Memento mori.
Suomessa oli kansalaissota ehtinyt täyteen voimaansa.
Pyhän innostuksen vallassa olivat talonpojat nousseet puhdistamaan
maata ryssistä ja niistä sokeista, ruton tartuttamista laumoista,
joiden johtomiehet itsekkäässä intohimossaan ja muut osat
mielettömässä bolshevistisessa haaveilussaan olivat eksyneet rikoksen
teille ja saattaneet valtakunnan veljessodan kauhuihin. Vaasa ja Oulu
olivat vallatut ja valkoinen armeija, joka yhtäkkiä ilmestyi kuin
tuulesta temmattuna, alkoi vyörytellä taisteluintoisia joukkojaan
yhä pitemmälle etelää kohti. Saattoi jo sanoa, että punaisten
voitto oli menetetty. He olivat olleet liian hitaita, heillä ei
ollut alotekykyä ja nopeisiin tekoihin kannustavaa päättäväisyyttä.
Toimettomina asemissaan pysyen he olivat antaneet suojeluskuntain
kasvaa ja voimistua, olivat tuhlanneet aikaa, kunnes valkeat olivat
ennättäneet saada aseita riittävästi ja kaikki oli myöhäistä. Turhaan
luottivat he enää venäläisiin veljiinsä, lukuisiin tykkeihinsä
ja loppumattomiin ampumatarvevarastoihinsa. Valkoisen armeijan
syntysanat oli ehditty lukea, eikä sen voittokulkua voinut enää
mikään mahti estää.
Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta.
Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen
ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt
Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen
puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa
lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian
johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa
moniaihin tappeluihin.
* * * * *
Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono
metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä
kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa.
Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi
kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä
muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna,
jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei
ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan,
yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata
nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli
oli hänen aseenaan.
Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja
merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin
sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä
kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä
palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie
kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.
Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa
metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi
lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle
ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen,
valkenevan aukean.
Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti
ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta,
josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan
saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli
aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.
Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa.
Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli
siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.
-- Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki
miehestä mieheen.
Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle
pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus.
Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi
kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi
kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.
-- Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin
oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.
Jo sivuutettiin kiviaita. Ja silloin, yhtäkkiä, alkoi helvetillinen
kuulasade ja tuhatääninen räikinä tuntui ikäänkuin repivän kylmää
talvi-ilmaa. Luoteja vinkui ja surisi ja granaatteja räiskyi, milloin
eivät syttymättä hupsahtaneet hankeen.
-- Eteenpäin mars mars! kuului johtajan tuikea komento.
Ketju yritti juoksuun, mutta kun lunta oli yli polvien kävi se
kovin työläästi ja vaati liian suurta ponnistusta. Ja vihollisen
kuularuiskut rätisivät yhtämittaa, yhä vimmatummin ja vimmatummin.
Suuressa kivinavetassa niitä oli kaksi, harjulla yksi ja vasemmalla,
missä metsä tiheni, vielä yksi. Mahdotonta oli kenenkään elävänä
päästä sellaisen luotituiskun läpi.
Oli komennettu asemiin ja Orri makasi hangella kiikarillaan tähystäen
vihollisen toimintaa. Yhä useampia kaatui. Haavoittuneiden vihlovat
huudot kuuluivat yli taistelun pauhun ja kun paikka oli aivan avoin,
eivät sairassotilaat tahtoneet saada työtään toimitetuksi, töin
tuskin onnistui heidän laahata haavoittuneita kiviaidan suojaan.
Aamu alkoi yhä enemmän vaaleta ja päällikkö käsitti, että tästä oli
mahdotonta päästä eteenpäin.
-- Takaisin kiviaidan taa -- ryhmittäin! kuului taaskin terävä,
miehestä mieheen kulkeva komento.
Ketju näytti kokonaan murtuvan. Siellä täällä kiiti hurjaa vauhtia
kymmenkunta miestä kerrallaan -- takaisinpäin. Kuulia vinkui heidän
korvissaan paksuna pilvenä ja kuin ihmeen kautta näyttivät he
saavuttavan päämaalinsa. Varmaankin oli vihollisen puolella ryssiä,
tottuneita kuularuiskun käyttäjiä, sillä luodit osuivat kutakuinkin
paikalleen.
-- Ryhmänjohtaja N. komppanian päällikön puheille! kulki miehestä
mieheen, kun suojaava kiviaita oli saavutettu.
Orrin päähän oli lennähtänyt uusi ajatus, sillä tässä oli hätä
käsillä. Aidan takaa ei nimittäin enää saattanut peräytyä aukean yli
metsikköön, jos mieli hiukankin säästää miehiä, eikä johtaja tätä
peräytymistä näyttänyt haluavankaan.
Kun ryhmänjohtaja oli tullut, sanoi Orri.
-- Ottakaa ryhmänne, hiipikää aidan suojassa rantalepikkoon, sitä
pitkin varovasti edelleen, vihollisketjun pään kohdalle, ja hyökätkää
sitten hirveästi huutaen ja äkkiä sivulta. Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, herra kapteeni.
