Shpalernaja.
Vihdoinkin pysähtyivät rämisevät vanginvaunut ja ovi aukeni.
Uteliaana silmäili Orri ympärilleen. Vartia seisoi
portaitten yläpäässä ja avasi oven; saavuttiin eräänlaiseen
vastaanottohuoneeseen, jossa upseerin puvussa oleva mies teki
erinäisiä merkintöjä kirjoihin, sekä takavarikoi jälleen kellon
ja lompakon, jotka nuorukainen oli saanut mukaansa Katajanokan
vankilasta selviydyttyään.
Sitten viittasi vartia hänet mukaansa ja niin alkoi pitkä vaellus
läpi raudoitettujen ovien ja kolkkojen, kumisevien käytävien, joissa
ilma oli ummehtunutta ja kellarinomaista. Tultiin käännöskohtaan ja
nyt avartui eteen huimaavan korkea käytävä, ikäänkuin olisi itse
vankilarakennuksen ympäri tehty suunnaton kehys. Kaameita, mustia,
raudoitettuja ovia jatkui kerros kerrokselta ja niiden edessä kulki
kapeita, rautakaiteisia siltoja, yksi kunkin kerroksen kohdalla.
Kapeat portaat johtivat kerroksesta kerrokseen, ja nuorukainen alkoi
tuntea väsymystä jatkaessaan tätä synkkää kulkua. Vihdoin vartia
pysähtyi ja avasi oven. Sen päälle oli merkitty numero 147.
Kapea, runsaan sylen levyinen koppi, seinään lukittu rautavuode,
joka ainoastaan yöksi laskettiin alas, rautalevystä pöytä ja istuin,
hylly alkeellisine metalli-astioineen, vesirana ja W.C, siinä uusi
asunto kalustoineen. Peräseinän ylä-osasta pyrki syksyn harmaa valo
vaivaloisesti sisälle läpi pienen, moniruutuisen ikkunan, joka oli
niin syvällä paksussa seinässä kuin kuolevan vanhuksen silmä ja
ulkopuolelta rautaristikon suojaama. Heti ensi silmäyksellä saattoi
havaita, että täältä oli turha yrittääkään karkuun.
Vartian viittoilusta ja yhtämittaisista kehoituksista ymmärsi Orri
riisuutua ja vasta tarkoin tutkittuaan jokaisen vaatekappaleen
erikseen sekä otettuaan pois kaiken sellaisen pikkutavaran, jota
vankilan säännöt kielsivät suojattinsa käyttämästä, vartia painoi
oven lukkoon ja jätti nuorukaisen yksikseen.
Tuli ilta. Vuode laskettiin alas ja vaistomaisesti alkoi nuorukainen
riisuutua. Hän oli ikäänkuin turtunut ja tylsä mielentila oli
hänet vallannut. Vaikka tahmainen huopapeite oli pahasti kulunut
ja likaantunut, kääriytyi hän sen sisään vilusta väristen, tuskin
tietäen missä oli. Kuului keveä rapsahdus ja hetken aikaa viipyi
vaaniva silmä oven tirkistysaukossa. Sitten sammui valo ja kostea,
synkkä pimeys verhosi vankilan äänettömät kauhut.
Sähein silmin tuijotti Orri pimeyteen, tuon tuostakin levottomasti
käännähtäen kapealla vuoteellaan. Unesta ei puhettakaan; kiihtyneinä
synnyttivät aivot monenmoisia ajatuksia ja mielikuvitus loihti esiin
kaameita näkyjä. Kuinkahan moni suomalainen valvoi tälläkin hetkellä
tämän tutkintovankilan muurien sisällä, tarkalleen samanlaisessa
paikassa, odottaen hirttotuomiotaan, tai kuumeisena punoen
karkaamissuunnitelmia? Kuinkahan moni tänne jo oli nääntynyt, ja
kuinka moni oli vielä nääntyvä, ennenkuin... ennenkuin se hetki oli
koittava, jona sortajan päivät olivat luetut?
Voimattomana raivossaan ajatteli Orri omaa asemaansa. Sehän oli
aivan yhdenmukainen insinööri Warénin kohtalon kanssa. Minkätähden
hän ei ollut ottanut opiksi edeltäjänsä onnettomuutta ja menetellyt
varovammin? Taaskin oli tuo ihmeellinen keksintö yhden ainoan miehen
salaisuutena -- vangin, jolla tuskin oli riittävästi ilmaa hengittää.
