Matka.
Valtioneuvos Runko istui työhuoneessaan sanomalehtiä lukien.
Venäjän vallankumous, suurin kirjaimin, monine ala-otsikoineen,
siinä oli niiden pääasiallisin sisällys nykyään. Keisari luopunut
valtaistuimestaan, kapinalliset voitolla, vangit päästetty vapaiksi!
Ja sitten roskajoukon huutoa, rähinää ja pöyhkeilyä, tuota yli
maalin ampuvaa innostumista, joka kaikille kansanliikkeille
on niin ominaista, puhumattakaan Venäjästä. Mutta vangit! Nyt
pääsivät siis nekin miehet kotimaahansa, jotka sortovallan kätyrit
salahankkeineen ja usein aiheettomine ilmiantoineen olivat Suomesta
toimittaneet Pietarin näännyttäviin vankityrmiin. Valtioneuvos kävi
miettiväiseksi. Elävästi muistui hänen mieleensä moni tuttava, joka
suoraa päätä, noin vain ilman muuta, oli kuljetettu pois maansa
rajojen sisältä ja Suomen oikeuden valtapiiristä, ja näiden joukossa
erityisesti se nuori jääkäri, joka syksyllä niin omituisella tavalla
oli osannut heittää uuden kysymyksen viisaiden päiden pohdittavaksi.
Mikä oli tuon nuorukaisen kohtalo? Ja mitä hän oikeastaan oli
tiennyt? Hän oli ilmestynyt kuin toivon tähti taivaalle ja sitten
samaa tietä kadonnut, jättäen vain aavistuksellisen ja salaperäisen
aatteensa muutamien harvojen mieliin kytemään.
Palvelijatar astui sisään ja ilmoitti.
-- Eräs mies tahtoo puhutella herra valtioneuvosta.
-- Ja kuka sitten?
-- Hän ei halunnut mainita nimeään.
-- Antaa hänen tulla sisään, sanoi valtioneuvos, hetken aprikoituaan.
Kun palvelijatar oli mennyt ja ovi jälleen aukeni, seisoi
valtioneuvoksen edessä jääkäri Orri, joka syvään kumartaen tervehti.
Vaikka hänen kasvonsa olivat silmiinpistävän laihat ja kalpeat ja
kärsimys oli painanut niihin vangille ominaisen erikoisleiman, tunsi
valtioneuvos hänet heti.
-- Vai niin. Tekö se todellakin olette. Terve tuloa ja ottakaa
vastaan sydämellinen onnitteluni, sanoi vanha mies riemuissaan,
nopeasti rientäen nuorukaista vastaan ja puristaen hänen kättään.
-- Käykäähän istumaan ja kertokaa vaiheistanne jotakin. Tiedättekö,
ajattelin juuri teitä äsken. Katositte syksyllä niin kesken kaiken,
mielenkiintoisine uutuuksinenne. Mikä onni tosiaankin, että vielä
selvisitte sieltä kauhujen valtakunnasta.
-- Juuri syksyisen neuvottelukokouksen perusteella minä rohkenenkin
vaivata herra valtioneuvosta. Olisin kovin utelias tietämään, mihin
suuntaan asiat nyt ovat kehittyneet. Suoraan sanoen kärsin vankilassa
levottomuudesta enemmän kuin mistään muusta ja sadattelin itseäni
siitä, että en ollut uskonut salaisuutta parempiin käsiin, jonkun
toisen tietoon, kun itse oli niin vaaranalainen henkilö.
-- Niin, kovasti te olitte ajattelematon, se on myönnettävä. Mutta
älkää nyt enää tehkö samaa virhettä. Minäkin olen nyt tutkinut
keksinnön merkitystä ja sen aineen laatua, jonka meille niin
jyrisevällä tavalla esititte ja olen kanssanne aivan samaa mieltä
sen mullistavasta luonteesta. Ja niinhän insinööri Warénkin oli
arvellut...
