Haarniska.
Oli kulunut noin kolme viikkoa.
Orri oli läpikäynyt kaikki ne kurjuuden eri asteet, jotka
Shpalernajan vanki sai kokea, ennenkuin hän oppi käyttämään hyväkseen
niitä mukavuuksia, joita talossa luvallisesti tai luvattomasti
oli tarjolla. Hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt tupakan puutetta,
taistellut russakoiden kanssa, jotka tuontuostakin tekivät valtavia
hyökkäysretkiä hänen koppiinsa, ja kun lämpöjohto oli alituisessa
epäkunnossa, oli hän monesti herätessään niin sairas ja epätoivoinen,
että täydellinen synkkyys oli saada hänet valtoihinsa. Parransänki
oli kasvanut ja tehnyt hänen laihtuneet kasvonsa villin näköisiksi
ja hänen tavattoman karkea tukkansa törrötti pystyssä kuin
harjasmätäs. Silloin, eräänä päivänä, tultiin häntä jälleen noutamaan
tutkintotuomarin eteen, joka tuntui ensimäisen kuulustelunsa jälkeen
kokonaan hänet unohtaneen.
Kun hän oli istuutunut ja vartiosotamiehet, jotka paljastetuin
miekoin olivat saattaneet hänet tutkintotuomarin huoneeseen,
olivat vetäytyneet ovelle, otti valtioneuvos Mashkevitsh eräästä
laatikosta kiiltävän, violettiin vivahtavan haarniskan, jonka Orri
heti tunsi omakseen ja hätkähti. Vai niin. Nyt tuli siis esille se
kysymys. Monesti hän olikin yksinäisyydessään aprikoinut, kuinka tuo
suojapaita, joka pelkästä lapsellisesta päähänpistosta oli ollut
hänen päällään vangiksijoutumisen onnettomalla hetkellä, kokonaan oli
välttänyt santarmien nuuskimiset. Nyt luuli hän asian ymmärtävänsä:
oli tehty tutkimuksia, oli hankittu kaikki mahdolliset tiedot,
ennenkuin ryhdyttiin häntä kuulustelemaan. Samalla synkkä aavistus
täytti hänet kuvaamattomalla kauhulla. Nyt odotti häntä insinööri
Warénin järkyttävä kohtalo, ruoskimiset, kidutukset, Herra ties mitkä
konnantyöt. Nyt oli hän ainiaaksi menettänyt vapautensa.
Tutkintotuomari suuntasi häneen kylmät silmänsä.
-- Voitteko sanoa, mitä tämä on? hän kysyi.
-- Se on rintasuojus, vastasi nuorukainen niin tyynesti kuin saattoi.
Herra Mashkevitsh oli tällä kertaa ihmeen levollinen. Rauhallisesti
vetäisi hän pitkän sauhun paperossistaan ja selitti hätäilemättä.
-- Te vastasitte kysymykseen, mikä tämä on. Sitä en kuitenkaan teille
tehnyt. Haluan tietää, mitä ainetta tämä on. Voitteko sanoa? -- Se on
keveintä metallia, mitä koskaan olen tavannut ja hyvin lujaa.
-- Niin on. Tiedättekö metallin nimen?
-- En. Sitä en tiedä.
-- Onko haarniska teidän?
-- On.
-- Mistä olette sen saanut?
-- Minä ostin sen eräältä sepältä.
-- Mikä oli hänen nimensä?
-- Sitä en tiedä.
-- Kuinka tiesitte häneltä kysyä tällaista kappaletta?
-- Hän itse tarjosi sitä.
-- Tarkoitatteko, että mies, jonka nimeä ette edes tiedä, on päätä
pahkaa tullut tarjoamaan teille tällaista haarniskaa, joka lienee
ainoa laatuaan koko maailmassa? Sitä en voi uskoa.
Orri joutui ymmälle, mutta hetkeksikään ei hän kääntänyt käskevää
katsettaan tutkintotuomarin pistävistä silmistä.
