Libaussa.
-- Taaskin yksi Shpalernajan mies on saapunut! kuului äänekkäämmin
yli vihreätakkisen parven muun melun. -- Hesputei! Käyppä sisään, on
kahviakin juuri.
Kättelystä ja tervetuliaishuudoista ei tahtonut tulla loppua. Orri
astui leveitä portaita suuren tiilikasarmin yläkertaan, sitten
avaraan etehiseen, josta leveä käytävä johti rakennuksen toiseen
päähän ja vihdoin suureen, salin kaltaiseen huoneeseen. Koko
komppania oli sinne majoitettu. Korkeat, kaksinkertaiset vuoderivit
jakoivat sen kapeihin käytäviin ja nauloissa riippui tuttuja
esineitä, tornistereja, leipäpusseja ja patruunavöitä. Sisällä kävi
hirveä metakka, täällä soitettiin haitaria, tuolla lyötiin korttia.
Utelias miesjoukko ympäröi tulijan kehäänsä ja jokaisella tuntui
olevan omat kysymyksensä, halu kuulla kotiseudustaan, omaisistaan tai
tovereistaan.
-- Tuletko sinä suoraa päätä Suomesta?
-- En. Ruotsissa minä olen ollut keväästä saakka.
-- Niin, johan siitä kuultiinkin. Mitä hittoja sinä siellä
ahersit? Olit pysytellyt erilläsi koko jääkäri-sakista. Täällä jo
kuiskailtiin, että olit ruvennut Ryssän...
-- Mitä? tiuskasi Orri, kulmiaan rypistäen.
-- Perättömiä tietenkin. Mutta syytä itseäsi. Kuka käski makailemaan
koko kesän vehnäleivän vieressä.
-- Sitä asiaa en minä viitsi ruveta selittelemään. Mutta tahdon
tietää, mitä täällä on puhuttu, sanoi nuorukainen kuohuksissaan.
Toverit nolostuivat hieman; turhan tautta oli tullut viitatuksi.
-- Mitä sinä nyt suotta. Ainahan niitä liikkuu huhuja. Ja luuletko
tosiaan, että täällä sinusta on sellaista uskottu. Et kai sinä
Shpalernajassa olisi istunut, jos sellaisia olisit toimitellut.
-- Istui siellä Rissanenkin, kiihkoili vihastunut nuorukainen uhmaten.
Juuri silloin yritti joku pontevasti läpi kehän, tuuppien ja
viskellen toisia syrjään. Jo pääsi näkyviin ja hyökkäsi vastatulleen
eteen.
-- Terve! Johan tulit, sanoi Kukkula käkeä.
Jääkärialiupseeri Storm se oli, joka iloisen näköisenä puristi
matkakumppaninsa kättä.
-- Jo oli aikakin, vastasi Orri valoisammalle mielelle tullen.
-- No mitä tiedät Suomesta?
-- Mitäs minä, tuskin sitäkään kuin te, aivan viimeisistä
tapahtumista, tarkoitan. Olen ollut muutaman päivän matkalla. Mutta
punakaarti siellä veljeilee ryssäin kanssa ja suunnittelee kaiketi
samankaltaisia kumoustoimenpiteitä kuin bolshevikit Venäjällä.
-- Eivätkä enää suunnittele, vaan ryhtyvät itse tekoon, huudahti
Storm kiihkeästi. -- Juuri sain tietää, että toissapäivänä ovat
julistaneet suurlakon. Siellä taitaa veri virrata nyt, eikä tiedä,
koska mekin päästään mukaan, pojat.
-- Mitä ne tahtovat lakollaan?
-- En minä oikein ymmärrä. Eduskuntaa vastaan se taitaa olla
suunnattu, näennäisesti, eräiden työväkeä koskevain lakipykäläin
tautta, tai jotain semmoista. Mutta tietysti sillä oikeastaan
on kokonaan toiset päämäärät ja tarkoitukset. Bolshevikien
suunnitelmiinhan kuuleman mukaan sisältyy panna koko maailmassa
samankaltaisia vallankumouksia toimeen kuin Venäjälläkin. Ja Suomi on
ensimäisenä sarjassa.
