Pako.
Hampurissa, huonomaineisen St. Paulin varrella, on pieni,
siisteydellään ympäristöstään eroava kapakka, jonka avonaisissa
akkunoissa tai ovella ohikulkija usein saattaa nähdä kevyesti puetun
naisen, tai maalatun ilotytön laskevan leikkiä kadullaolijoitten
kanssa. Täällä, erään pienen nurkkapöydän ääressä, istui Orri,
tarkkaavasti pälyillen sisääntulijoita, mutta vain harvoin nostaen
olutseidelinsä huulilleen.
Oli menossa jo kolmas päivä. Matka oli onnistunut hyvin, mutta
täällä näyttivät vaikeudet alkavan; ei ollut tietoakaan pääsemisestä
eteenpäin.
Ensimäisen illan oli hän istunut muutamassa satamakapakassa ja
koettanut vaania sopivata merikarhua uhrikseen, jotakin, joka tavalla
millä tahansa olisi ottanut hänet viedäkseen meren yli. Mutta hän ei
löytänyt ketään, eikä hän kiinnijoutumisen pelossa ollut uskaltanut
kyllin rohkeasti esittää asiaansa. Toisen illan oli hän viettänyt
samankaltaisessa olutkullussa yhtä huonolla menestyksellä, ja nyt
istui hän täällä, tarkaten vieraiden käsiä, ja heti kiinnittäen
niihin miehiin huomionsa, joilla oli joku tatuoitu merkki, tai jotka
hän muuten tunsi merimiehiksi.
Tytöt iskivät hänelle silmää. Tavan takaa kävi joku hänelle
keimailemassa, paljastaen arveluttavalla tavalla sulojaan, mutta
kun hän yhä pysyi tyynenä ja välinpitämättömänä, eikä kuitenkaan
poistunut ravintolasta, alkoi hän erikoisella tavalla kiinnittää
naisten huomiota. Varsinkin muuan neitosista, aivan nuori, ihmeen
viattoman ja sielukkaan näköinen tyttönen, näytti tulevan suorastaan
surulliseksi huonosta menestyksestään. Orri oli kyllä tilannut hänen
ehdotuksestaan viiniä, tarjonnut kohteliaasti ja jutellut, mutta hän
oli ollut niin hajamielisen ja kylmän näköinen, että tyttö, joka
nähtävästi oli suosituimpia tähtiä, oli vihdoin vetäytynyt syrjään.
Ja ihmeellistä, sellainen on naisluonne kerta kaikkiaan, hän istui
nyt ovella pahantuulisen näköisenä, välittämättä ollenkaan lukuisten
ihailijainsa imarteluista ja houkutuksista, ja katseli suurilla,
harmailla silmillään outoa vierasta, johon ei mikään tehonnut.
Kapakassa alkoi olla humalaisia. Baarin puolella rämpytti joku
pianoa ja huumaantuneita pareja kieppui hurjassa pyörteessä ahtaalla
lattialla. Toiset istuivat korkeilla tuoleillaan nauraa hohottaen
ja juoden amerikkalaisia trinksejä ja coctailejä. Nuorukaisella ei
näyttänyt olevan onnea tälläkään kertaa, ja masentuneena hän seurasi
tätä äitelää kevytmielisyyttä, joka häntä kyllästytti.
Mutta vihdoin näytti hänen päähänsä pälkähtävän jotakin ja hän
vilkaisi ovelle, Siellä istui tuo nuori tyttö vieläkin, perin
surumielisen näköisenä, tuijottaen häntä suurilla, sielukkailla,
ihanilla silmillään. Orri viittasi häntä luokseen, itsekseen
ihmetellen, mistä kohtalon oikusta tuokin neitonen jo noin nuorena
oli joutunut näille poluille. Tyttö nousi vastahakoisesti.
-- Saanko pullon sektiä ja kaksi lasia. Tyttö nyökkäsi teennäisen
kylmästi.
Kun hän oli tuonut pullon, täytti hän ainoastaan toisen lasin ja
aikoi sitten mennä tiehensä.
-- Toinen myöskin, pyydän, sanoi Orri, viitaten lasia.
