Harhaisku.
Vaatimattomassa pensionissa Berlinin Lutzowkadun varrella asui
hiljainen ja kokonaan omiin töihinsä syventynyt nuorukainen.
Aamupäivät hän tavallisesti vietti kirjastossa, tutkien suuria,
sotateknillisiä teoksia ja tehden muistiinpanoja. Syötyään
niukan päivällisen hän tavallisesti meni Meereskunde-museoon
tai viipyi tuntikausia "Zeughausin" huoneissa, miettiväisen ja
hajamielisen näköisenä tutkimassa esineitä, jotka herättivät hänen
mielenkiintoaan. Aivan erikoisesti näyttivät häntä huvittavan
torpeedot, jotka lepäsivät telineillään jättiläismäisten sikaarien
muotoisina ja joista hän teki skitsipiirroksia muistikirjaansa.
Illalla myöhään, kun maailmankaupungin kuumeinen yöelämä, jolta
sota oli riistänyt muinaisen loiston, jo oli alkanut, hän istui
kumartuneena piirustustensa yli ja selaili innokkaasti monennäköisiä
teknillisiä käsikirjoja. Niistä poimimiaan tietoja hän vertaili
pieneen vihkoseen, jonka kannessa oli:
_Arvid Warén_:
Upottajat.
Toisinaan näytti hän pitkiksi hetkiksi unohtuvan kuvitelmiinsa.
Silloin kohosi puna hänen poskipäilleen, ohimosuonet paisuivat ja
hänen olennossaan oli huomattavissa hermostunut levottomuus...
Miten oli lopultakin onnistuva tämä kuulumaton suunnitelma? Milloin
ehtisivät suomalaiset miehet tänne? Oliko kaikki todellakin
toteutettavissa näin helposti ja yksinkertaisesti?
Väliin paloi hänen mielessään kiihkeä halu mennä nyt jo
neuvottelemaan niiden harvojen suomalaisten älymiesten kanssa,
jotka olivat täällä Berlinissä. Mutta ei. Saakoot kaikki kuulla
yhdenaikaisesti asiasta, silloin ei yksi ole miettinyt kantaansa
valmiiksi, eikä kykene sitä syöttämään toisille todisteluilla, joita
ei yhtäkkiä ollut helppo kumota. Muodostakoon kukin rauhassa oman
mielipiteensä.
* * * * *
Oli tammikuun 14 p. ja kello näytti 9 illalla. Nuorukainen, joka
vastikään oli saapunut kotiin, ei huolinut vääntää valoa lamppuun,
vaan heittäytyi väsähtäneenä sohvalle ja sytytti paperossin.
Ovelle koputettiin. Pensionin palvelustyttö avasi ja sisään
astui pitkä, vanhanpuoleinen herra. Nuorukainen kavahti pystyyn
silmänräpäyksessä ja riensi vääntämään tulta.
-- Pimeässäkö te haaveilette? kuului tuttu ääni. -- Mutta olettepa
toki vihdoinkin kotona. Olen käynyt täällä jo kahdesti.
Orri tunsi valtioneuvos Rungon, joka sydämellisesti puristi hänen
kättään.
-- Te olette jo täällä, herra valtioneuvos. En osannut vielä
odottaakaan. Saanko pyytää istumaan.
-- Niin olen. Terveisiä kotimaasta. Minä pidin kiirettä, sillä teidän
nimenne mainitseminen näiden asioiden yhteydessä antoi minulle
aihetta erinäisiin arveluihin.
Syntyi hiljaisuus. Valtioneuvos oli kovin vakavan näköinen.
-- Onko Warénin keksintö näiden asioiden kanssa yhteydessä?
-- On kyllä.
-- Te olette ilmoittanut sen täällä?
-- En ole, ainakaan vielä. Mutta minä olen luvannut sen tehdä,
erinäisillä ehdoilla.
-- Ja ne ovat?
-- Suomi, johon liitetään Viro ja Vienan Karjala, tulee itsenäiseksi
ja saa miljardin sotavoitosta.
-- Sitähän minä pelkäsinkin, sanoi valtioneuvos otsaansa sivellen.
Nuorukainen hämmästyi.
-- Eikö se riitä? kysyi hän levottomana.
-- Ei, ei se riitä. Se ei ole pysyvä saavutus... Niin, kyllä
arvaan että teillä on välikirjat ja sopimukset mielessänne, mutta
ne ovat hyvin huonoa tavaraa. Minun täytyy kuitenkin ensin puhua
teille Suomesta, ennenkuin ymmärrätte minua. Oletteko täällä voinut
ollenkaan seurata kotimaan tapahtumia?
-- Marraskuun lakkovaiheet tiedän osapuilleen, mutta en paljoa sen
jälkeen sattuneista tapauksista.
