I.

Vappu v. 1946.

Helsinki heräsi kevätaamun kultaisessa kimalteessa.

Esplanaadilla vilisi ihmisiä, kukkien koristamia neitoja ja

valkolakkisia ylioppilaita, jotka nauraen ja elämöiden tervehtivät

toisiaan, viskelivät konfettia ja serpentiinejä, tai kylvivät

ruusuja. Loistavia, kukilla koristettuja automobiileja kiiti

varoitusmerkkejä törähytellen katuja ristiin rastiin. Tuossa

kulkivat muulin vetämät ajopelit, joissa kymmenkunta nauravaa,

valkopukuista neitosta oli hukkunut kukkiin, täällä huusi katupoika

kuuluvalla, yksitoikkoisella äänellä, "konfetti, serpentini" ja

pienet, seppeleillä koristetut tytöt helistelivät rahapankkejaan ja

tarjoilivat vappukukkia. -- Puissa olivat raikkaasti vaaleanviheriät

lehdet vasta puhjenneet silmikoistaan ja kurkistelivat ikäänkuin

ihmetellen tätä iloista hälinää, joka tapahtui ensi kerran heidän

elämässään.

Mutta Kaisaniemessä sulloontui yhä tihenevä joukko sen tilapäisesti

puulaatikoista kyhätyn korokkeen ympärille, joka nurmikentälle oli

pystytetty. Heillä oli yllään kuluneet ja useilla tahraisetkin

vaatteet, heidän kasvonsa olivat laihtuneet ja kalpeat, heidän

silmissään kiilui jotakin nälkiintynyttä ja villiä, ja ne miehet,

jotka kantoivat suuria, punaisia lippuja, tuntuivat vaivoin jaksavan

kestää taakkansa ja tuon tuostakin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan.

Sitten kiipesi puhuja lavalle.

Hän oli pitkä laiha mies, jonka ohuthuulinen suu todisti

päättäväisyyttä ja jonka syväuurteista otsaa tummat hiussuortuvat

ympäröivät. Hänen pienistä, terävistä silmistään välmehti vilkkaus ja

kiihko ja hänen kalpeat kasvonsa tekivät älykkään vaikutuksen.

-- Kansalaiset! huusi hän kuuluvalla äänellä.

Heti syntyi hiljaisuus; takana-olijat vain puristivat lujemmin

etumiehiä yhteen rykelmään, päästäkseen lähemmäs ja kuullakseen

selvemmin.

-- Kansalaiset! Tänä päivänä on vappu, kimaltavan kevään

tervehdysjuhla ja maamme parempiosaiset viettävät sitä kemuin

ja riemuin, yltäkylläisyyden ja kukkien keskellä. Me otamme sen

vastaan nälkäisinä, kalvettunein kasvoin, vapisevin jäsenin ja

meidän ainoa toivomme on: antakaa meille leipää, antakaa työtä,

antakaa maata viljellä, jotta lapsemme säilyvät hengissä. Me emme

kadehdi varakkaampien juhlia, me pyydämme vain välttämättömintä,

vain mahdollisuutta tulla toimeen ja saada alkeellisimmat

elämänvaatimuksemme tyydytettyä.

-- Täytyy ihmetellen kysyä, kuinka on vapaassa ja itsenäisessä Suomen

kuningaskunnassa johduttu niin pitkälle, että tuhansia kansalaisia

on vailla työtä ja toimeentuloa, vailla jokapäiväistä leipää. Ja

kuitenkin on siihen syynä vain olojen johdonmukainen kehitys,

ne harha-askeleet, joihin maamme varakkaampi luokka jo suuren

vapaustaistelun aikana teki itsensä syypääksi.

