Vankikoppi 68.
Heti tutkinnon päätyttyä aukeni Orrin vankikopin ovi uudelleen ja
vartia molotti jotakin venäjäksi. Vasta monien viittoilujen jälkeen
nuorukainen ymmärsi, että hänen tuli koota vähäiset kamppeensa ja
lähteä mukaan. Hetkeksi läikähti valoisa toive hänen mielessään ja
hänen sydämensä pamppaili kiihkeästi. Mutta heti käytävään päästyä
se sammui. Hänet annettiin kahden pitkäpartaisen, harmaaviittaisen
vartian haltuun, jotka revolverit kädessä lähtivät kuljettamaan
häntä eteenpäin. Monien sokkeloisten holvien kautta saavuttiin
vihdoin toiseen vankila-osastoon, joka kahosi mustine ovineen
vielä kaameampana kuin äskeinen. Joka toisella ovella seisoi
synkkä, äänetön vartia ja kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus.
Nuorukaisesta näytti paikka tutulta ja sitten hän muistikin, että
tutkintotuomarin luokse mentäessä oli sivuutettu tämä kolkko elävien
hauta.
Hänet työnnettiin koppiin n:o 68. Se tuntui vieläkin ahtaammalta
kuin edellinen, ikkuna näytti olevan syvemmällä muurissa ja
korkeammalla, ja W.C. oli toisenlainen; sen avulla ei mitenkään
voinut "telefonoida", puhua naapurin kanssa, kuten suomalaiset
onnettomuustoverit olivat vanhassa osastossa tehneet. Seinät
tuntuivat olevan niin ahdistavan paksut, että tuskin oli toivoa
naputuksen kuulumisesta, ja koko se rattoisa keskustelu, jonka
salaperäisiin naputusmerkkeihin Orrikin oli jo ehtinyt tutustua, oli
täällä suurin piirtein mahdotonta.
Ahdistunein mielin nuorukainen painautui sille kapealle rautalevylle,
joka täällä teki istuimen virkaa. Mitä oli nyt seuraava?
Päivittäisiä ruoskimisia, kidutuksia, julmuuksia? Sillä sen hän
käsitti, että hänet nyt oli teljetty kaikkein vaarallisinten
valtiollisten rikoksentekijäin osastoon, jossa sekin vähäinen yhteys
ulkomaailman kanssa, joka vanhassa osastossa oli sallittua, tyyten
katkaistiin. Samalla hän raivosi ja sadatteli itseään, muistaessaan
tutkintotuomarin voitonriemuista lähtönaurua. Miksi ollakaan niin
mieletön ja mennä ansaan! Innostuksessaan oli hän vain tunnustanut
kaksi seikkaa, ensinnäkin tietävänsä Warénin salaisuuden, toisekseen
olevansa jääkäri. Nyt voitiin hänet tuomita minä päivänä tahansa.
Todistajia ei enää tarvittu, sillä hän oli itse tunnustanut
syyllisyytensä.
Mutta samalla lujittui hänessä varma päätös: keksikööt mitä helvetin
kauhuja tahansa, kiusatkoot millä keinoilla hyvänsä, hänen huuliltaan
eivät he ikinä saa Warénin salaisuuden selitystä. Yhä uudestaan ja
uudestaan hänen mieleensä palautuivat ne miltei profeetalliset sanat,
jotka nerokas insinööri oli kirjoittanut keksinnön perijälle ohjeeksi:
"Aika on tuleva, jolloin minun työtäni tarvitaan. Pitää jaksaa
sitä odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata,
milloin otollinen hetki on koittanut. Ja ennen kaikkea on
vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Ainoastaan
siten on kaikki onnistuva ja tämä maa kasvava siihen suuruuteen,
jonka näen hengessäni ja joka täyttää minut kuohuvalla ja samalla
nöyrällä riemulla."
-- -- --
Kului viikko, kuukausi, kaksi kuukautta. Mitään ei tapahtunut, kukaan
ei käynyt nuorukaista häiritsemässä, hän sai olla niin rauhassa kuin
kuollut haudassaan, kukaan ei tuntunut häntä muistavan. Se kalvava
odotus, joka alituisesti kaihersi hänen rinnassaan, oli tyyten syönyt
hänen voimansa ja pilannut hänen hyvän hermostonsa. Tuntikaupalla
saattoi hän tuijottaa tylsänä eteensä, kokonaan tiedottomana siitä,
mitä ajatteli, tai mitä mielikuvia liikkui hänen aivoissaan.
Toisinaan hän taas raivosi kuin mielipuoli, juoksi kopissaan ja takoi
seiniin nyrkkinsä tunnottomiksi, ja kerran hän purskahti kaameaan,
soinnuttomaan nauruun, jonka ääntä hän itse siinä määrin säikähti,
että vaistomaisesti pidättyi sen uusinnasta.
"Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän!" kähisi hän itsekseen, kulkien ympäri
kuin peto häkissään. "Mashkevitsh tahtoo minut näännyttää epätoivon
partaalle välinpitämättömyydellään. Kavalasti hän kuluttaa voimiani,
kohdatakseen sitten heikompaa vastarintaa, kun katsoo ajan sopivaksi
jälleen esittää minulle konnan koukkujaan tai lumoavia valheitaan.
Mutta hän ei onnistu! Ennen näännyn kokonaan kuin enää lausun hänelle
harkitsematonta sanaa."
Monesti oli Orri koettanut vartialta vaatia pääsyä tuomarin puheille.
Tämä ravisti äänettömänä päätään, tai toisinaan, paremmalla tuulella
ollessaan, sanoi kertoneensa esimiehelleen vangin toivomuksista,
mutta se ei ollut johtanut yhtään pitemmälle. "Mutta onhan minulla
oikeus vaatia päätös asiassani", kiihkoili nuorukainen, jolle viha
palautti venäläisiä sanojakin mieleen koko kouluaikaisen varaston.
Vartia kohotti ykskaikkisesti olkapäitään ja painoi kopinoven
tyynesti lukkoon. --
Eräänä päivänä kuuli Orri hiljaista naputusta sivuseinältä. Hän
kimmahti pystyyn ja painoi korvansa kosteata muuria vastaan...
Taaskin... aivan selvästi... Venäläinen systeemi tuntui olevan...
Orri sieppasi hädissään juoma-astiansa ja naputti sillä vastaan.
Pitkä, venäläinen lause. Voi kauhistus, eihän hän sitä ymmärtänyt...
-- Po njemetski, pashaluista, (saksaksi, olkaa hyvä) Orri sähkötti,
keskeytettyään useat kerrat naapurinsa.
-- Aber gern (mielelläni), kuului vastaus.
Ja sitten alkoi yhtämittainen naputus:
-- Kuka hyvänsä lienettekin, jos joskus pääsette vapaaksi, sanokaa
sisarelleni, ettei minua enää mikään voi pelastaa, mutta että
Kronstadtin kaikki asiat...
Koputus keskeytyi yhtäkkiä. Vaistomaisesti Orri vilkaisi sivulleen.
Tirkistysaukossa näkyi vaaniva, kylmä kalansilmä... Naapurikopin ovi
kuului avautuvan ja sulkeutuvan... Sitten vallitsi syvä hiljaisuus.
Koskaan ei enää naputus jatkunut. Koppi N:o 69 oli saanut uuden
asukkaan.