Nuorukainen hämmästyi niin, että hän ei ollenkaan muistanut hillitä
ilmettään. Vanha herra tutki häntä huvitettuna ja sanoi hymyillen.
-- Ihmetyttääkö se teitä?
-- Herra valtioneuvos, en voi käsittää...
-- Kuinka minä olen päässyt asioiden perille, eikö niin? Te unohdatte
sen metallinpalasen, jonka hotellissa asetitte pöydälle kaikkien
nähtäväksi. Minä korjasin sen talteen ja olen paljon sitä tutkinut.
Kaikki muuhan on itsestään selvää. Minä olin teidän iässänne silloin
kuin Warénin surullinen juttu tapahtui ja muistan sen kuin eilisen
päivän... Niin, kuten sanottu, älkää nyt enää olko varomaton. Teidän
on turvattava salaisuuden säilyminen Suomelle.
-- Olen sen jo tehnyt. Määrättynä aikana, jos jälleen häviän
jäljettömiin, tuo kaksi henkilöä, mitä luotettavinta toveriani
muuten, toisistaan tietämättä herra valtioneuvokselle kirjeen.
Sen tapauksen varalle, ettei herra valtioneuvoskaan enää olisi
tavattavissa, olen antanut toisenkin osotteen. Kumpikaan ei
ole selvillä kirjeen sisällöstä. Olen selittänyt sen koskevan
yksityisasioitani.
-- Hyvä on, nuori mies. Luulen, että vankila on tehnyt teille hyvää.
Se on lyhyessä ajassa lisännyt pari vuotta ikäänne.
-- Ja saanko nyt kysyä, millä kannalla asiat ovat täällä?
-- Me emme ole päässeet puusta pitemmälle. Emmekä tule pääsemäänkään
lähiaikoina. Nyt vallitsee Venäjällä svaboda ja tätä svabodaansa he
tietysti syöttävät meillekin, tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä
ja vapautuksia, ja ennenkaikkea iänikuisia lupauksiaan, joista
me jo olemme saaneet kylliksemme. Mutta niihin emme saa luottaa.
_Pääsipä siellä valtaan mikä puolue tahansa, niin heti, kun olot
alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha sortohalu_. Se on aivan
luonnollista, eikä minun mielestäni, Venäjän kannalta katsottuna,
paheksuttavaakaan. Tämänlaatuinen pienten polkeminen on yleensä
suurvalloille yhteistä ja perustuu suuruuden kaipuuseen, joka
kaikissa kansoissa on huomattavissa ja jonka moni isänmaataan
rakastava, voimakas valtiomies unelmissaan ja teoissaan paisuttaa
mitä jyrkimmäksi häikäilemättömyydeksi. Se on sitä itsekkyyttä,
joka yksilössä on virhe ja pahe, mutta joka valtion ja valtiomiehen
ominaisuutena on kehittynyt niin valtaiseen suurisuuntaisuuteen,
että sitä kaikesta huolimatta täytyy pitää jalona. Meidän tulee
siis rauhallisesti odottaa, kunnes kynnet jälleen alkavat näkyä ja
toimia salassa, maaperää valmistellen. Mutta hetki on kyllä tuleva,
siitä voitte olla vakuutettu. Ja nyt kehottaisin teitä kuulemaan
vanhan miehen neuvoa. Lähtekää pois, lähtekää viipymättä. Palatkaa
toverienne joukkoon sinne kauas. Sillä täällä ette te kauan saa
olla vapaana. Vankien, varsinkin suomalaisten irtilaskeminen oli
erehdys, joka johtui vallankumous-humalasta, kiihoittuneen profanum
vulguksen hetkellinen teko, joka ennen pitkää korjataan. Menkää
pois, sanon vielä kerran. Tässä huumeessa ja sekasorrossa luulisin
sen onnistuvan. Mutta älkää enää hakeko taisteluita ja vaaraa.