-- Miksi, yksinhän istutte kumminkin?
-- Mikäli et tahdo tehdä seuraa. Onneksesi!
-- Et välitä minusta kuitenkaan.
-- Kukapa ei sinusta välittäisi, syväsilmä. Istu, juo!
Tyttö kiepsahti ketterästi hänen polvelleen ja tyhjensi siemauksella
lasinsa.
-- Nyt tahdonkin tulla humalaan, sanoi hän, maiskuttaen huuliaan,
joiden luonnollinen puna viinistä kosteana erottausi valkeita
hampaita vastaan, kuin aamukasteinen ruusunlehti.
-- Minkätähden?
-- Et välitä minusta kuitenkaan, johan sen sanoin. Näen sen
silmistäsi, ihmeellisistä silmistäsi, Ja minä kun pidän sinusta niin,
niin.
-- Mikä sinun nimesi on, pikku enkeli?
-- Irli. Ja sinun?
-- Oh, minulla ei nimeä olekaan, tai sitten niitä on liian monta.
Maljasi, kaunis Irli!
Taas tyhjensi tyttö lasinsa pohjaan. Heleä punerrus alkoi kohota
hänen kalvakoille poskipäilleen. Hän ei näyttänyt voivan kyllikseen
katsella nuorukaista, joka hymyili hänelle veitikkamaisesti ja
keikutteli häntä polvellaan. Yhtäkkiä painautui hän rajusti Orrin
rintaa vasten ja kuiskasi intohimoisesti.
-- Niin, et välitä minusta... sinä. Mutta minä. Jos tietäisit kuinka
sinusta pidän. Et usko. Olet kuullut meikäläisten puheita. Ja
kuitenkin, en ole koskaan tuntenut sellaista kiintymystä kehenkään
kuin sinuun. Sinussa on jotain niin merkillistä... Sinua täytyy ihan
rakastaa, vaikka olet niin välinpitämätön.
-- Oikeinko todella, Irli?
-- Oikein todella... Voi, älä ajattele nyt taas huonoa minusta. Minä
pidän sinusta todella.
-- Maljasi siis, sinä keijukainen öisessä yrttitarhassa!
Kilistettyään kietoi Orri käsivartensa tytön vyötäisille ja kysyi,
syvälle silmiin katsoen.
-- Tahtoisitko sinä auttaa minua, Irli?
-- Tahtoisinko! Sitä sinä kysyt! Mutta mitenkä minä voisin sinua
auttaa?
Syntyi hiljaisuus. Vain katseet risteilivät, toinen kysyvänä, toinen
tutkivana.
-- Voiko sinuun luottaa, Irli?
Tyttö painoi silmänsä alas ja tuli pahoille mielin.
-- Sinä loukkaat minua yhä vaan. Vaikka onhan se luonnollista.
-- Älä pahastu, Irli. Minä olen tosiaankin pulassa.
-- Kerro minulle kaikki. Osaan kyllä olla vaiti.
-- Minun pitäisi päästä pois Saksasta, eikä minulla ole passia.
-- Pois! Sitten en auta sinua, paha poika.
-- Minun täytyy joka tapauksessa lähteä Hampurista. Etkö sinä tunne
ketään laivuria, joka voisi viedä minut?
Tyttö tuli miettiväksi.
-- Voi, jos olisit ollut täällä eilen... Mutta, odotahan, minä käyn
kysymässä Mirjalta... Kevyesti kuin hengetär liiteli solakka tyttö
yli lattian.
Kun hän palasi, oli hänen silmissään menestyksen valoisa säihky.
-- Tunnin päästä Bubi tulee. Hän lähtee huomenna ja viettää tänään
lähtijäisiä Mirjan kanssa. Bubi kyllä vie sinut... Mutta olethan
illan minun kanssani. Sinä ja Bubi, Mirja ja minä. Voi kuinka hauskaa!
* * * * *
Laivuri oli jämerä kuin tervaskanto.