Suomen silloiset valtaluokat hyväksyivät sen rauhansopimuksen ja

kauppa- ja merenkulku-välikirjan, joka maaliskuun 7 p:nä v. 1918 oli

Berlinissä allekirjoitettu ja joka myönsi saksalaisille maassamme

samat oikeudet kuin omillekin alamaisille. Ja mikä vielä pahempaa,

se pakotti vanhentuneen ja perin vajavaisen tullitariffin v:lta 1914

pysymään voimassa, samalla kuin se kielsi ne edut Suomelta, joita

Saksa myönsi Itävalta-Unkarille ja omille siirtomailleen. Tosinhan

Suomen eduskunta oli toivonut, että v:n 1921 lopullinen kauppa- ja

merenkulku-sopimus tulisi olennaisesti muuttumaan, taaten maallemme

suurempia etuisuuksia ja vapautuksia. Mutta siinä petyttiin.

Maailmanrauha oli sopimusrauha. Saksan rautainen armeija kesti

horjumatta ympärysvaltain miljoonarynnistykset, sekava idän kysymys

raukesi Japanin itsekkään ja jyrkän politiikan takia, kansat valtasi

perinpohjainen väsymys ja solmittiin rauha, joka ei tyydyttänyt

kumpaakaan valtaryhmää ja joka jätti vihamielisyyden salattuna

kytemään.

Vuoden 1921 kauppa- ja merenkulku-sopimus oli hämäräperäinen,

vaikeasti tajuttava, eikä se sisältänyt odotettuja myönnytyksiä.

Selitettiin kyllä, ettei Saksa milloinkaan tekisi itseään syypääksi

niihin sortotoimenpiteisiin tai väärinkäytöksiin, joihin uusi

sopimus kenties tarjosi mahdollisuuksia, samalla kuin huomautettiin,

ettei maailmansodassa väsynyt Saksa mitenkään voinut suoda

Suomelle poikkeuksellisia etuisuuksia, eikä ylläpitää maata omalla

kustannuksellaan.

Keinottelu, joka jo maailmansodan loppuvuosina oli tavattomasti

levinnyt ja kasvanut eräänlaiseksi taudiksi, kehittyi huippuunsa.

Turhaan koetti hallitus sitä ehkäistä. Kun elintarve-asiat saatiin

säännöstellyiksi, hyökkäsi gulashi-paroonien saaliinhimoinen lauma

teollisuustuotteiden kimppuun, ja kun niille määrättiin rajahinnat

ja myyntiä rajoittavat asetukset, alkoi ennen kuulumaton huijaus

maatiloilla. Sakot eivät vähääkään tuntuneet tunnottomien porhojen

paksuissa lompakoissa, täytyi turvautua vankeusrangaistukseen ja

panna tiluksien omistajat valtion kontrollin alaisiksi, koska n.s.

maan ryöstö, kasvukyvyn keinotekoinen viimeisilleen pingotus, ei

muuten enää ollut tukahutettavissa. Mutta jo silloin oli köyhä

kansa jäänyt maattomaksi. Se ei ollut ymmärtänyt niitä etuja, joita

uusi maanvuokralaki oli sille antanut, vaan oli eksynyt huijarien

pauloihin hetkellisen rahanhimon sokaisemana ja myönyt ne tilukset,

jotka olivat siirtyneet sen yksityisomaisuudeksi.

Surullisinta oli, että näiden keinottelijain joukossa alkoi olla

yhä lukuisampia saksalaisia. Huomattakoon, että minä en syytä siitä

suinkaan Saksan hallitusta, enkä täkäläistä ylijohtoa. Päinvastoin,

se teki voitavansa, mutta ei kuitenkaan saattanut ehkäistä sitä

taudinomaista voitonhimoa, joka vapaussodan sekavana jälkiaikana

oli päässyt tarttumaan täällä oleviin saksalaisiin sotilaihin

ja ikäänkuin perintönä kulkeutui myöhemmin maahan muuttaneisiin

siirtolaisiin.

-- Kun Suomen pankki hitaasti, mutta päättävästi veti liikasetelinsä

pois käytännöstä, alenivat tarveaineiden hinnat uskomattomasti,

vaikka niitä oli niukalti, ja yleinen rahapula syntyi. Laajoissa

piireissä tapahtui romahduksia ja vararikkoja. Rahatulvan aikuiset

velat kävivät ylivoimaisiksi maksaa ja huippuhintoihin kohonneet

maatilat eivät voineet tuottaa edes sitä suunnatonta määrää, mikä

olisi tarvittu huikeiden velkojen korkokuoletukseen. Lukuisia

perheitä joutui maantielle ja työttömyys lisääntyi päivä päivältä.