Olette liian kallis mies nyt joutumaan hukkaan. Siitä syystä minä
kehoittaisin teitä karttamaan rintamaa, vaikka olettekin sotilas,
karttamaan siksi, kunnes teidän aikanne tulee. Ja epäilemättä se on
tuleva. Mutta miettikää, nuori mies.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Orri vastasi.
-- Sitä neuvoa on velvollisuuteni seurata, vaikka toiselta puolen
haluaisinkin jäädä katsomaan, miten täällä olot kehittyvät.
-- Menkää te vaan. Aivan yhtä hyvin te sieltäkin voitte olojen
kehitystä seurata, vieläpä paremminkin, sillä olette kyllin etäällä
ja näette kokonaisuuden. Mutta pitäkää silmänne auki.
Kun nuorukainen ei enää vastannut, niin vanha herra nousi tuoliltaan.
-- Hyvästi siis ja onnea matkalle, sanoi hän, tarttuen Orrin käteen.
-- Viekää tovereillenne terveisiä. Ja luottakaa siihen, että ne
miehet, jotka syksyllä olivat kokouksessa mukana, tekevät kaiken
voitavansa valmistaakseen tietä sille, jota toivomme ja odotamme.
Kauan aikaa seisoi nuorukainen ääneti, maahan katsoen. Vihdoin sanoi
hän hiljaa ja epäröivällä äänellä.
-- Herra valtioneuvos...
Kun jatkoa ei kuulunut, kysyi puhuteltu.
-- Niin?
-- Minulla ei ole yhtään rahaa, sai nuorukainen vihdoin sanotuksi,
tumman punan syöksyessä hänen kasvoilleen.
-- Se asia on pian autettu. Rahan puutteessa te ette saa kitua.
* * * * *
Pahoja enteitä alkoi kuulua. Puhuttiin uusista vangitsemisista,
kerrottiin santarmikätyreiden yhä olevan liikkeessä ja varmuudella
vakuutettiin että rannikkorata pohjoiseen samoin kuin Kajaanin
ratakin olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Nurmekseen oli
vielä vapaa pääsy, mutta siellä kuului piileskelevän niin paljon
vaarallisia pakolaisia, että ainakin itse kaupunkia oli viisainta
karttaa.
Viipymättä, kaikessa hiljaisuudessa Orri lähti matkalle.
Lieksassa hän nousi junasta, hankki pitkänmatkan kyydin ja painui
Kuhmoniemen tietä Pöyhölän majataloon. Täällä hän lepäsi päivän
ja hankki itselleen hyvät sukset. Kun hän kaikin mokomin tahtoi
välttää Kajaanin läheisyyttä, tämän kaupungin kautta kun oli kulkenut
viimeinen etappitie Saksaan, painui hän Ontojärvelle ja selkiä pitkin
suoraan Hyrynsalmea kohti.
Mutta tavattomasti hän oli heikentynyt. Käsiin ilmaantui hiihtäessä
suuria rakkoja, jäsenet alkoivat vapista ja hiki, joka alussa oli
niin runsaana valunut, kuivui kokonaan ja hän tunsi muuttuneensa
kalpeaksi. Monesti makasi hän suksiensa päällä pitkiä hetkiä,
kykenemättömänä matkaansa jatkamaan. Hämärä alkoi yllättää. Täällä
ei vielä näkynyt mitään kevään merkkejä, pakkanen kiristyi kiteisten
selkien yllä ja vihreänkelmeällä taivaalla tuikki valjuja tähtiä. --
Sitten taas lepoa, ystävällisiä ihmisiä, ajoa porolla hulmuavassa
hangessa, nautintoa ja outoa hurmiota. Puolanka, Pudasjärvi oivine
majataloineen, Ranua, Rovaniemi, joka oli kaukaa kierrettävä. Sitten
hiihtoa Kittilää kohti, visusti tietä silmällä pitäen.