-- Siitä ei tule mitään, ei hitto Vieköön tulekaan! kuului useammasta
suusta.
-- Ei ole takaamista, huomautti Orri vakavasti. -- Työväki
on Suomessa melko hyvin järjestettyä ja punakaartit ovat
kunnossa, ainakin paljoa paremmin varustetut ja harjoitetut kuin
suojeluskunnat. Ja meikäläinen porvaristo on mätää; mammona pitää
sitä kahleissaan, se pelkää, vapisee ja taipuu.
* * * * *
Oli kulunut joitakuita päiviä.
Unettomana makasi nuorukainen vuoteellaan. Suuressa salissa
oli pimeää, ainoastaan perällä sijaitsevasta aitiosta, jossa
ryhmänjohtajat makasivat, kajasti hämärä valo. Kuului nukkuvien
miesten raskasta hengitystä ja unistelevien katkonaisia, sekavia
äännähtelyjä, mutta muuten vallitsi syvä hiljaisuus.
Vartioita käytiin vaihtamassa jo toisen kerran, mutta unta ei vain
tullut silmään, mieli oli siksi levoton.
Näinkö siis oli käynyt, tätenkö punaisten lakko oli kotimaassa
päättynyt? Ilman sanan sanomista olivat kerskailevat porvarit
antaneet muutamien ryysyniekkojen sulkea liikkeensä, kuljettaa
itseään vankiloihin ja poliisiputkiin! Ainoastaan aniharvassa
paikassa olivat suojeluskunnat ryhtyneet vastarintaan ja silloinkin
laimeasti ja ponnettomasti. Sensijaan oli pidetty lukuisia
kansalaiskokouksia, joissa tutjuvat päät olivat pohtineet suuria
kysymyksiä ja lyöneet kokoon pykäliä ja vastalauseita. Mitä
merkitsivät ne voiman rinnalla, mitä arvoa panivat kirjoitetulle
sanalle sellaiset miehet, jotka kulkivat ladattu kivääri olkapäällä
ja tietoisina varmasta yhteenkuuluvaisuudestaan? He nauroivat, ja
tällä kertaa oli syytä nauraa "herrain metkuille" ja vaivaisille
päätöksille, joissa useasti huudettiin alas kaikki aseelliset
järjestöt, sekä valkeat että punaiset. Vihdoin oli eduskunta, joka
ensin uhkasi olla kokoontumatta, taipunut, ja punaiset olivat saaneet
tahtonsa perille.
Kernaasti olisi nuorukainen suonut työväelle puolue-voiton. Mutta nyt
he turvautuivat ryssiin, aina vain ryssiin ja koko heidän toimintansa
ei muuta ollut kuin ryssien matkimista. Juuri nyt, jolloin Venäjä
sekasortoisessa tilassaan oli heikoimmillaan, jolloin kenties
olisi ainoa mahdollisuus kerrankin päästä eroon tästä vihatusta
sortajavaltiosta, juuri nyt Suomen kansan syvät pohjakerrokset
liittyivät ryssiin kuin veljiinsä, huumaantuneina uusista,
pinnallisista opeista.
Ei. Venäjän kautta ei Suomi milloinkaan itsenäisyyttään voinut
saavuttaa. Kuinka mieletöntä oli ollut sellaista odottaakaan ja
antautua valheellisten lupausten lumoihin. Toista tietä oli vapauteen
pyrittävä, sitä tietä, jonka jääkärit jo sodan alkuvuosina olivat
viitoittaneet ja itse lähteneet ensimäisinä astumaan, silmää
räpäyttämättä ja kaikkia vaaroja uhmaten.
Kiihkeitä suunnitelmia syntyi nuorukaisen aivoissa. Hän mietti,
laski, punnitsi. Monen monta kertaa oli hän jo tehnyt päätöksensä,
mutta taas kohosi epäilys, uusia kysymyksiä, uusia puolia asiassa.
