivaksi
ryhtyä toteuttamaan vapaasatama-aikeitaan ja pyrkimään merta kohti.
* * * * *
Vanhan kotinsa pihamaalta Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja
kenraalimajuri Orri nousi huvilansa verannalle ja hetken hänen
katseensa viipyi järven ulapalla, jonka hiljaiset laineet kisailivat
kevätauringon kilossa ja jonka rannalla koivumetsä viherti
puhkeavassa raikkaudessaan. Oli sentään ihanaa joskus olla lomalla,
joskus heittää arkiset huolet. Sitten hän astui sisään ja avasi
äitinsä huoneen oven.
Vanha nainen, joka ryppyisenä ja kalpeana makasi halvattuna
rullatuolissaan, käänsi yhä vieläkin kauniit silmänsä suuren poikansa
kasvoihin. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja vasenta
kättään ja hänen puheensakin kävi kankeasti; koko oikea puoli oli
aivan tunnoton ja hervoton.
-- Kuinka voit, äiti? kysyi kenraali ihmeen lempeästi. -- Minä
siirrän tuolisi ikkunan ääreen. Siellä on mitä ihanin kevätpäivä.
Kenraalin kumartuessa tuolin yli, kohotti vanhus vaivaloisesti
vapisevaa kättään, ja silitti poikansa karkeata tukkaa.
-- Sinulla on jo hopeata hiuksissasi, hän sanoi.
-- Mutta viikset ovat sitä komeammat, vastasi kenraali, pyyhkäisten
leikillisesti tummaa huulipartaansa, joka teki hänen suunsa vieläkin
lujemman näköiseksi. -- Eikös vaan, äiti, vaikka naimaan lähtisin.
-- Ohoi, vanhapoika! Se aika on ohi jo. Heikko häivähdys, kuin surun
kaukainen varjo, kiiti yli sotilaallisten kasvojen. Niinkuin olisi
menneitä muistoja lehahtanut mielikuvituksen piiriin. Mutta yhtähyvin
saattoi se olla vain kevätpäivän heijastusta, sillä keveästi kenraali
vastasi:
-- Älä sano. Mistä sen tietää?
Ja sitten hän jatkoi, vaihtaakseen puheenaihetta.
-- Luuletko, että uskallan avata ikkunan? Siellä on hyvin lämmin.
-- Avaa pois. Kaipaankin niin kevään tuoksuja.
Tuskin oli kenraali saanut ruudun auki, kun äänekäs, lähenevä surina
tunkeutui hänen korviinsa.
Sitten pöllähti loisto-auto mäen takaa. Orri tunsi sen heti oman
esikuntansa vaunuksi.
Ihmeen nuorekkaana eversti Storm, ratsuväkidivisioonan
esikuntapäällikkö, hyppäsi autosta ja astui ripein askelin
verannalle, jossa kenraali häntä odotti.
-- Terve! hän huudahti iloisesti. -- Siunatkoon, kuinka on ihanaa,
kun kerran saa puhua vapaasti, eikä tarvitse seisoa edessäsi
asennossa. Mutta olipa se kyytiä! Tunnissa suoritin matkan.
-- Etkä ilmoittanut mitään tulostasi.
-- Vielä mitä! Siihen ei ollut aikaa, nyt on suuret asiat kyseessä.
Sinä istut heti autoon ja sillä hyvä.
-- No, mikä nyt on hätänä?
-- Ministerin puheille. Kerron matkalla tarkemmin. Alahan joutua.
Orri katsoi ihmeissään vanhaan ystäväänsä.
-- Sinulla ei näy olevan aavistustakaan. Etkö ole seurannut
sanomalehtiä? tämä kysyi.
-- En. Koko viikon olen elänyt kuin erakko, välittämättä rahtuakaan
maailman menosta.
-- Voi veikkonen! Sota on ovella. Mutta jouduhan.
Kun Orri oli hyvästellyt äitiään, joka kyynelsilmin alistui
yksinäisyytensä ikävään, ja astunut autoon, jatkoi eversti.
-- Minä selitän lyhyesti: Muistathan vappumielenosoitukset,
joita tehtiin kaikkialla Suomessa. No niin. Karjalan kannaksen
rajakylissä oli syntynyt kahakka työväen ja sotilaiden välillä ja,
miten ollakaan, siinä oli loppujen lopuksi pahanpäiväisesti piesty
venäläinen vartiosotilas. Nyt on Ryssä lähettänyt hallitukselle
nootin, jossa se aito venäläisellä kieroudella pyytää selitystä ja
kysyy, onko sellaista joukkojen kerääntymistä rajalle pidettävä
mobilisoimisena.