-- Saksalaiset, turvaten kauppa- ja merenkulkusopimukseen, siirtyivät

yhä lukuisampien tilojen omistajiksi ja panivat, mikä kylläkin

on kiitettävää, uudenaikaisen, tuottavan maanviljelyssysteemin

käytäntöön. Heidän haltuunsa joutuivat kosket, joiden ostamispuuhissa

valtio kyllä oli vuosikausia touhunnut, mutta lyhytnäköisellä

hitaudella. Yhä lukuisampia saksalaisia toiminimiä esiintyi

kauppamarkkinoilla, etevämmyydellään ja rautaisella tarmollaan miltei

tyyten syrjäyttäen suomalaiset. Ja suuri osa maamme tehtaista kävi

saksalaisten laskuun.

-- Kun työväki alkoi hiukan toipua taantumuksellisen porvariston

ensi iskuista, perustettiin maahan uusi sosialidemokraattinen puolue

valvomaan köyhälistön etua. Mutta jo pää-äänenkannattajan, Nousevan

Kansan ensi numero herätti hälinää. Vanhat punaiset ja maankavaltajat

ovat nousseet haudastaan, sanottiin. Uusi puolue oli muka perustettu

punakaartin raunioille ja alkoi levittää myrkkyään entiseen

malliin, omaksuen kapinallisten mielipiteet. Se oli kyllä totta.

Kapinanaikaisten sosialistien ajatuksissa oli kyllä sellaistakin,

joka on säästyvä kuolemalta. Vaikka he kiihtyneinä erehtyivätkin

rikoksiin, niin samaa voidaan sanoa myöskin porvarillisista.

Punaisten vankien kurjuus oli herättänyt koko maailman huomiota.

Kuuluisia henkilöitä, rehellisiä kansalaisia ja vapaan sanan

rauhallisia viljelijöitä oli surmattu. Selitettiin kyllä näin

tapahtuneeksi alussa, jolloin kostonhimo ja taistelun kiihoitus vielä

kuohuttivat intohimoja ja vedottiin siihen lievyyteen, jolla vankeja

oli myöhemmin kohdeltu. Mutta ei otettu huomioon sitä kostonhimoa,

jonka kapinallisten kieltämättä kärsimä vääryys oli aiheuttanut,

joka vuosien kuluessa oli syntynyt suurten kartanoiden torppien

pojissa, heidän muistaessaan kotiensa luteisia vuoteita, isäinsä työn

murtamaa ruumista, äitiensä laihtuneita rintoja ja kelmeitä kasvoja,

siskojensa ja veljiensä alituista itkua ja leivän pyyntiä.

-- Suomen kansa oli vapaussodan aikana yhtenä miehenä noussut ja

kukistanut kapinan. Mutta heti taistelun päätyttyä ilmestyivät

kellariherrat ja Lapin rajoilla piileskellyt porvaristo kätköistään.

Muutamassa viikossa he kykenivät synnyttämään valtiollisen

eripuraisuuden ja muodostamaan maan ristiriitain ja puoluepyyteiden

temmellyskentäksi. Toiset ajoivat äärimmäisellä härkäpäisyydellä

tasavaltalaisia periaatteitaan, toiset puolestaan olivat valmiit

hyväksymään monarkkisen hallitusmuodon niin vanhanaikuisilla ja

epäkansanvaltaisilla perusteilla, ettei sen mitenkään voinut enää

katsoa tyydyttävän ajan vaatimuksia. Ja kuitenkin olisi kipeästi

kaivattu lujaa ja kohottavaa yksimielisyyttä. Kun kerran Suomen

kansa luontaisen kateutensa ja riidanhalunsa takia ei saattanut

yhtenä miehenä asettua ketään omaa jäsentään kannattamaan, olisi sen

toki luullut näinä melskeisinä ja levottomina aikoina jo uhkaavan

vaarankin painostuksesta unohtavan puoluepyyteensä ja kokonaisuutena

hyväksyvän jommankumman hallitusmuodoista, mieluummin juuri

monarkian. Onneksi kuitenkin riitaisuuksien vallitessa syntynyt

Suomen kuningaskunta on ikäänkuin kohtalon armosta väistänyt karit ja

ulkopoliittisesti hyvin suoriutunut tukalasta asemastaan.