Hän muisti insinööri Warénin kirjoitelmaa: Mielipiteeni ja tahtoni
keksinnön soveltamisesta. "Pitää jaksaa odottaa, mutta pitää myöskin
valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut." Niin
oli siinä sanottu.
Vihdoin hän hammasta purren päätti yrittää. "Sen täytyy onnistua",
mutisi hän hiljaa yön pimeyteen. Ja varmuuteen päästyään hän tunsi
rauhoittuvansa. Häntä alkoi raukaista, kuume katosi otsalta ja
vihdoin hän nukahti.
* * * * *
-- Kuulehan, minä taidan lähteä tästä Berliniin, sanoi Orri
Stormille, joka harjoituskentältä palattaessa oli joutunut ystävänsä
rinnalle.
-- Taas! Mitäs sieltä nyt haet?
-- Menenpähän vain.
-- Menetpähän! Ei sinne niin vain mennä. Luuletko pääseväsi ilman
muuta lähtemään. Hauptmanni ei niinkään helposti anna lomaa, ja sinä
olet vasta tänne saapunut.
-- Tottakai minä sen tiedän, mutta minulla on asioita.
-- Kelläpä ei niitä olisi.
-- Niin, mutta minulla on asioita, kuulithan.
-- No. Ja mitä sitten?
-- Palattuani kerron.
-- Mikäli ensin pääset lähtemäänkään, jota minä suuresti epäilen.
-- Siinäpähän tuo nähdään...
"Huomio! -- Komppania -- seis! -- Kivääri jalalle -- vie! --
Hajalleen!"
Nämä äänekkäät huudot keskeyttivät puhelun ja jääkärit juoksivat
nopeasti portaita ylös odottamaan kaivattua soppaansa.
Mutta Orri kiiruhti tapaamaan hauptmannia.
Kun burschi oli ilmoittanut hänet ja hauptmanni kehoittanut kutsumaan
hänet puheilleen, astui nuorukainen sisään, varmana kuten aina ja
hehkuva katse kiinnitettynä päällikkönsä silmäteriin.
-- Mitä tahdotte, poikani? kysyi hauptmanni ystävällisesti.
-- Pyydän lupaa matkustaa Berliniin, jossa viipyisin kaksi päivää.
-- Joko taas. Juurihan te sieltä palasitte. En luule voivani siihen
myöntyä, te olette ollut muutenkin liian kauan poissa.
-- Minulla on hyvin tärkeätä asiaa, herra hauptmanni.
-- Mitä asiaa?
-- Tahtoisin puhutella Hänen Ylhäisyyttään sotamarsalkka von
Hindenburgia.
Hauptmanni ällistyi. Pitkän aikaa tuijotti hän nuorukaista
ihmeissään. Sitten huudahti hän nauraen.
-- Oletteko mieletön!
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän leikillisesti.
-- Luuletteko, että se on niin yksinkertaista. Vaikka teillä onkin
rautaristi rinnassanne, niin ei Hänen Ylhäisyydellään ole aikaa ottaa
jokaista ritaria puheilleen.
-- Hän ottaa minut vastaan. Käyn pataljoonan johtajalta pyytämässä
sitä varten erikoisen suosituksen, sanoi nuorukainen hätäilemättä ja
varmasti.
-- Ja kuinka luulette saavanne herra majurin suosituksen?
-- Selittämällä hänelle asiani ja herra hauptmannin
myötävaikutuksella.
-- Ja onko sanottu, että Hänen Ylhäisyytensä lainkaan on Berlinissä
nykyjään?
-- Hän on siellä nyt, herra hauptmanni, kuului varma vastaus.
-- No tehkääpäs nyt selkoa asiastanne, sanoi hauptmanni, hiukan
kärsimättömänä olkapäitään kohottaen.
Kun hän oli kuunnellut muutaman minuutin, muuttui hän kuitenkin hyvin
vakavaksi ja hänen jännittyneistä piirteistään kuvastui ilmeinen
mielenkiinto. -- -- --
Puolta tuntia myöhemmin näytti Orri ystävälleen Stormille
paperilappua, jossa hänelle oli myönnetty viikon loma ja lupa
matkustaa Berliniin.