Kenraalin otsa rypistyi, mutta hän ei vastannut.
-- Syntyi tietysti aikamoinen mieltenkuohu.
**318
Amiraali N. vaatii sotaa. Ministeri ei lausu mielipidettään
ja yleisesikunnan päällikkö kannattaa sovittelevaa selitystä,
samankaltaista kuin vapaasatamanootin vastaus oli. Jospa näkisit,
kuinka salonkiupseerien nenänpää on valkeana. Sinut unohdettiin
kokonaan, kunnes huomautin asiasta. Ja tiedätkö, silloin leimasi
rauhanpuolue sinut kansan villitsijäksi.
-- Kuinka niin?
-- Nouseva Kansa on julkaissut laajan selostuksen siitä, kuinka sinä
vappuna olit moittinut hallitusta ja sotaväen oloja ja kannattanut
kansan tyytymättömyyttä, mutta senhän tiedätkin.
-- Vai niin. Ja sitä käytetään nyt aseena.
-- Tietysti. Sinut on ristitty talonpoikaiskenraaliksi.
-- Tiedätkö, se minä olenkin. Ja sitä ovat hekin, kun vaaran paikka
tulee. Olivat ainakin vapaussodassa. Mutta mitä sanoo kuningas?
-- Ministerin luona sen nyt kuulet. Sanotaan hänen loukkaantuneen
venäläisten hävyttömyydestä.
* * * * *
-- Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat! Jos meidän vartiollemme olisi
tapahtunut sama, mikä nyt on kohdannut venäläistä, niin tietysti
mekin vaatisimme selityksen, huudahti yleisesikunnan päällikkö,
jalkaväen kenraali B.
-- Herra kenraali, on ero, millä tavalla selitystä pyydetään, vastasi
Orri. -- Minun mielestäni tämä on loukkaus, jota Suomen nuori
kuningaskunta ei voi sietää entiseltä sortajaltaan.
-- Sellaista niistä tulee, kansankokouksista, joita kenraali Orri
niin suosii, huomautti I divisioonan hintelä ja kalvakas päällikkö
pisteliäästi.
-- Niin, kieltämättä ovat sisäiset olomme niin sekavat tällä haavaa,
että minäkin suuresti epäilen, voidaanko sotaan missään tapauksessa
ryhtyä. Elintarpeista vallitsee puute, kansa napisee ja on tyytymätön
hallitukseen, sehän nähtiin vappuna. Mitenkä sitten, jos se saa
kuulla, että hallitus on kevytmielisesti antautunut sotaan, joka
kenties olisi ollut vältettävissä, huomautti juro ja vakava II
divisioonan päällikkö, kenraalimajuri L.
Silloin sanoi ministeri, pieni, hillitty, terävä, mutta harvapuheinen
mies, joka tähän saakka oli vaiennut.
-- Mikäli se yleensä on estettävissä.
-- Pyydän kannattaa Teidän Ylhäisyyttänne, huudahti Orri
vilpittömästi, nopeasti tajuttuaan ministerin tarkoituksen.
Syntyi hiljaisuus. Vain sivummalta kuului tarpeettoman äänekkäitä
kuiskauksia "suosion tavoittelijasta."
Ovi avautui ja sotilaallinen ääni ilmoitti:
-- Hänen Ylhäisyytensä Kansleri!
Sitten asettuivat vartiosotilaat suorina kuin kynttilät kummankin
ovenpuoliskon ääreen ja sotaneuvosto nousi seisomaan.
Kun Hänen Ylhäisyytensä oli kätellyt läsnäolevia, lausui hän
juhlallisesti:
-- Otaksun, että herrat tuntevat tilanteen. Isku tulee odottamatta,
sitä ei käy kieltäminen. Sentähden minä toivon, että herrat suoraan
ja peittelemättä lausuvat mielipiteensä tästä kysymyksestä. --
Hän oli kookas, korkea-otsainen ja majesteetillisesti vaikuttava
mies, jonka säännöllisissä, vaikka karkeissa piirteissä oli
eräänlainen luja ja miehekäs kauneus.
Syntyi hiljaisuus, eikä kukaan näyttänyt olevan halukas alkamaan.