-- Hän kaupitteli revolvereja ja ostaessani tuli puheeksi...
-- Vai niin, -- keskeytti herra Mashkevitsh, te siis ostitte
revolvereja. Mitä tarkoitusta varten.
-- Täytyihän toki olla joku ase kulkiessaan sellaisena aikana.
-- Olkaa hyvä ja jatkakaa.
-- Kauppaa tehdessämme tuli puheeksi, tokko hänen Browningpistoolinsa
pystyivät lävistämään hyviä nahkaturkkeja...
-- Pohjoisestako vaara uhkasi turkeissaan? huomautti tutkintotuomari
terävästi. -- Mutta jatkakaa.
-- Hän vastasi hyvin omituisella äänenpainolla, että se riippui
siitä, mitä ihmisellä oli päällään. Niin jatkui keskustelumme, kunnes
hän näytti haarniskaa.
-- Ettekö kysynyt, mitä ainetta se oli?
-- Kysyin, mutta hän ei sitä ilmaissut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Tutkintotuomarin huulilla väikkyi ivallinen, tuskin huomattava hymy.
Vihdoin kysyi hän hyvin ystävällisesti.
-- Mitenkä onkaan? Ettekö ole hyvin musikaalinen?
-- Soitan kohtalaisesti pianoa.
-- Niin ja harppua, eikö totta? Nuorukainen hätkähti
silminnähtävästi. Ensi kertaa hänen ruskeat silmänsä, joiden lämmin
hehku vankilan kärsimyksissä oli saanut kuumeisen ja pistävämmän
leiman, pari kertaa rävähtivät. Näinkö selvillä tämä pirullinen mies
oli kaikesta? Tavallista epävarmemmin hän vastasi.
-- Ei, mutta kanteletta kyllä.
-- Vai niin. Sehän olikin tosiaan soittoniekka Orell, joka
Luolakosken kartanossa esitti niin omituisia harppukappaleita.
Mashkevitshin silmät tuijottivat nuorukaista niin murhaavan terävinä,
että tämä pelkäsi niiden näkevän sen vihlovan tuskan, joka vaivoin
kätkeytyi levollisen ulkomuodon alle. Jännittynein mielin Orri odotti
jatkoa.
Hiljaisuutta kesti jälleen pitkät hetket.
-- Mitä te oikeastaan tiedätte insinööri Warénista? kuului
äkkinäinen, käskevä kysymys.
-- Insinööri Warénista?
-- Niin.
-- En tunne häntä.
Hermostuneesti olkapäitään kohauttaen tutkintotuomari tempasi
taskustaan savukekotelonsa ja sytytti paperossin öljy-iskijällään.
Sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi levollisemmin.
-- Nuori mies. Tässä on nyt vakavia kysymyksiä esillä ja minä
pyydän, älkää olko mahdoton. Teidän alituinen kieroilemisenne on
aivan turhaa, se teidän pitäisi käsittää. Te luulette, ettei minulla
ole asiat selvillä, mutta siinä te erehdytte. Minä voin vahvistaa
muistianne ja poistaa epäilynne, ellette luota sanoihini. Kuunnelkaa
siis tarkoin. -- Syksyllä, oleskellessanne Luolakosken kartanossa
soittoniekka Orellin nimellä, teidän onnistui saada selville tohtori
Koski -- alias Warén-vainajan salaisuus, koskeva metallisen vedyn
valmistustapaa. Tämän tieteellisen keksinnön selitykset te olette
vienyt mukananne ja kätkenyt. Minä tiedän, että te olette tullut
Suomeen Saksan sotilaspiirien lähettämänä vakoojana. Siitä huolimatta
olen valmis antamaan teille täydellisen vapauden, jos ilmoitatte tuon
salaisuuden. Haluatteko?
-- Mikä on takeena siitä, että teette, mitä lupaatte?
-- Eikö sanani riitä, kunniasanani?