-- Mutta sisäisesti on toisin. Veljesviha kytee yhä salattuna.

Porvarilliset puolueet harjoittavat yhä vehkeilyään ja kamppailevat

keskenään peitetyin, salaa-iskevin asein. Voimakkaaksi paisunut

Venäjä harjoittaa sietämätöntä painostustaan, sulkien markkinansa,

joihin meikäläinen kauppa ja teollisuus ennen nojautui. Länsimaista

kilpailua me emme kunnialla kestä ja niin on tultu tähän. Tällaiset

valtavat joukot ovat nyt nälässä ja työttöminä, eikä Suomen

kuninkaallinen hallitus ryhdy mihinkään toimenpiteisiin olojen

parantamiseksi.

-- Mutta me emme tyydy tähän. Me vaadimme parannuksia, työtä,

viljelysmaata. Ja sentähden minä tältä paikalta pyydän kysyä:

-- Kansalaiset! Onko oikein, että saksalaiset keinottelijat pitävät

hallussaan niin suurta osaa Suomen viljelysmaata ja että ylimystö

suurissa perintökartanoissaan pöyhkeilee ylpeämpänä kuin koskaan

ennen?

-- Onko oikein, ettei Saksan ja Suomen kauppa- ja

merenkulku-sopimusta muuteta, vaikka se on aiheuttanut taka-iskun ja

toimittanut suomalaisia teollisuusyrityksiä saksalaisten käsiin?

-- Onko oikein, että ne saksalaiset, jotka aluksi kutsuttiin

opettamaan nuorta armeijaamme, yhä viipyvät valta-asemassaan ja

herättävät tyytymättömyyttä sotaväessä, joka haluaisi seista

kansallisella pohjalla?

-- Onko oikein, että maamme kohtalo lähentelee Viron kansan kohtaloa,

joka on sälyttänyt veljesmaamme koviakokeneille harteille noin 7%

vierasmaalaista ylimystöä?

-- Kansalaiset! Onko se oikein?

Puhuja vaikeni hetkiseksi ja väkijoukossa vaelsi humaus kuin myrskyn

kohina.

-- Kansalaiset! Se ei ole oikein. Kuninkaan ja hallituksen on

ryhdyttävä tehokkaihin toimenpiteisiin. Me tahdomme työtä, maata,

leipää! Me tahdomme elää!

Kun puhuja astui alas lavalta, niin kiihtynyt, sekava murina kulki

joukossa ja silmissä kiilui entistä synkempi tuli. Sitten liput

pystytettiin ja mielenosoitukselliset alkoivat riveihin järjestyneinä

marssia kaupungille, missä parempiosaisten ruusut tuoksuvina satoivat

kaduille, tallattaviksi ja kuihtumaan.

* * * * *

Äänetön, liikkumaton väkijoukko oli jo toista tuntia seisonut

kuninkaallisen palatsin edustalla. Poliisi oli jo useamman kerran

käskenyt sitä hajaantumaan. Ensin se oli synkästi ja itsepäisesti

vaiennut, sitten oli se vastannut.

-- Me tahdomme nähdä kuninkaan.

Hänen Majesteettinsa käveli rauhattomana huoneessaan.

-- Yhäkö ne odottavat? kysyi hän kanslerilta.

-- Yhä, Teidän Majesteettinne.

-- Mitä ne sitten tahtovat? Sitä en voi ymmärtää.

-- He tahtovat nähdä Teidän Majesteettinne.

-- Minun on niin vaikeata puhua heille. En osaa kieltä riittävän

hyvin.