Vihdoin nousi kenraali Orri, suunnaten palavat silmänsä kansleriin,
jota hänen pistävä katseensa miltei kiusasi.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Venäjällä on viime, aikoina tapahtunut
voimakas nousu. Tämä ihmeellinen maa, joka on niin rikas
luonnontuotteista, niin avara ja monijakoinen, on kaikkina aikoina
osoittanut elinvoimaa ja joustavuutta, jota tuskin on yhdelläkään
muulla valtakunnalla. Miten sekavat olot siellä ovatkin vallinneet,
miten monipäisenä ja hapuilevana vallankumous onkin yhä uusiutuvine
jaksoineen raivonnut, kaikesta huolimatta on Venäjä kyennyt
selviytymään sekasortoisesta tilastaan. Nyt on saatu yleistä
luottamusta nauttiva hallitus, maa on hämmästyttävän nopeasti
toipunut ja alkaa koota voimiaan. Muinainen suuruus kangastelee sen
mielessä tarunomaisena sankariaikana. Sen valtauspyyteet heräävät, se
ei voi enää hillitä katkeruuttaan maailmansodan aikaisten iskujen,
nöyryytysten ja alueellisten menetysten johdosta. Sen saaliinhimoiset
silmät kääntyvät taas Suomea kohti, sen ahnas koura ojentuu Itämeren
maakuntiin, jotka tosin ovat Preussin kanssa personaaliunioonissa,
mutta joiden sisäiset levottomuudet se tyytyväisenä panee merkille.
Niiden vaikeiden olosuhteiden takia, joissa Suomi nyt elää, on se
katsonut ajan sopivaksi, ja alkaa riitaisuudet. Minun nähdäkseni
on nootti aivan tahallisesti viskattu haaste, jonka suhteen
on turhaa ryhtyä sovittaviin selityksiin. Se on päivän selvä
vastaus vapaasatamakieltoomme. Se on sitäpaitsi loukkaus Suomen
kuningaskunnalle; se vaatii pikaista liikekannallepanoa ja siihen on
suoraan vastattava, että Suomi on nyt, joskaan ei ennemmin, ryhtynyt
toimenpiteisiin, joiden merkityksen pitäisi selvitä Venäjälle ilman
röyhkeitä kyselyjä. Sitäpaitsi uskon, että vaikka kuinka koettaisimme
selittää asiaa, vaikka kuinka nöyrtyisimme, niin Venäjä ei pitäisi
selityksiämme tyydyttävinä. Sen tarkoitus on kerta kaikkiaan
synnyttää riitaa. Senvuoksi pyydän mielipiteenäni lausua, että Hänen
Majesteettinsa viipymättä tekisi Eduskunnalle, joka parahiksi on
koolla, ehdotuksen liikekannalle-panosta ja sodan alkamisesta.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Pyydän lämpimästi kannattaa kenraali
Orria, sanoi amiraali N., kun Orri oli lopettanut. Sitten pyysi
yleisesikunnan päällikkö puheenvuoroa.
-- Teidän Ylhäisyytenne. En tahdo kieltää, ettei Venäjän nootti olisi
julkea. Kuitenkin täytyy minun viitata siihen tosiasiaan, että jos
Suomelle olisi sattunut samanlainen seikka, niin Hänen Majesteettinsa
hallitus kieltämättä olisi vaatinut selitystä. Se, mikä saa minut
kannattamaan rauhallisia sovintoyrityksiä, on kansan nykyinen
tyytymättömyys oleviin oloihin ja elintarvepula. Olen vakuutettu,
että sotamiehet menevät rintamalle vain väkipakolla ja että suuria
levottomuuksia puhkeaa maassa, olletikin, kun saadaan kuulla, että
sotaan on syöksytty ehdoin tahdoin, yrittämättäkään sitä torjua.
Sitävastoin, jos tapahtuu, kuten edellinen puhuja oletti, että
Venäjä selityksistä huolimatta alottaa sodan, voidaan vedota kansan
isänmaanrakkauteen ja saada se luopumaan nykyisestä, hallitusta
vieroksuvasta kannastaan. Kannatan siis sanalla sanoen sovinnollista
vastausnoottia.
-- Kannatetaan, kuului taampaa kuin kansankokouksessa.