-- Anteeksi, herra valtioneuvos. Olette venäläinen.
Väri vaihtui tutkintotuomarin kasvoilla ja hän kohoutui nopeasti
hiukan ylös, ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä nuorukaisen kimppuun.
Mutta ihmeellisellä voimalla hän hillitsi itsensä.
-- Haluatteko, että hankin teille keisarillisen armahduskirjan?
Orri pinnisti aivojaan keksiäkseen nopeasti kunnollisen ratkaisun.
Tahallaan hän pitkitti äänettömyyttä.
-- En luota siihenkään. Minut voitaisiin vangita jonkun tekosyyn
perusteella uudestaan ja viedä Siperiaan nääntymään, kuten niin
monelle suomalaiselle on tehty. Ilmaisen salaisuuden vain seuraavilla
ehdoilla: Minut viedään Ruotsiin ja jätetään Ruotsin viranomaisten
haltuun vangittuna; sieltä sähkötän Suomen viranomaisille, joiden
rinnalla toimikoon venäläisiä, minne keksinnön selitys on kätketty,
ja heti, kun kätkö on löytynyt, antavat suomalaiset viranomaiset
siitä Ruotsiin tiedon ja minut päästetään vapauteen, tarpeellisilla
todistuksilla ja passeilla varustettuna. -- Täällä en muuten
voisikaan varsinaista salaisuutta ilmoittaa, sillä minä en tunne
sitä, tiedän vain selityksen piilopaikan.
-- Te vaaditte aivan mahdottomia. Ymmärrätte kyllä itsekin, ettei
tuommoista suunnitelmaa voi toteuttaa. Kun teillä on keisarillinen
vapautuskirja taskussanne ja tarvittavat viranomaisten todistukset,
niin ei teidän vapauttanne voi kukaan häiritä, tottakai sen
käsitätte, selitti Mashkevitsh hyvin ystävällisesti.
Hetken taistelivat nuorukaisessa kiihkeä vapauden kaipuu ja isänmaan
rakkaus. Sitten muisti hän insinööri Warénin uljasta elämäntarinaa ja
tunsi saavansa uutta voimaa.
-- Siihen en voi suostua, vastasi hän päättävästi. Tutkintotuomari
kohautti olkapäitään ja ponnisti kaikkensa hillitäkseen itseään.
Paperossi hehkui kuin kekäle hänen hampaissaan ja heikko puna oli
kohonnut hänen kalvakoille poskipäilleen. Syntyi äänettömyys.
Silloin välähti nuorukaisen aivoihin nopea ajatus. Se oli niin
yllättävä, että hänen kasvonsa kirkastuivat tuokioksi, ja hän sai
pinnistää voimiaan pysyttääkseen äänensä rauhallisena.
-- Tämä on muuten seikka -- alotti hän -- josta jo aikaisemmin olen
ajatellut kertoa herra tutkintotuomarille. Minulla on kaikki valtit
käsissäni tällä kertaa, siksi olen niin vaatelias. Asianlaita on
nimittäin siten, että olen todellakin jääkäri ja ellen kuukauden
ja kymmenen päivän kuluttua, vapaana ja kenenkään saattamatta ole
Helsingissä, määrätyllä paikalla, niin salaisuus joutuu saksalaisten
tietoon.
Tutkintotuomari hätkähti ja keihästi katseensa nuorukaiseen. Kauan
aikaa istui hän kalpeana ja aivan liikkumatta. Sitten, vähitellen,
hänen olentoonsa tuli jotakin rauhallista, pehmeää, ikäänkuin
kehräävää. Silmät siristyivät, huulet hymyilivät hiukan. Vihdoin
puhkesi hän sihisevään, pirulliseen nauruun...
Orri kuljetettiin pois masentuneena ja ihmeissään.
Valtioneuvos Mashkevitsh oli taaskin osoittanut, mikä etevä
tutkintotuomari ja nerokas psykoloogi hän tosiaankin oli.