Hänen ahavoittuneilla, karkeilla kasvoillaan viipyi hyväntahtoinen
hymy ja hänen pienet, viekkaat silmänsä tähystelivät ovelasti
ryppyisten, laskoksille painuneiden luomien alta. Viikset ja parta
olivat ajellut, ainoastaan leukaa ympäröi alapuolelta tuuhea
karvakehä, joka antoi hänelle eräänlaisen hihhulimaisen vivahduksen.
Heti hänen saavuttuaan siirryttiin sivuhuoneeseen ja Irli esitti
asian niin taidokkaasti ja kaarrellen, että Orria hämmästytti hänen
oveluutensa. Mutta laivuripa ei ollut varsin halukas ryhtymään
kauppoihin.
-- Se on liian vaarallista, sanoi hän. -- Ennen lähtöä passit
tarkastetaan, enkä ymmärrä, missä te voisitte piileskellä niin kauan.
-- Tyhjää lorua, huudahti Irli. -- Sanopa minulle Bubi, missä sinä
säilytät kankaasi, joita tuot niin monta pakkaa kerrallaan ja jotka
aina välttävät tarkastusmiesten silmät?
Laivuri hätkähti ja katsoi terävästi tyttöön viekkailla silmillään.
Tällaista iskua ei hän ollut odottanut. Sitten vilkaisi hän
salavihkaa nuorukaiseen ja sanoi olkapäitään kohauttaen.
-- Huhupuheita.
-- Älä viisastele, Bubi. Minä kyllä tiedän sinun vehkeesi.
Laivuri otti niin kunnioitettavan siemauksen suuresta lasistaan, että
jo siitäkin saattoi tuntea hänet merimieheksi. Sitten jysäytti hän
pöytään leveän ja karkean nyrkkinsä ja sanoi.
-- Kyllä se nyt on sillä lailla, etten minä naisten välityksellä ole
vielä ikinä mihinkään kauppaan ryhtynyt, enkä ryhdy.
-- Siunatkoon! Meistä ei kyllä haittaa. Tule, Mirja! Soittakaa
sitten, kun olette valmiit.
Ja kevytpukuiset tytöt lehahtivat pois kuin perhot, jättäen
seuralaisensa kahdenkesken pohtimaan asioitaan.
Laivuri oli pitkän aikaa ääneti, katsellen epäillen vierasta.
-- Teidän olisi välttämättä päästävä matkaan? kysyi hän vihdoin.
-- Kaikin mokomin.
-- Oletteko tehnyt jotakin erikoista?
-- Rikosta en ole tehnyt, jos sitä tarkoitatte, sen vakuutan. Minä
olen sotilas.
-- Ja haluatte karkuun! Hyi saakeli!
-- Päinvastoin, haluan tappeluun. Minä olen suomalainen, taistellut
Saksan riveissä, mutta nyt on kotimaassa puhjennut kapina. Tahdon
sinne, mutta eivät päästä täältä.
-- Ahaa!
-- Mutta minun on päästävä, vaikka uimalla.
-- Onko teillä rahaa?
-- Onhan sitä, mutta pelkään, ettei riitä.
-- Jos nyt saisin teidät yli, niin kuinka selviydytte Norjassa?
-- Helposti. Siellä ei ole mitään hätää. Laivuri mietti taas pitkän
aikaa.
-- Viisisataa se maksaa, tokasi hän.
-- Kiinni veti ja kättä päälle.
Laivuri tarjosi karhun kämmenensä ja selitteli rauhallisesti.?
-- Mutta teidän on tultava heti laivaan, jotta saan teidät kätkeä.
Aamulla se herättää liian suurta huomiota.
-- Minä kyllä olen valmis.
-- Parasta on sitten lähteä.
Kello kilahti ja molemmat tytöt riensivät paikalle.
-- Saanko maksaa? sanoi Orri hymyillen.
-- Sinä menet! huudahti Irli tuskallisesti.
-- Hän tulee kyllä takaisin vielä, huomautti laivuri.
-- Valehtelet. Miksi hän sitten maksaisi.
-- Tulen kyllä takaisin, Irli, sanoi nuorukainen hymyillen ja
hellävaroen irrottaen kiihkeän tytön käsivarret kaulaltaan.
Tuo tyttö oli auttanut häntä niin paljon, että valehteleminen oli
hänelle miltei tuskallista.