-- Kuitenkin rohkenen olettaa parhaaksi, että Teidän Majesteettinne

rauhoittaa joukkoa. Se näyttää niin synkältä.

Epäröiden kuningas lähti parvekkeelle.

-- Eläköön kuningas! kajahti alhaalta tuhatäänisenä, kumeana huutona.

-- Kansalaiset! mitä te tahdotte? kysyi kuningas selvällä, vaikka

murteellisella suomenkielellä.

-- Me tahdomme leipää!

-- Me tahdomme työtä!

-- Me tahdomme maata viljelläksemme!

-- Kansalaiset! Niin paljon kuin suinkin mahdollista hommaa

valtio teille työtä. On ryhdytty suurisuuntaisiin toimenpiteisiin

hätäaputöiden järjestämiseksi. Minulla ei ole teille leipää, vaikka

kuinka mielelläni antaisin. Yhtä hyvin kuin minä te tiedätte, että

viimeinen vuodentulo oli huono. Maassa vallitsee puute ja teidän

täytyy koettaa kestää tulevaan satoon saakka.

-- Me tahdomme maata!

-- Sitä eivät saksalaiset saa omistaa!

-- Menkööt he kotiinsa, tai siirtomaihin! kuului sekavana huutona

väkijoukosta.

Kuningas vastasi:

-- He ovat täällä laillisen sopimuskirjan perusteella, enkä minä voi

ryhtyä väärintekoihin heidän suhteensa.

Hirveä mörähdys kajahti alhaalta.

-- Sopimus on muutettava!

Silloin kuului kuninkaan mahtava ja käskevä ääni.

-- Olette kokonaan väärässä. Tässä maassa on niin paljon

viljelemättömiä alueita, niin suuria soita ja erämaita, että on

mieletöntä valittaa viljelysmaan puutetta. Uusille tehdasyrityksille

on rajattomia mahdollisuuksia ja se, joka valittaa työn puutetta,

ei puhu totta. Tälle kansalle ominainen katkeruus on vienyt teidät

harhaan ja valituksillanne te todistatte vain kykenemättömyyttänne

yritteliäisyyteen. -- Rauhoittukaa! Menkää levollisesti koteihinne.

Nämä kysymykset ovat hallituksen ratkaistavat ja uskokaa minua, se

tekee parhaansa teidän hyväksenne. Käsken teitä kotiin!

Kuningas poistui parvekkeelta, ja kumea tyytymättömyyden murina

jatkui joukossa heiketen ja kasvaen kuin kosken kohina. Kuului

kiihkeitä huutoja, raivoisia kirouksia ja nälkiintyneiden vaimojen

valittavaa uikutusta. Toiset kohottivat puristetun nyrkkinsä

uhkaavasti ilmaan, toiset sylkivät ivatakseen ja halveksiakseen

hallitusta.

Sitten alkoi väkijoukko solua kuin virta kaduille, yhä enemmän

kiihtyen ja kuohuksissaan.

-- Mitäpä hän meistä, vieras, joka ei osaa maan kieltäkään!

-- Hän ajoi meidät kotiin kuolemaan!

-- Hän tahtoo, että saksalaiset riistävät maamme! Vihdoin ryhtyivät

muutamat pahantekoon.

Erään saksalaisen makkarapuodin näyteakkuna lyötiin säpäleiksi,

makkarat ja lihapalat temmattiin silmänräpäyksessä langoistaan,

joissa ne olivat riippuneet. Nälkäiset nuoret miehet alkoivat niitä

pureskella. Toiset huusivat ja kirkuivat, toiset nauroivat, muuan

oli saanut ikkunaa lyödessään haavan käteensä ja nuoli nyt likaista,

veristä nyrkkiään. Juhlapukuinen yleisö kerääntyi paikalle, syntyi

väittelyä, sanasotaa ja kiroukset viilsivät korvia.