Kun Orri eräässä maatalossa väsyneenä oli juuri paneutumassa levolle,
aukeni ovi äkkiä ja huuruinen mies, kaulus pystyyn käännettynä,
astui sisään. Nuorukaisen sydäntä kouristi, mutta hän kääriytyi
peitteeseensä. Vieras otti matkustajakirjan, tehdäkseen sinne
merkintänsä. Samassa hän käännähti nopeasti ja sanoi heleällä äänellä.
-- Olisit sinä nyt sentään voinut tervehtiä, hitto vieköön.
Orri kavahti istumaan vuoteessaan ja tuijotti kiinteästi puhujaan,
jonka ääni oli tuttu, mutta jonka kasvot hämärä kätki.
-- Sinäkö se oletkin. Terve mieheen! Enhän minä sinua tuntenut, vaan
pelkäsin kuin peijakasta. Jopa nyt sattui onnellisesti... Mutta mistä
sinä tulet?
-- Sieltä mistä sinäkin, Shpalernajasta, vastasi vieras, puristaen
Orrin kättä. Hän oli jääkäri Storm.
-- Niin, mutta mitä kautta?
-- Helsingistäpä tietenkin. Sieltä toisen luokan vaunussa herroiksi
Rovaniemelle ja hevosella komeasti tänne, kehuskeli Storm leveään
tapaansa ja kysyi sitten.
-- Entä sinä?
-- Voi veikkonen, minun taitaa hermostoni olla pilalla. Minä näet
olen painellut Nurmeksen likeltä saakka halki korpien ja suurimmaksi
osaksi suksilla. Sittenkin vielä olen usein pelännyt.
-- Mitä sitä tyhjää, nythän on svaboda.
-- Taitaa hyvinkin. Mutta et sinä ole saanutkaan sellaisia
lähtövaroituksia kuin minä. Ja miksi et itse mennyt suoraan Torniosta
yli?
-- Ei siitä nytkään vain niin mennä. Ja minua huvittaa ajelu.
Keskustelu katkesi hetkeksi. Sitten sanoi Orri äänellä, josta syvä
ilo selvästi kuvastui.
-- Voi veliseni. Jos tuntemattomalle kertoisit seikkailumme, niin
pitäisi hän sinua hävyttömänä valehtelijana. Yhdessä tultiin, yhdessä
istuttiin ryssän limppua puremassa ja nyt tapaamme toisemme täällä,
lähellä pohjoisnapaa, ja saamme yhdessä taivaltaa poispäin. Ihan
maljasi tahtoisin tässä tyhjentää.
-- Mikäs estää. Tuolla on korpirojua kontissani, vastasi Storm
tyynesti.
-- Tietysti. Sinähän aina varustaudut niin kunnollisesti.
* * * * *
Hevosilla ei enää kuljettu.
Ensinnäkin oli se sangen vaarallista, sillä venäläisiä sotilaita
vaelteli pitkin tietä, rauhallisina ja vapauden merkeissä kylläkin,
mutta heidän kantaansa ei koskaan ollut luottamista, kaikkihan
riippui heidän mielialansa satunnaisista ailahteluista. Toiseksi
oli sangen vaikeaa saadakaan hevosta. Pohjolan asukkaita oli siinä
määrin hätyytetty niiden temppujen johdosta, joita jääkärit olivat
tuon tuostakin pistäytyneet tekemässä näillä kaukaisilla perukoilla,
etteivät he mielellään lähteneet kyytiin, tuskinpa antoivat edes
ruokaa oudoille matkalaisille, joiden aikeita heillä oli täysi syy
epäillä.
Piti siis hiihtää hartiain takaa. Taivalta tehtiinkin huimasti ja
pian kääntyivät nuorukaiset umpeennietostuneille metsäteille, suoraan
länteen, Kolaria kohti. --
Sinä päivänä oli hiihdetty jo noin viisi peninkulmaa. Tuli yö.