Miksi ei hän ollut heti ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat
taanneet, ettei isänmaa missään tapauksessa enää tulisi menettämään
tätä tärkeätä tieteellistä havaintoa, joka kenties saattaisi kokonaan
muuttaa historian kulkua? Mutta insinööri Warénin elämäntyön näytti
kohtalo mieluummin kätkevän synkkien komeroiden suojaan ja sälyttävän
ylivoimaisen taakan niiden kannettavaksi, jotka jollakin tavoin
olivat päässeet salaisuuden perille.
* * * * *
W.C:n reunalla seisten tirkisteli Orri ulos kapeasta venttiilin
rakosesta. Syvällä alhaalla avartui toivoton, joka puolelta muurien
ympäröimä pihamaa, jonka keskellä näkyi ympyränmuotoinen, aidattu
kävelypaikka. Sen lankuilla toisistaan erotetuissa karsinoissa käveli
vankeja edestakaisin ahnaasti kiskoen ulkoilmaa keuhkoihinsa, vaikka
se ei suinkaan ollut erittäin raitista. Siunatkoon! Tuttuja kasvoja!
Täällähän oli paljon jääkäreitä. Tuossa marssi H. ja tuolla Storm.
Ja tuolla vilahteli yhden vihreä puku, mutta ei voinut erottaa, kuka
vanki oli. Vihreämekko-parka, hän oli ainakin hirteen tuomittu,
sillä hänet oli saatu satimeen sotarintamalla, muutenhan ei tuon
puvun olemassa-olo ollut selitettävissä. Nyt näkyivät kasvot... Orri
hätkähti. Se oli Tuominen, petturi.
Mutta minkätähden ei häntä tultu noutamaan kävelylle? Tuskastuneena
hyppäsi hän lattialle ja alkoi kiihkeästi marssia edestakaisin...
Koska Tuominen oli täällä, niin varmaankin tiesivät viranomaiset
hyvin paljon "Saksan miehistä"...
Vartia kopeloi ovea auki ja sanoi.
-- Sudja.
Aluksi ei Orri ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta hän seurasi
kuitenkin vartiaa ja ennen pitkää hän muistikin, että outo
äännähdys tarkoitti tuomaria. Käytävässä jätti vartia nuorukaisen
kansliaosaston lähetin kuljetettavaksi; tämä vei hänet ummehtuneiden
käytävien kautta samaan vastaanottohuoneeseen, jossa hänen
lompakkonsa oli otettu talteen, asettaen hänet käytävän päähän,
rautaisella portilla eristettyyn komeroon. Sitten kuljettaja
jälleen vaihtui, muuttuen hampaisiin saakka asestetuksi sotilaaksi,
joka sokkeloisia, monihaaraisia käytäviä pitkin saattoi vangin
oikeuspalatsin avaraan eteishuoneeseen ja vihdoin ovelle, jonka
osotekilpeen oli suurin kirjaimin painettu:
_Mashkevitsh_.
Valtioneuvos.
Kun ovi avautui, kiintyi Orrin huomio heti tummaveriseen,
intelligentin näköiseen herraan, joka oli puettu pitkään takkiin ja
joka istui vihreäverkaisen pöytänsä takana, valppaana ja tutkivan
näköisenä, kuten tuomari ainakin. Hänen musta, ylöspäinkammattu
tukkansa jätti korkean otsan näkyviin ja sen alla vaanivat kylmät,
terävät, älykkäät silmät, jotka antoivat tarmokkaille, vaikka
kalpeille kasvoille mefistomaisen leiman. Musta pujoparta teki
hänen teräväpiirteiset kasvonsa pitemmäksi ja levottomat liikkeet
paljastivat hänen hermostonsa hillityn ärtyisyyden. Orria tämä herra
miltei miellytti, ja kummastuneena hän kyseli itseltään, oliko hän
nyt tosiaankin pirullisuudestaan kuuluisan Pietarin piirioikeuden
tutkintotuomarin edessä. -- Sivummalla istui tanakka, kaljupäinen
upseeri, joka toimitti tulkin virkaa.
Hillityllä, miltei lempeällä liikkeellä tuomari viittasi vangin
istumaan. Samalla hiljaisella tavalla toimitti hän nimiä ja muita
olosuhteita koskevan, mutta perusteellisen alkukuulustelun. Sitten
syntyi äänettömyys, jonka kestäessä vaaniva katse ikäänkuin imeytyi
nuorukaisen väistymättömiin, ruskeihin silmiin.
-- Milloin te lähditte Lockstedtin leirille? kuului äkkiarvaamaton
kysymys.
-- Elokuussa v. 1915. Päivää en muista, vastasi nuorukainen selvästi
ja tulkki toisti hänen sanansa.