-- No niin. Levottomuudet jatkuvat yhä. Punaiset pitävät
kotitarkastuksia ja harjoittavat etsintää vimmatummin kuin
ryssät konsanaan. Punakaartit harjoittelevat ahkerasti ja niille
tuodaan Venäjältä vaununlastittain aseita. Ilmeisesti on tekeillä
vallankaappausyritys aito bolshevistiseen malliin. Mutta toiselta
puolen ovat porvarilliset lujasti päättäneet ryhtyä vastarintaan.
Suojeluskuntajärjestöt kasvavat yhä huomattavammiksi ja innostus
kytee salassa koko kansan keskuudessa. On onnistuttu saamaan
rahaa. On hiukan aseitakin tiedossa. Lyhyesti sanoen, Suomi seisoo
kansalaissodan partaalla, jota ei mikään enää voi estää. Milloin
se puhkeaa, se on vain viikkojen, päivien, hetkien kysymys, eikä
ole takeita siitä, ettei se riehu jo nyt. -- No niin. Käsitättehän,
ettei keksintö voi ehtiä käytäntöön tämän kapinan aikana, ei ainakaan
sanottavassa määrin. Meidän täytyy kestää tämä onneton taistelu omin
voimin ja samoin, jopa paljoa huonomminkin asein kuin vastustajamme.
Jos me voitamme, niin Suomi on itsenäinen, ei vain paperilla, kuten
nyt, vaan tosiasiallisesti, ja ryssien on lähteminen maasta. Ja
silloin me tarvitsemme tuota keksintöä. Se on pohja, jolle vapautemme
rakennetaan. Ja me tarvitsemme salaisuuden _yksin_. Ymmärrättekö?
Yksin, jos Suomi aikoo voida yksin seisoa kansakuntain rinnalla
vaarallisella paikallaan.
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi puhuja.
-- Jos taas häviämme, niin teidän menettelytapaanne seuraten jää
koko salaisuus saksalaisten haltuun. Sillä ette kai halua antaa sitä
omille ja vieraille ryssille?
-- Niin, mutta keksinnön avulla me saamme saksalaiset auttamaan
itseämme tuossa taistelussa.
-- Siinähän juuri myöskin piilee vaara. Kun me olemme hädässä,
niin saksalaiset voivat, huomatkaa, minä sanon voivat, vaatia tuon
keksinnön apunsa palkaksi, vaatia sen yksityisomaisuudekseen tai
ainakin tehdä epäedullisen välisopimuksen. Ellemme siihen myönny,
niin he voivat kieltää apunsa. Jos taas myönnymme, niin Suomi
jää heikkona ja voimattomana Saksan varaan ja sen mielivallasta
riippuvaksi. Sitävastoin on todennäköistä, että saksalaiset
muuten, tietämättä rahtuakaan koko keksinnöstä, ojentavat Suomelle
auttavan käden. Luonnollisesti molemmat maat tekevät liiton ja
Suomi saa maksaa tuosta avunannosta, kuten kohtuullista onkin.
Mutta se pystyy seisomaan omin jaloin ja herättämään kyllin suurta
arvonantoa liittolaisessaan, jos sillä _yksin_ on tuo mullistava
salaisuus tiedossaan. Sitävastoin jää Suomi aivan liian mitättömäksi,
suunnittelemistanne alueenlisäyksistä huolimatta, jos molemmilla
liittolaisilla on hallussaan sama keksintö. Enkä usko, että
mainittuja aluelisäyksiä tullaan sille edes myöntämään.
Nuorukainen kuunteli niin jännittyneenä, että hengitys salpautui.
Pitkiä hetkiä kului äänettömyydessä, vain ruskeat silmät loistivat
tuskallisesti. Vihdoin sanoi hän hiljaa, väräjävällä äänellä.
-- Voi minua. Ja minä kun luulin saaneeni niin suurta aikaan. Mitenkä
tästä nyt selviydytään?
-- No, älkäähän nyt olko huolissanne... Te olette jo puhunut
keksinnöstä?
-- Olen antanut näytekappaleen ja piirustuksiakin. Perääntyminen ei
enää ole mahdollista.
-- Ei, sanoi valtioneuvos miettiväisenä ja jatkoi sitten. -- Ehkä
tämä käy näinkin. Ehkä Saksa tosiaan on jalomielinen ja suora meitä
kohtaan, tukevathan tätä olettamusta niin monet seikat. Mutta omasta
puolestani olen liikaa seurannut suurvaltojen politiikkaa, jotta
voisin olla siitä vakuutettu. Se on aina kieroa ja itsekästä ja sillä
on oikeus olla sellaista, se on minun käsitykseni.
-- Mutta minä olen kuitenkin turvannut sen seikan, ettei sen
sopimuksen pykäliä, joka täällä muodostetaan, voida muuttaa, sanoi
Orri. Ja sitten hän selitti valtiomiehelle, miten koko salaisuus
mainitussa tapauksessa joutuisi ympärysvaltain tietoon.
-- Vai niin, hyvähän se on sekin, vastasi vanha herra naurahtaen.