Silloin nousi Orri uudelleen.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Vallitsee kyllä puute elintarpeista,
mutta varmasti luulee kenraali B. tyytymättömien joukkoa paljon
suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Pyydän vakuuttaa, että
poikkeustapauksista huolimatta, jommoisista minkään kansan
loistokausikaan ei ole ollut vapaa, vallitsee Suomessa suurin
piirtein katsoen isänmaallisen innostuksen ja kansallisen
yhteistunnon aika, jota on turha maalata synkin värein. Valtion
on sitäpaitsi elätettävä tyytymättömät kuitenkin. Työtä sillä ei
riitä kylliksi antaa, siis lähtekööt joutilaat sotaan, jossa suut
vähenevät (naurua!). Sitäpaitsi olen vakuutettu siitä, että vanha
viha perivihollistamme kohtaan saa pikkuriitaisuudet unohtumaan
ja sotilaat innostumaan. Olen myöskin varma, että selviydymme,
taistelusta kunnialla. Ja silloin voidaan venäläisten runsaista
varastoista ottaa, mitä maa kipeimmin kaipaa.
-- Luotatteko niin Suomen sotaväkeen, jonka suhteen kenraali B.
asettui jotakuinkin epäilevälle kannalle? kysyi kansleri.
-- Luotan Suomen ratsuväkidivisioonaan, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi
Orri hillitysti, mutta ylpeästi.
Silloin vaihtoivat kansleri ja ministeri salaperäisen, merkitsevän
katseen.
-- Tahdon vieläkin esiintuoda kaksi seikkaa, alotti esikuntapäällikkö
uudelleen. -- Ensinnäkin, onko sanottu, että eduskunta myöntyy
sotaan? Olen vakuutettu siitä, että sosialistit panevat vastaan
kynsin hampain ja syyttävät "saksalaisten metkuista" hallitusta.
Toiseksi, Suomella on vain mitätön saaristolaivasto, kun sitävastoin
Venäjän laivasto on paremmassa kunnossa kuin konsanaan. Heikot
voimamme täytyy kaikki kulettaa rintamalle. Entäpä, jos Venäjä
laivoillaan laskee kymmenkunta divisioonaa rintaman selkäpuolelle?
Millä me sen estämme ja mitä me teemme näille divisiooneille,
semminkin jos ne lasketaan eri paikkoihin?
Silloin hypähti amiraali N. pystyyn, muistamatta hillitä itseään ja
huudahti:
-- Entäs Warénin upottajat!
Ministerin otsalle ilmaantui terävä ryppy, Orri kääntyi nopeasti
amiraaliin päin ja muut läsnäolijat kohottivat hämmästyneenä
kulmakarvojaan. Amiraali tuli hämilleen ja vaikeni nolostuneena.
Ainoastaan kansleri pysyi arvokkaan tyynenä ja kääntyi ministerin
puoleen.
-- Te ette vielä ole sanonut mielipidettänne; kenraali. Minusta
näyttävät täällä muuten äänet jakautuvan tasan kummallekin puolelle.
-- Minäkö? Minä kyllä kannatan sotapuoluetta, vastasi ministeri
hiljaa ja vaatimattomasti, kuin olisi se ollut luonnollisinta
maailmassa.
-- Se ratkaisee asian, sanoi kansleri päättävästi. Mutta vielä oli
kenraali Orrilla jotakin sanottavaa.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että täällä äsken
huomautettiin sosialistien mahdollisesti vastustavan sotaa,
rohkenen viitata siihen kansansuosioon, jota minulla on kunnia
nauttia ja joka on antanut minulle talonpoikaiskenraalin lisänimen.
Jos Teidän Ylhäisyytenne pitää suotavana, että senjälkeen kuin
Hänen Ylhäisyytensä ministeri on eduskunnalle asiallisesti tehnyt
selkoa tilanteesta, minä, sodan jyrkimpänä kannattajana, selitän
ajatuskantani edustajille, olen ilolla tarjoava palvelustani.
Orrin rohkeat sanat hämmästyttivät läsnäolijoita ja heikko värähdys
huomattiin kanslerin kasvoilla. Syntyi hiljaisuus. Silloin sanoi
sotaministeri kuivasti...
-- Teidän Ylhäisyytenne. Pidän kysymyksenalaista esiintymistä aivan
välttämättömänä.
Samassa ovi aukeni, ja lähetti astui sisään ja antoi sotaministerille
pikasähkösanoman.
Syntyi hiljaisuus, vain paperi kahahteli lukijan käsissä. Hänen
piirteistään ei voinut huomata kuin tyytyväistä rauhallisuutta.
Sitten hän sanoi ikäänkuin hyvilleen tullen ja niin levollisesti,
kuin olisi tahtonut ilmoittaa, että veli kirjoitti ja pyyteli
sanomaan terveisiä:
-- Hyvät herrat! Viipurin tiedusteluosaston päällikkö sähköttää
tässä, että Venäjä mobilisoi kaikessa hiljaisuudessa.