Tutkintotuomarin kulmakarvat kohosivat hieman. Syntyi taaskin
hiljaisuus.
-- Tunnustatte siis elokuusta v. 1915 kuuluneenne saksalaiseen
sotaväkeen?
-- Sitä en ole sanonut.
-- Milloin saavuitte Lockstedtiin?
-- Elokuun 28 päivänä 1915.
-- Mitä siis merkitsee äskeinen kieltonne? Selittäkää.
-- Minulle sanottiin, että Ruotsissa, Malmön kaupungissa oli
tavattoman hyväpalkkaista työtä tarjolla nuorille teknikoille.
Vaikeus oli vain päästä rajan yli, sillä passeja ei tähän aikaan
juuri annettu. Kun eräällä moottorimatkalla Vaasan saaristossa
kerran jouduimme niin pitkälle, että raja oli jo sivuutettu, pyysin
kuljettajaa laskemaan minut maihin Holmön saarelle, jonka tämä
tekikin.
-- Mikä oli kuljettajan nimi?
-- Kun hänen nimensä ei ollenkaan muuta asiaa, en sitä ilmoita. Te
vain suotta laahaisitte hänet tänne virumaan.
Tutkintotuomarin kylmät silmät terävöityivät.
-- Jatkakaa.
-- Matkustin siis Malmön kaupunkiin, mutta täällä minulle
ilmoitettiin asianomaisessa paikassa...
-- Joka oli mikä?
-- Eräs kahvila, jonka nimen olen unohtanut.
-- Jatkakaa.
-- Minulle ilmoitettiin, että suomalaiset ovat siirtyneet Saksaan.
Senlisäksi tarjottiin minulle matkaraha ja ilmoitettiin heidän
osotteensa. Passin saatuani matkustin siis Saksaan, sillä rahanikin
alkoivat loppua. Täällä minun piti alistua saksalaisten sotalakien
alaiseksi, mutta kun en sitä halunnut, siirrettiin minut Barnefeldtin
vankileiriin, josta vihdoin pääsin karkuun ja palasin kotimaahani.
-- Koska?
-- Viime elokuussa.
-- Miten pääsitte karkuun?
-- Pääsin ensin leiri-alueelta metsään, sitten rajan yli Tanskaan.
Senjälkeen oli helppo kulkea, kun vain raha riitti.
-- Paljonko suomalaisia oli Saksassa?
-- Hääri niitä siinä ympärilläni parisenkymmentä. En tiedä sitten,
lieneekö muualla ollut enemmän.
Syntyi hiljaisuus. Sitten tutkintotuomarin kalvakat huulet
vetäytyivät ivalliseen hymyyn.
-- Olipa se tarina, hän huomautti. Jääkäri Orri ei vastannut.
Sitten otti Mashkevitsh erään kuvan esille.
-- Tunnetteko tätä?
-- Tunnen, sillä Helsingissä minulta jo kysyttiin tätä miestä.
-- Entä sitä ennen?
-- En.
Tutkintotuomari otti silloin toisen kuvan. Se esitti Orria istumassa
Stormin kanssa eräässä Uumajan kahvilassa.
-- Entäs nyt?
-- Tämä ei muuta asiaa. Tuollaisia kuvia voidaan tehdä kuinka paljon
tahansa.
Tutkintotuomari hymyili miltei lempeästi.
-- Nuori mies. Sellaisia kertomuksia kuin äsken latelitte, ei täällä
pidä yrittää. Parempi sitten jyrkästi kieltää, kuten jääkäritoverinne
tekevät.
-- Miksi niin? En tahdo valehdella. Sitäpaitsi, tuossahan on kuva,
jonka otatin itsestäni Berlinissä. Jos olisin valehdellut, olisin
kuitenkin joutunut kiinni.
Orri veti pöydällä-olevan asiakirjan välistä valokuvan, joka esitti
häntä siviilipuvussa ja joka äsken oli puolittain näkynyt.
Tutkintotuomarin luisevat kasvot kalpenivat raivosta ja vaivoin hän
hillitsi itsensä. Hän kiskoi hermostuneita savuja paperossistaan,
joka varmaankin oli jo viides tämän lyhyen kuulustelun aikana.
Vihdoin kähisi hän heikolla äänellä, tuijottaen kuin käärme
nuorukaisen väistymättömiin silmiin.
-- Kertokaa minulle totuus!
-- Tarkoittaako herra tutkintotuomari, että uudistan kertomukseni?
Syntyi pitkä äänettömyys. Vain kaksi katsetta säihkyi ristiin kuin
säilän terät.
-- Saatte mennä, sanoi tuomari vihdoin.