XIII.

Memento mori.

Suomessa oli kansalaissota ehtinyt täyteen voimaansa.

Pyhän innostuksen vallassa olivat talonpojat nousseet puhdistamaan

maata ryssistä ja niistä sokeista, ruton tartuttamista laumoista,

joiden johtomiehet itsekkäässä intohimossaan ja muut osat

mielettömässä bolshevistisessa haaveilussaan olivat eksyneet rikoksen

teille ja saattaneet valtakunnan veljessodan kauhuihin. Vaasa ja Oulu

olivat vallatut ja valkoinen armeija, joka yhtäkkiä ilmestyi kuin

tuulesta temmattuna, alkoi vyörytellä taisteluintoisia joukkojaan

yhä pitemmälle etelää kohti. Saattoi jo sanoa, että punaisten

voitto oli menetetty. He olivat olleet liian hitaita, heillä ei

ollut alotekykyä ja nopeisiin tekoihin kannustavaa päättäväisyyttä.

Toimettomina asemissaan pysyen he olivat antaneet suojeluskuntain

kasvaa ja voimistua, olivat tuhlanneet aikaa, kunnes valkeat olivat

ennättäneet saada aseita riittävästi ja kaikki oli myöhäistä. Turhaan

luottivat he enää venäläisiin veljiinsä, lukuisiin tykkeihinsä

ja loppumattomiin ampumatarvevarastoihinsa. Valkoisen armeijan

syntysanat oli ehditty lukea, eikä sen voittokulkua voinut enää

mikään mahti estää.

Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta.

Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen

ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt

Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen

puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa

lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian

johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa

moniaihin tappeluihin.

* * * * *

Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono

metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä

kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa.

Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi

kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä

muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna,

jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei

ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan,

yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata

nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli

oli hänen aseenaan.

Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja

merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin

sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä

kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä

palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie

kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.

Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa

metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi

lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle

ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen,

valkenevan aukean.

Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti

ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta,

josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan

saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli

aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.

Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa.

Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli

siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.

-- Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki

miehestä mieheen.

Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle

pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus.

Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi

kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi

kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.

-- Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin

oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.

Jo sivuutettiin kiviaita. Ja silloin, yhtäkkiä, alkoi helvetillinen

kuulasade ja tuhatääninen räikinä tuntui ikäänkuin repivän kylmää

talvi-ilmaa. Luoteja vinkui ja surisi ja granaatteja räiskyi, milloin

eivät syttymättä hupsahtaneet hankeen.

-- Eteenpäin mars mars! kuului johtajan tuikea komento.

Ketju yritti juoksuun, mutta kun lunta oli yli polvien kävi se

kovin työläästi ja vaati liian suurta ponnistusta. Ja vihollisen

kuularuiskut rätisivät yhtämittaa, yhä vimmatummin ja vimmatummin.

Suuressa kivinavetassa niitä oli kaksi, harjulla yksi ja vasemmalla,

missä metsä tiheni, vielä yksi. Mahdotonta oli kenenkään elävänä

päästä sellaisen luotituiskun läpi.

Oli komennettu asemiin ja Orri makasi hangella kiikarillaan tähystäen

vihollisen toimintaa. Yhä useampia kaatui. Haavoittuneiden vihlovat

huudot kuuluivat yli taistelun pauhun ja kun paikka oli aivan avoin,

eivät sairassotilaat tahtoneet saada työtään toimitetuksi, töin

tuskin onnistui heidän laahata haavoittuneita kiviaidan suojaan.

Aamu alkoi yhä enemmän vaaleta ja päällikkö käsitti, että tästä oli

mahdotonta päästä eteenpäin.

-- Takaisin kiviaidan taa -- ryhmittäin! kuului taaskin terävä,

miehestä mieheen kulkeva komento.

Ketju näytti kokonaan murtuvan. Siellä täällä kiiti hurjaa vauhtia

kymmenkunta miestä kerrallaan -- takaisinpäin. Kuulia vinkui heidän

korvissaan paksuna pilvenä ja kuin ihmeen kautta näyttivät he

saavuttavan päämaalinsa. Varmaankin oli vihollisen puolella ryssiä,

tottuneita kuularuiskun käyttäjiä, sillä luodit osuivat kutakuinkin

paikalleen.

-- Ryhmänjohtaja N. komppanian päällikön puheille! kulki miehestä

mieheen, kun suojaava kiviaita oli saavutettu.

Orrin päähän oli lennähtänyt uusi ajatus, sillä tässä oli hätä

käsillä. Aidan takaa ei nimittäin enää saattanut peräytyä aukean yli

metsikköön, jos mieli hiukankin säästää miehiä, eikä johtaja tätä

peräytymistä näyttänyt haluavankaan.

Kun ryhmänjohtaja oli tullut, sanoi Orri.

-- Ottakaa ryhmänne, hiipikää aidan suojassa rantalepikkoon, sitä

pitkin varovasti edelleen, vihollisketjun pään kohdalle, ja hyökätkää

sitten hirveästi huutaen ja äkkiä sivulta. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

-- Te olette ainoa mies, joka minua lukuunottamatta tarkoin tunnette

paikan. Teistä riippuu kaikki. Minä luotan teihin. Mutta toimikaa

nopeasti, ennenkuin hämärä kokonaan katoaa. Lähtekää.