Hävittämiskuume levisi kuin rutto. Yhä uusia ikkunoita särettiin,

yhä uusia kauppoja ryöstettiin. Poliisi oli voimaton ehkäisemään

hurjistunutta laumaa. Se kuohui liikkuvana kuin vuolas,

kevättulvainen virta; yhä uusille kaduille se jakautui, yhä

raivokkaammaksi muuttui sen menettely. Nälkäiset naiset järsivät

häpeämättä ryöstämiään ranskanleipiä, toiset tunkivat karamelleja

kourakaupalla suuhunsa. Koston ja hävityksen hekuma oli huumannut

joukon.

Silloin kuului kimeä, vihlova varoitushuuto:

-- Sotilaat tulevat!

Heti syntyi pakokauhu. Säikähtänyt lauma ryntäsi joka suunnalle,

epäjärjestyksessä ja kauhuissaan, mutta ahnaasti pitäen kiinni

ryöstösaaliistaan. He tuuppivat ja tyrkkivät kiroillen toisiaan,

sulloutuivat yhteen ja tallasivat langenneita. Heidän keskelleen oli

joutunut muutamia valkopukuisia naisia ja uteliaita ylioppilaita,

jotka turhaan koettivat hillitä laumaa ja saada sitä järkiinsä.

Mutta ratsumiehet olivat sulkeneet tien joka haaralta ja piirittäneet

kansanjoukon. Se kieppui edestakaisin, rynnäten milloin sinne,

milloin tänne, neuvottomana kuin saarrettu peto. Sitten nähtiin

loistoauton huimaa vauhtia kiitävän katua ja pysähtyvän sotilaita

johtavan ratsumestarin lähettyville. Ryhdikäs, ankarakasvoinen herra,

jolla oli palavat, ruskeat silmät ja kenraalin tuntomerkit, kysyi

terävällä äänellä ratsumestarilta.

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Kansa on ruvennut ryöstämään, herra kenraali.

-- Te ette saa ampua, ennenkuin viimeisessä hädässä, kuului käskevä

määräys ja kenraali tunkeutui kiivain askelin läpi kansanjoukon, joka

kauhuissaan antoi hänelle tietä.

Kun hän oli päässyt korkeille kiviportaille, huusi hän jyrisevällä

äänellä.

-- Kansalaiset! Mitä tämä on? Aiotteko ryhtyä tekoihin, joita

maassamme ei ole nähty sitten vapaussodan aikojen!

Silloin hyppäsi se mies, joka aamulla oli puhunut, kenraalin eteen ja

alkoi kiihtyneellä äänellä selittää.

-- Kansanjoukko on raivostunut, koska kuningas on välinpitämättömästi

suhtautunut sen pyyntöihin. Nyt ovat intohimot päässeet valloilleen

ja niitä on mahdotonta hillitä.

-- Mikään ei ole mahdotonta! Mitä he tahtovat?

-- Työtä!

-- Leipää!

-- Maata! kuului väkijoukosta, jonka uteliaisuus oli pakottanut

hiljaiseksi.

-- Ja sitä te hankitte ryöstämällä! Hävetkää! Ettekö ymmärrä, että

se, minkä nyt riistätte, on pois toisilta, joilla ei ole enempää kuin

teilläkään! huusi kenraali leimuavin katsein ja voimakkain äänin.

Syntyi hiljaisuus. Sitten korotti kenraali äänensä.

-- Mielettömät! Sen johdosta, että viime vuonna tuli huono sato,

ryhdytte te rikollisiin tekoihin. Ettekö käsitä, että olevissa

oloissa aina vallitsee epäkohtia! Jos teillä on syytä valittaa,

niin luuletteko tällaisella menettelyllä parantavanne asiaanne.