Revontulet, jotka ikäänkuin epäröiden syttyivät pohjan taivaan
kruunuksi, heittivät salaperäisiä sointujaan yli synkän avaruuden ja
sinertävällä hangella kiiti hämäriä, nopeasti häipyviä varjoja. Oli
verrattain lauha ilma ja tähdet kimmelsivät heikosti, tuontuostakin
peittyen keveän hattaran kätköön. Raja läheni. Viimeisen töllin ukko
oli puhunut parista kilometristä. Nuorukaiset lykkivät lylyä ääneti
ja rinnan alla ahdisti jännitys.
Matala, sinivarjoinen, talvinen mäenrinne! Sukset soluivat hyvää
vauhtia... Äkkiä avartui metsä pelloksi; sen takana näkyi valkea,
kiemurteleva uoma: joki. Mutta pellon laidassa oli tölli, jonka
ikkunoista loisti takkavalkean iloinen hohde... Töin tuskin saivat
nuorukaiset käännetyksi suksensa sivummalle, missä metsikkö jatkui
jokirantaan; sisällä torpassa olivat he nähneet sinelliniekkamiehiä.
-- Hitto vieköön! Olimmepa mennä suoraan niiden suuhun, kuiskasi
Orri, joka hiihti taampana.
-- Hsht! kuului varottaen, ja Storm käänsi vieläkin enemmän vasempaan.
-- Kyykisty! kuiskasi hän, saavuttuaan tiheään pimentopaikkaan.
Kun Orri ihmeissään katsoi häneen, osotti hän sauvallaan metsänreunaa
kohti. Siellä, revontulten hämärässä välkkeessä, erotti Orri kaksi
miestä, jotka näyttivät kuuntelevan henkeä pidättäen, kiväärit
valmiina kädessä.
-- Nyt on painettava ja painettava vinhaan, kuiskasi Storm edelleen.
Varovasti kuin kärpät puikkelehtivat nuorukaiset läpi tiheimmän
viidakon ja alkoivat sitten hiihtää kuin henkensä edestä suoraan
jokea kohti. Jo alkoi äyräs viettää, mutta samalla loppui metsä.
Huimaa vauhtia kiitivät he jäälle...
Samassa pamahti kahdesti... neljästi... yhä ja yhä. Luotia vinkui
ympäri pään. Ne vihelsivät korvissa tuttua, usein kuultua lauluaan,
hupsahtivat hankeen aivan jalkoihin, mutta yhä tekivät nuorukaiset
matkaa. Jo paiskasi Stormin nenälleen jäälle. Orria vihlaisi
rinnasta, mutta hänellä ei ollut aikaa auttaa toveriaan, jos mieli
kummankaan pelastua, ja vastarantakin oli jo aivan lähellä...
Vihdoinkin pensaikko, suojeleva mätäs... Ruotsin valtakunnan siunattu
ranta. Tuskallisena vilkaisi Orri taakseen, saadakseen selkoa
toverinsa kohtalosta... Mutta siinähän tulikin jo mies, täyttä
vauhtia kuin terve ihminen ainakin, tuskin kahdenkymmenen metrin
päässä.
-- Kuinka sinun kävi? kysyi Orri huolissaan, kun toinen oli päässyt
lähemmäs.
-- Minä vain lankesin, kuului hengästynyt vastaus.
-- Älähän, katsohan takkiasi, koko taskuhan on repaleina.
Storm vilkaisi sivulleen.
-- En minä ainakaan tunne olevani haavoittunut. -- Katsohan tarkkaan.
Useat eivät tunne sitä jännityksen hetkellä.
Storm nosteli varovasti, ikäänkuin itsekin epäröiden
vaatekappaleitaan. Taskustaan otti hän suuren Colt-pistoolin -- ja
silloin asia hänelle selvisi. Pistoolin piippu oli aivan piloille
litistynyt.
-- Näepäs! Tämä minut kuitenkin pelasti, vaikka en saanutkaan sitä
käyttää. Senkin siat, kun tärvelivät oivan aseeni, sanoi hän, tuikean
näköisenä pudistaen lujaa nyrkkiään vastarannan miehille.