-- Kuten käskette, herra kapteeni. Tuskallisessa jännityksessä

kului puoli tuntia. Kaikki riippui siitä, onnistuiko miesten päästä

huomaamatta hyökkäyspaikalleen. Orri seurasi kiikarilla heidän

kulkuaan niin kauan kuin mahdollista, mutta pian he katosivat

viidakkoon. Punaisetkin kenties odottivat jotakin, sillä he

hiljensivät tultaan, ainoastaan tykit jylisivät yhtämittaa. Rannan

puolelta eivät he kuitenkaan osanneet aavistaa vaaran uhkaavan.

Jo kuului komea hurraa ja ammunta kiihtyi vasemmalla siivellä.

-- Eteenpäin -- mars, mars! komensi johtaja jälleen. Ja uudella

raivolla syöksyi ketju kiviaidan takaa vihollista kohti.

Hetken näytti asema yhtä epätoivoiselta kuin aikaisemminkin ja

lukuisia valkeita miehiä kaatui. Mutta sitten alkoi vasemmalla,

vihollisen puolella syntyä epäjärjestystä. Kiikarillaan saattoi

Orri huomata, että sivustaryhmä hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja että

punaiset säikähtäneinä, kuten yllätetyt ainakin, epäjärjestyksessä

syöksyivät pakoon... Jo oli äärimmäinen kuularuisku valkeilla.

Sen tuli suunnattiin pitkin vihollislinjaa ja sen jälki oli

kauheata. Yhtämittaa kaatui vihollisia, heidän pakonsakin näytti jo

myöhäiseltä... Urhoja, tosi sankareita olivat sivustaryhmän miehet!

Valkoiset ponnistivat kaikkensa päästäkseen kyllin nopeasti harjulle

ja voidakseen ajaa takaa vihollista, joka pakeni epäjärjestyksessä,

varmaankin uskoen olevansa saarrettu, ja niin nopeasti, että tykit

jätettiin empimättä ylävälle kunnaalle, erään riihen luo, missä

niillä oli ollut edullinen asemapaikka.

Kahdessa tunnissa oli voitto saavutettu.

* * * * *

Kyläläisiä kömpi ylös kellareista, perunakuopista ja suojaisista

kivinavetoista. Kyyneleet silmissä ja kuvaamattoman ilon vallassa

he kiittelivät pelastajiaan, syleilivät omaisiaan, aivan kuin onnen

huumaamina, hetken hurmiossa mennen aina lapsellisuuksiin saakka.

Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin

poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut

mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt

laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.

-- Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.

Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.

-- Mutta sano toki äiti.

-- Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. -- Ei hän enää

liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.

-- Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.

-- Minne lienevät vieneet... Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita

kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt...

Joutui kiinni. Tapasivat työssä... Sinne katosi.

Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen

kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.

-- Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.

-- Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas... Oli jo ollut

ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.

Nuorukainen vavahti kuin jousi, joka jännittyy täyteen vireeseen.

-- Ja miksi? kysyi hän soinnuttomasta -- Isähän oli raajarikko.

-- Mutta jyrkkä. Itsepäinen, kuten tiedät... Sinusta kovenivat,

sinua utelivat. 'Jo on lahtariksi ruvennut työmiehen poika', isälle

pistelivät.

-- Ja ottivat hänet eilen. Minne he hänet panivat? Veivätkö mukanaan?

-- Lahtelan saunassa säilyttivät yötä. Oli Lahtelakin mukana ja se

Kuusimäen vanhempi poika. Mihin sitte lienevät panneet.

Enempää odottamatta Orri syöksyi ulos.

-- Kaksikymmentä vapaaehtoista heti mukaani. Kutka seuraavat? huusi

hän raikuvalla äänellä.

Joka mies oli pyrkimässä pidetyn päällikkönsä mukaan, mutta Orri

määräsi komppanialle tarkoin tehtävät ja otti vain mainitsemansa

määrän. Pikamarssissa aikoi hän rientää vihollisen perässä, mutta

Lahtelan saunan luo päästessään välähti hänen mieleensä kaamea

epäluulo. Sauna näytti niin yksinäiseltä ja kolkolta syrjäisellä

paikallaan. Pitkin harppauksin kiiruhti Orri sitä kohti ja tempaisi

oven auki. Kynnykselle asti oli valunut punainen jäätynyt verivirta.

Lattialla makasi kolme silvottua ruumista. Kauhun lamauttamana jäi

Orri ovelle seisomaan...

Yhä lukuisampia suojeluskuntalaisia saapui saunan luo. Kauhistuneina

ja äänettöminä he tarkastelivat kaameata näkyä. Sitten astui pari

rohkeinta sisään.

-- Tältä on silmät puhkaistu ja oikea käsi poissa. Voi ukkoraiskaa,

selitteli muuan sisällä olija.

-- Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.

Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi

tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla,

jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.

Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan

rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa

purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään

rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine

jalaksenjälkineen...

Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.

Vihdoin joku hiljaa lausahti:

-- Se oli hänen isänsä.

Suur-isänmaa: Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta · 第 46 / 62 题