Onhan teillä laillisia keinoja, onhan teillä oma puolueenne,

äänenkannattajanne ja sadat rehelliset keinot saattaa toivomuksenne

hallituksen tietoon. Onhan teillä edustajanne valtiopäivillä. Sitten

kapinan aikojen on teitä lamauttanut kummallinen saamattomuus ja

pelko, mutta vanha rikollisuus teissä kyllä näkyy piilevän. Te

syytätte saksalaisia, jotka muka ovat teidät syrjäyttäneet. Miksi

annatte sen tapahtua? Syyttäkää omaa kehnouttanne ja velttouttanne,

kun annatte keinottelun menestyä keskuudessanne. Hallitus ei sitä

kannata, sen kyllä ymmärrätte. Mutta tietäkää, miten käyttäydytte

ja tietäkää mihin kansaan teillä on kunnia kuulua. Se kansa on

ennenkin syönyt nurkumatta pettua. Älkää koettako yltiöpäisillä

teoillanne kaataa hallitusta, vaan tukekaa sitä, ja osoittakaa

kuuliaisuutta, niin se tekee voitavansa teidän hyväksenne. Tahdon,

että heti poistutte rauhallisesti ja korvaatte tuottamanne vahingon

asianomaisille. Mars!

Väkijoukko oli kuunnellut henkeä pidättäen ja katseli äänettömyyden

vallitessa poistuvaa suosikkiaan, kenraalia. Se oli hätkähtänyt

voimakasta ääntä, tulista katsetta ja käskeviä kasvoja. Mutta kun

automobili oli huristen lähtenyt liikkeelle, kuului pisteliäitä

huudahduksia:

-- Lipokieli!

-- Kamarikenraali!

Silloin nousi aamullinen puhuja portaille.

-- Hiljaa! Sitä miestä ei saa soimata. Kysykää joukoilta, joita hän

komentaa, ansaitseeko hän luottamusta vai ei. Hän on ainoa työmiehen

poika, joka on kohonnut kenraaliksi ja joka muistaa syntyperänsä.

Totelkaa hänen kehoitustaan, kuulittehan, että hän puhui suoraa

kieltä. Ja hän oli oikeassa. Tällä lailla me vain pahennamme

asemaamme.

Yrmeänä, mutta hiljaisena alkoi väkijoukko hajaantua. Sotaväen

osastot seurasivat sen kulkua etäämpää, tarvitsematta ryhtyä

pakkotoimenpiteisiin. Sitten alkoi juhlivaa vappu-yleisöä jo tulvia

niille kaduille, joissa ryöstetyt näyte-ikkunat ja askelten alla

murtuvat lasin sirpaleet enää todistivat äskeisestä mellakasta.

Ylioppilaat alkoivat jo olla päihtyneinä ja kulkivat katuja

punoittavin poskin, lakit kallellaan, kädet kiedottuina joko toverin,

tai punssista iloiseksi käyneen tytön vyötäisille.

* * * * *

Sinä hetkenä, jolloin huuto "sotilaat tulevat" sähköittävänä

piiskan iskuna kulki läpi kuohuvan joukon, tapahtui Sofiankadulla

onnettomuus. Kun väkijoukko säikähtyneenä poikkesi Aleksanterin

kadulta tälle ahtaalle kujalle, etsiäkseen pakotietä, joutui se

edellään työntämään erästä hentoa, valkopukuista hienoston naista,

joka oli vaaleanpunaisten konfettien ja suurien ruusujen kirjavoima

ja joka notkeasti kuin keijukainen koetti väistää päällesyöksyvää

ryysyläisjoukkoa. Mutta Esplanaadin puolelta ryntäsi kirkuen yhtä

hätääntynyt lauma. Kauhistuneet ihmiset syöksyivät vastakkain

takana olevain pakottamina ja useita sortui maahan tallattavaksi.

Kuului vihlovia huutoja ja naisten valituksia. Edellämainittu

neitonen, jonka valkea puku kauan oli silmiinpistävänä vilahdellut

väkijoukossa, näytti kokonaan hävinneen ja pusertuneen tungoksessa

toisten jalkoihin.

Niinpian kuin ihmiskaaoksessa alkoi syntyä jonkinlainen

tasapainotila, paljasti nuori lentäjäluutnantti Vahlberg, joka oli

seisonut Sofiasalin portailla, kylmäverisesti katsellen lauman

meteliä, miekkansa ja huusi kuuluvalla äänellä: "tie auki!" Hän

oli solakka, miltei hento vartaloltaan ja hänen vaaleansiniset,

mantelimaiset silmänsä olivat tavallisesti hieman raukeat ja

ikäänkuin hitaat, kuten joillakuilla salonkimiehillä saattaa huomata.