-- Te olette ainoa mies, joka minua lukuunottamatta tarkoin tunnette
paikan. Teistä riippuu kaikki. Minä luotan teihin. Mutta toimikaa
nopeasti, ennenkuin hämärä kokonaan katoaa. Lähtekää.
-- Kuten käskette, herra kapteeni. Tuskallisessa jännityksessä
kului puoli tuntia. Kaikki riippui siitä, onnistuiko miesten päästä
huomaamatta hyökkäyspaikalleen. Orri seurasi kiikarilla heidän
kulkuaan niin kauan kuin mahdollista, mutta pian he katosivat
viidakkoon. Punaisetkin kenties odottivat jotakin, sillä he
hiljensivät tultaan, ainoastaan tykit jylisivät yhtämittaa. Rannan
puolelta eivät he kuitenkaan osanneet aavistaa vaaran uhkaavan.
Jo kuului komea hurraa ja ammunta kiihtyi vasemmalla siivellä.
-- Eteenpäin -- mars, mars! komensi johtaja jälleen. Ja uudella
raivolla syöksyi ketju kiviaidan takaa vihollista kohti.
Hetken näytti asema yhtä epätoivoiselta kuin aikaisemminkin ja
lukuisia valkeita miehiä kaatui. Mutta sitten alkoi vasemmalla,
vihollisen puolella syntyä epäjärjestystä. Kiikarillaan saattoi
Orri huomata, että sivustaryhmä hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja että
punaiset säikähtäneinä, kuten yllätetyt ainakin, epäjärjestyksessä
syöksyivät pakoon... Jo oli äärimmäinen kuularuisku valkeilla.
Sen tuli suunnattiin pitkin vihollislinjaa ja sen jälki oli
kauheata. Yhtämittaa kaatui vihollisia, heidän pakonsakin näytti jo
myöhäiseltä... Urhoja, tosi sankareita olivat sivustaryhmän miehet!
Valkoiset ponnistivat kaikkensa päästäkseen kyllin nopeasti harjulle
ja voidakseen ajaa takaa vihollista, joka pakeni epäjärjestyksessä,
varmaankin uskoen olevansa saarrettu, ja niin nopeasti, että tykit
jätettiin empimättä ylävälle kunnaalle, erään riihen luo, missä
niillä oli ollut edullinen asemapaikka.
Kahdessa tunnissa oli voitto saavutettu.
* * * * *
Kyläläisiä kömpi ylös kellareista, perunakuopista ja suojaisista
kivinavetoista. Kyyneleet silmissä ja kuvaamattoman ilon vallassa
he kiittelivät pelastajiaan, syleilivät omaisiaan, aivan kuin onnen
huumaamina, hetken hurmiossa mennen aina lapsellisuuksiin saakka.
Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin
poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut
mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt
laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.
-- Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.
Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.
-- Mutta sano toki äiti.
-- Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. -- Ei hän enää
liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.
-- Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.
-- Minne lienevät vieneet... Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita
kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt...
Joutui kiinni. Tapasivat työssä... Sinne katosi.
Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen
kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.
-- Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.
-- Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas... Oli jo ollut
ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.
Nuorukainen vavahti kuin jousi, joka jännittyy täyteen vireeseen.
-- Ja miksi? kysyi hän soinnuttomasta -- Isähän oli raajarikko.
-- Mutta jyrkkä. Itsepäinen, kuten tiedät... Sinusta kovenivat,
sinua utelivat. 'Jo on lahtariksi ruvennut työmiehen poika', isälle
pistelivät.
-- Ja ottivat hänet eilen. Minne he hänet panivat? Veivätkö mukanaan?
-- Lahtelan saunassa säilyttivät yötä. Oli Lahtelakin mukana ja se
Kuusimäen vanhempi poika. Mihin sitte lienevät panneet.
Enempää odottamatta Orri syöksyi ulos.
-- Kaksikymmentä vapaaehtoista heti mukaani. Kutka seuraavat? huusi
hän raikuvalla äänellä.
Joka mies oli pyrkimässä pidetyn päällikkönsä mukaan, mutta Orri
määräsi komppanialle tarkoin tehtävät ja otti vain mainitsemansa
määrän. Pikamarssissa aikoi hän rientää vihollisen perässä, mutta
Lahtelan saunan luo päästessään välähti hänen mieleensä kaamea
epäluulo. Sauna näytti niin yksinäiseltä ja kolkolta syrjäisellä
paikallaan. Pitkin harppauksin kiiruhti Orri sitä kohti ja tempaisi
oven auki. Kynnykselle asti oli valunut punainen jäätynyt verivirta.
Lattialla makasi kolme silvottua ruumista. Kauhun lamauttamana jäi
Orri ovelle seisomaan...
Yhä lukuisampia suojeluskuntalaisia saapui saunan luo. Kauhistuneina
ja äänettöminä he tarkastelivat kaameata näkyä. Sitten astui pari
rohkeinta sisään.
-- Tältä on silmät puhkaistu ja oikea käsi poissa. Voi ukkoraiskaa,
selitteli muuan sisällä olija.
-- Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.
Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi
tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla,
jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan
rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa
purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään
rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine
jalaksenjälkineen...
Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.
Vihdoin joku hiljaa lausahti:
-- Se oli hänen isänsä.