-- Mutta käsitätte kyllä, minkälaiseen suuruuteen Suomi saattaisi
kohota, jos se _yksin_ saisi pitää tietonaan sen, mikä _yksin_ sille
kuuluu.
* * * * *
Kun vieras oli mennyt, seisoi Orri huoneensa lattialla niin
pökerryksissä kuin olisi hän saanut voimakkaan iskun. Sekavia,
kuumeisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Ne syöksyivät sinne
tänne, voimatta mitään selvittää, eikä nuorukainen voinut pakoittaa
niitä tottelemaan tahtoaan.
Miten viiltävinä hänen mieleensä nyt palautuivatkaan insinööri
Warénin sanat: _Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan
joudu vieraan käsiin_. Kuinka hän oli voinut ne unohtaa? Unohtaa,
kunnes valtioneuvos Runko oli sinkauttanut hänelle saman ehdottoman
ajatuksen.
Hän alkoi vaeltaa hermostuneena ympäri lattiaa ja huomaamattaan
hän poltti paperossin toisensa jälkeen. Monenlaisia suunnitelmia
kangasteli hänen mielessään, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi, siveli
kädellään otsaansa ja nopeasti vilkaisi kelloaan.
-- Niin, se on ainoa keino, mutisi hän itsekseen, temmaten
päällysvaatteensa ja rientäen ulos.
Kiirein askelin harppasi hän katua ja kääntyi Potsdamerille.
-- Ellei hän minua voi auttaa, niin sitten en ymmärrä mihin ryhdyn.
Hän pysähtyi erään pensionin luo, missä muuan Berliniin komennettu
jääkäri asui. Tämä kuului "pommareihin", amiraali-esikunnan
palveluksessa oleviin miehiin, ja oli erikoisesti saanut tehtäväkseen
Suomeen lähetettävien poikien matkaanvarustamisen. -- Ilta oli
kuitenkin jo pitkälle kulunut ja ulko-ovi oli lukossa, mutta Orri
soitti yökelloa ja selitti talonmiehelle, että välttämättömien syiden
takia hänen oli tavattava toveriaan.
-- Jumala, ellei hän vielä ole kotona, lennähti Orrin mieleen, hänen
kiitäessään monta askelta kerrallaan portaita ylös. Mutta onni oli
hänelle myötäinen, toveri oli jo nukkumaan menossa ja kummeksui
melkolailla tätä myöhäistä vierailua.
-- Sinähän olet kovin kiihdyksissäsi, sanoi hän.
-- Mitä nyt on tapahtunut?
-- Kuule, auta nyt minua, hyvä veli, jos suinkin
voit. Minun täytyy päästä lähtemään Saksasta...
-- ???
-- Niin, minun täytyy päästä. Sinähän se laittelet vääriä suomalaisia
passeja meikäläisille, sinullahan on leimoja jos jonkinnäköisiä. Tee
nyt minulle paperi, jolla pääsen Sassnitzissa lautalle. Ja tee se
huomisaamuksi.
-- Ei hyvä mies, se ei käy laatuun.
-- Sen täytyy käydä. Minun on päästävä pois täältä. Siitä riippuu
niin suuret asiat, että sinä et osaa kuvitellakaan. Koko Suomen
tulevaisuus saattaa olla kysymyksessä. Sinä tiedät kyllä, että minä
en puhu turhia.
-- Enhän minä sitä epäilekään. Mutta sittenkään ei se käy laatuun. Ei
ainakaan näin äkkiä.
-- Mutta hyvä jumala, mitä minä sitten teen?
-- Älähän nyt hätäile. Pane tupakaksi, sinä olet niin
kiihdyksissäsi... Mutta entäs, jos sinä yrittäisit karata. Ei
Sassnitziin, mutta esimerkiksi Hampuriin ja sieltä sitten jollakin
lailla Norjaan, Kristiansandiin. Luulen, että voisin hankkia sinulle
lomalipun Hampuriin. Mutta eteenpäin minä en, ainakaan näin äkkiä,
voi sinua hommata.
-- Tärkeintä onkin, että minä pääsen pois täältä, Berlinistä. Vaikka
viivynkin jonkun aikaa Saksassa, ei se tee mitään. Mutta täältä minun
täytyy pois ja sitä ei saa kukaan tietää. Kuuletko, ei kukaan.
-- Onko sinulla siviilivaatteita?
-- Ne ovat pataljoonan varastossa.
-- No minulta saat sitten. Vanhat tosin, mutta ei tässä nyt auta.
-- Ja milloin pääsen lähtemään?
-- Huomen aamulla. On parempi, että minä käyn sinun luonasi tuomassa
sen paperin. Nuku rauhassa siihen asti.
-- No hyvää yötä sitten. Ja kiitos, vastasi Orri puristaessaan
lujasti toverinsa kättä.
Keventynein mielin hän astui kotiinsa.