Mutta tällä kertaa oli hänen katseensa terävä ja hänen kalvakoilla,

hienostuneilla kasvoillaan oli päättävä ilme.

Vaivoin pääsi hän kulkemaan tungoksessa, eikä hän itsekään saattanut

varmuudella määrätä suuntaansa. Sitten huomasi hän ylioppilaslakin,

johon suuri ruusu oli kiinitetty, ja jota muuan nainen pyöritti

kädessään, ja vähän etäämpänä yritti kaksi miestä nostaa ylös

pyörtynyttä nuorta neitiä, jonka puku oli loan tahraama ja joka

lepäsi auttajiensa käsivarsilla rentona ja valjuna kuin kuollut,

mutta samalla kukkamaisen kauniina ja puhdasmuotoisena.

-- Antakaa hänet tänne, sanoi luutnantti Vahlberg käskevästi,

ehdittyään hänen luokseen.

Melu oli hiukan lakannut ja väkijoukko katseli vaieten luutnanttia,

joka hellävaroen ja kevyesti kantoi ihanaa ja samalla surkean

näköistä taakkaansa. --

Rouva Karin Vahlberg avasi itse ja hänen kasvoiltaan, jotka

yhä vieläkin olivat kauniit, kuvastui sanaton hämmästys, hänen

huomatessaan poikansa kantavan vierasta naista.

-- Siunatkoon, Arttur! Mitä on tapahtunut?

-- Tuskin mitään vaarallista, äiti. Neiti on pyörtynyt. Hän joutui

tungokseen ja on kenties saanut vammoja. Lienee parasta kutsua heti

lääkäri.

Herra Vahlberg raotti työhuoneensa ovea ja pisti esiin kaljun päänsä.

-- Isä, soita sinä eversti Stormille. Neiti on hänen tyttärensä.

Sano, että tulevat autolla hakemaan neitiä, mikäli ei lääkäri määrää

häntä sairaalaan. Mutta ensin tohtorille, isä, ja joutuin.

Vanha herra Vahlberg nyökäytti päätään ja katosi. Sitten kannettiin

pyörtynyt neiti rouvan huoneeseen ja luutnantti katseli eräänlaisella

hartaudella hänen suloisia, vaikkakaan ei säännöllisen kauniita

kasvojaan, joita epäjärjestyksessä olevat kutrit ympäröivät ja joilla

kulmain varjot kaareutuivat kuin tumman nauhan laskokset.

Jo ennen lääkärin tuloa neiti avasi silmänsä.

-- Missä olen? kysyi hän raukealla äänellä, harhailevan katseen

kiitäessä ympäri huonetta.

-- Olette minun kotonani neiti. Nimeni on Vahlberg, luutnantti

vastasi kumartaen.

Syntyi hiljaisuus. Sairaan otsalla näkyi terävä ryppy; ilmeisesti hän

ponnisti ajatuksiaan.

-- Niin, tungos... Tekö toitte minut sieltä?

-- Pyörryitte, neiti, joten rohkenin kantaa teidät väkijoukon

jaloista. Oletteko pahasti loukkaantunut?

-- En tiedä... kyllä, kipua tuntuu... Kiitän teitä. Tahdotteko

soittaa isälleni, eversti Stormille, että hän lähettäisi auton.

Pyydän...

-- Olen sen jo tehnyt, neiti.

Tytön kasvoilta kuvastui hämmästystä.

-- Tunnetteko minut? kysyi hän lapsellisesti.

-- Olen jo kolmatta viikkoa Helsingissä, vastasi luutnantti kumartaen.

Ensin ei tyttö näyttänyt ymmärtävän, mutta yhtäkkiä imartelu selkeni

hänelle ja veri syöksähti hänen kalvenneille poskilleen. Sitten ovi

aukeni ja rouva Vahlberg riensi sisään. Luutnantti kumarsi ja poistui.