Maaliskuun vallankumous.
-- Neljäs päivä, jona en pääse kävelemään, huudahti Orri itsekseen.
-- Taas uusia konnankoukkuja. Nyt kai tahdotaan kokonaan tärvellä
terveyteni.
Hän nousi W.C:n reunalle ja tirkisteli ulos venttiilin mitättömästä
rakosesta. Ilma oli ihana ja täynnä kevään lenseätä kuulakkuutta.
Kuului säännöllinen tipahtelu, kun vesi putosi räystäiltä. Vaivoin
saattoi nuorukainen nähdä kävely-aituukseen. Toisia siellä kyllä oli,
ahnaasti vetäen keuhkoihinsa virkistävää raikkautta, häntä vaan ei
päästetty.
Hän viipyi vaikeassa asennossaan kauan, surumielisenä kuin
lintu häkissään ja outoja, kaipuunkyllästämiä haaveita tuli
hänen mieleensä. Oli niin kirkas taivas ja keveitä hattaroita
lipui iloisesti sinimeressä, jota ei saattanut nähdä kuin
pienen, neliönmuotoisen osan... Sitten hänestä alkoi tuntua niin
kummalliselta. Vahdit seisoivat hiljaa ja liikkumattomina ja heidän
piirteissään kuvastui ikäänkuin jännitystä. Samoin kävelevät vangit
näyttivät odottavan, tai kuuntelevan jotakin... Vallitsi painostava
äänettömyys.
Yhtäkkiä kuului mäjäys, kuin olisi jossakin kasa lautoja pudotettu
korkealta; ääni toistui kymmenkertaisena kaikuna vankilan kolkoista
muureista. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, vartiat vain
katsoivat toisiinsa...
Taaskin, lähempää! Nyt erotti jo laukauksia; ulkona ammuttiin...
Olisikohan odotettu vallankumous lopultakin puhjennut?
Oli merkillistä, että vangit, joita kuitenkin niin tarkasti
vartioitiin, olivat kutakuinkin selvillä ulkomaailman tapahtumista.
Tavalla tai toisella oli jonkun onnistunut päästä sanomalehtiin
käsiksi, toisille tuotiin suullisesti tietoja, eikä ollut paljon
sellaisia, joilla ei olisi ollut hämärää aavistusta duuman
alkamisesta, Moskovan levottomuuksista, yleensä koko siitä valtavasta
kuohunnasta, joka maaliskuun aikana oli kehittynyt yhä rajummaksi...
Taas paukkui ja yhä lähempää... Nyt saattoi jo erottaa huumaavaa
pauhua, ikäänkuin kaukaisen kosken kohinaa. Laukauksia, ääniä,
raivokkaita huutoja, jotka kuitenkin kaikki sulautuivat yhdeksi
ryskeeksi... Sitten kuului ammuntaa jo vankilan pihalta ja sadat
äänet karjuivat:
-- Ovet auki! Vapaus! Vapaus!
Kumeaa, outoa jyskettä tunkeusi käytävistä korviin, revolverit
paukkuivat, ovet särkyivät ja yhä valtavammin kaikui yli muun melun:
-- Vapaus, vapaus!
Nuorukainen painoi käsin sydäntään, joka ikäänkuin hyppi rinnassa.
Häntä ahdisti niin ankara jännitys, että hengitys salpautui ja hän
tunsi ihan ruumiillista tuskaa... Yhä lähemmäs vyöryi pauhu...
Yhtäkkiä lensi ruokaluukku auki, sitten murtui ovi ja kolme
villiintynyttä, parrakasta vapaussankaria syöksyi ahtaaseen koppiin.
He olivat kuristaa nuorukaisen syleilyynsä, kiihkosta juopuneina
he suutelivat häntä kymmeniä kertoja, väräjävin, tukahtunein äänin
kirkuessaan.
-- Toveri! Vapaus! Vapaus! Vapaus!
Orri pääsi nopeasti selville tilanteesta ja kiiruhti ulos.
Käytävässä kohtasi häntä suurenmoinen näytelmä: se oli täpötäynnä
väkeä, vankeja ja vallankumouksellisia, jotka syleilivät
toisiaan, itkivät, nauroivat, huusivat, ampuivat revolvereillaan
kattoon, aitovenäläiseen tapaan hetkeksi mielettömyyteen saakka
hurmaantuneina. Herkkä sydämellisyys ja palava intohimo tekivät
heidän kasvonsa samalla kertaa lapsellisiksi ja villin näköisiksi...
Turhaan yritti nuorukainen tunkeutua ahdingossa eteenpäin. Häntä
suudeltiin lakkaamatta, yhtämittainen hurraa raikui hänen korvissaan
ja vasta sitten, kun joukko soljuen kuni virta alkoi tulvia ulos,
kantautui hänkin toisten mukana. Sotilaat olivat sillävälin särkeneet
kaikki esteet ja tie vapauteen oli avoinna.
Ulkona oli valoisaa; kevään aurinko paistoi yli vallankumouksellisen
Pietarin. Sotaväenosastoja, joiden päällikköjen paikat
yksinkertaiset, punanauhalla varustetut aliupseerit olivat
vallanneet, vaelteli edestakaisin kiihkoisesti, ampuillen
kivääreillään ilmaan. Automobiileja kiiti hurjaa vauhtia, milloin
panssaroituina ja uhkaavan näköisinä pikatykkeineen, milloin
avonaisina, ääriään myöten sotilaita täynnä. Joka puolella paukkui,
kuularuiskut lätisivät ja etäämpää kuului tykkien kumea jyske ja
sekavaa, hillitöntä huutoa. Pienet poikasetkin olivat siepanneet
kaatuneilta aseita käsiinsä ja touhusivat villiintyneinä, kuten
vallankumoukselliset ainakin, ja huusivat svabodaa.
Toisten suomalaisten mukana painui Orri Suomen asemaa kohti. Jo
sivuutettiin Neva, jonka sillalla äsken vielä oli taisteltu. Joukko
alkoi muuttua rauhallisemmaksi, siellä täällä hymyili kevyesti
venäläinen kaunotar voittamattomine samettisilmineen, joihin
vankien katse upposi. Sitten tuli jo vastaan tovereita: he olivat
asuntoihinsa sekä rautatievaunuihin varanneet mukavia olinpaikkoja
niille maalaisilleen, joiden vapautumista he jännittynein mielin
olivat odottaneet ja joita he nyt riemuiten ja hurraten tervehtivät.
Kun Orri vihdoin pääsi heittäytymään erään toisen luokan vaunun
sohvalle, oli hän niin uupunut, että hänen jäsenensä vapisivat kuin
horkassa.