Satimeen.
Kun Orri seuraavana iltana saattoi maisteria, joka hotellissa oli
esiintynyt puhujana, kotiin, olivat he takertuneet niin vilkkaaseen
keskusteluun, että ympäristö jäi heiltä kokonaan huomaamatta. Vasta
kun nuorukainen jäi yksin, toisen mentyä sisään, hän ikäänkuin heräsi
ja katsahti hätääntyneenä ympärilleen, mutta mitään ei näkynyt. Oli
sangen valoisa kuutamo.
-- Peijakkaan Storm, mutisi hän. -- Varmasti se toimittaa itsensä
kiikkiin laivoineen.
Jo varhaisemmin, edellisenä iltana, olivat jääkärit yhdessä
pistäytyneet Katajanokalla, Stormia kun "pommarina" erikoisesti
huvitti kaikki, mikä vähänkin koski sotalaivoja. Lienevätkö he sitten
tehneet liian selviä eleitä, tai puhuneet liian äänekkäästi, joka
tapauksessa saivat he "varjon" kintereilleen. Alituisesti kulki
kaksi miestä heidän perässään, kunnes he olivat päättäneet erota
ja Orri oli poikennut mainitun maisterin asuntoon, huomauttanut
tälle mahdollisesta viivästymisestään ja kiiruusti paennut pihan
kautta. Pitkän aikaa oli hän kulkenut ajureilla, raitiovaunuilla,
jopa automobiilillakin, tapaan, joka oli jäänyt hänen mieleensä
salapoliisiromaaneista, luullut vihdoin päässeensä seuraajistaan
ja saapunut Hotelli Fenniaan. Kun hän kääntyi Yrjönkadulta
Robertinkadulle, huomasi hän etäämpänä kaksi miestä, jotka hitaasti
astuskelivat eteenpäin. Aluksi ei nuorukainen heistä välittänyt,
mutta sitten alkoi häntä arveluttaa ja hän tunsi sydänalassaan
kouristusta, joka niin selvästi ilmaisee vaaran läheisyyden. Hän
hiljensi kulkuaan ja ajatteli kääntyä ympäri. Kun hän vilkaisi
taakseen, hoippui siellä kaksi humalaista kaulatusten. Silloin veri
pakeni nuorukaisen poskilta.
Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ripeästi astua eteenpäin. Ei edes
missään näkynyt ajuria, johon Olisi voinut turvata. Edellä-kävijät
kääntyivät onneksi Annankatua alaspäin Bulevardille, jossa he
viheltelivät ajuria. Orri kiiruhti. Ihmeteltävällä sitkeydellä
humalaiset hoippuivat hänen jäljessään. Jo kuului kavioiden kopsetta,
vihdoinkin. Orri tunsi helpotusta ja odotti jännittyneenä. Ajuri
sieltä kyllä tulikin, mutta kuomu oli nostettu ylös ja sen varjossa
oli nuorukainen erottavinaan kaksi miestä.
Tarkka-ampujankadun päässä näkyi myöskin kaksi olentoa... Kaikilla
näillä yöhiipijöillä oli jotakin yhteistä, jokin erikoisleima, joka
yhä enemmän arvelutti nuorukaista... Hän kiiruhti pikamarssissa...
Humalaiset taampana olivat ruvenneet laitattamaan.
Fredrikin kadun kulmassa sijaitseva kahvila oli vielä auki.
-- Nyt ei muuta kuin sisään ja pulma tarjoilijattarelle. Ehkä hän voi
neuvoa pakotien, päätteli Orri itsekseen, astuen reippaasti ovesta.
Hän tilasi teetä ja ryhtyi tarinoimaan tytön kanssa, koetellakseen
tämän luonnetta. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kuin alkuun, kun
ovesta tuli kaksi miestä, jotka suoraa päätä riensivät hänen luokseen.
-- Suokaa anteeksi, sanoi toinen. -- Varmaankin tämä on erehdys,
mutta kyllä herran täytyy seurata meitä kamariin.
-- Miksi niin? Orri kysyi.
-- Olemme saaneet määräyksen.
-- Kenen suhteen?
-- Juuri teidän suhteenne.
-- Kuka minun siis pitäisi olla?
-- Ei kyselyitä, herra. Olkaa hyvä ja seuratkaa. Kamarissa kyllä
asianne selvitetään.
Nuorukaisen käsi puristi revolveria, mutta hän malttoi kuitenkin
mielensä.
-- Ei täällä, ajatteli hän. Ei täällä, kahvilassa. Sitten nousi hän
päättäväisesti ja sanoi.
-- Minä seuraan teitä, koska niin on. Ei tämä muuten kuitenkaan taida
selvitä.
Miehet astuivat edellä. Tuskin oli Orri päässyt ovesta ulos,
ennenkuin voimakkaat kädet tarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa.
Kaksi miestä oli seisonut oven luona vahdissa ja toiset kaksi
istuivat ajurissa. Vaistomaisesti nuorukainen riuhtaisi. Se oli
kumminkin turhaa ja hän ymmärsi olevansa satimessa.
* * * * *
Tutkija-santarmin vaaniva katse terävöityi ja nähtävästi tahallaan
hän piti pitkän paussin.
-- Te valehtelette, sanoi hän vihdoin hillitysti.
Nuorukainen ei vastannut, mutta hänen ruskeiden silmiensä katse oli
niin väistymätön ja kylmä, että santarmi joutui hetkeksi ymmälle.
-- Te olette ollut maasta poissa. Minulla on niin varmoja todisteita
siitä, että teidän on turhaa yrittääkään sitä kieltää. On parempi,
että tunnustatte suoraan ja annatte selityksen puuhistanne.
Saattaahan olla, että olette liikkunut siellä viattomissa asioissa.
-- En voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.
-- Te valehtelette, kuului toistamiseen. Orrin silmät säihkyivät.
-- Suuri ja voimakas Venäjän valtakunta on asettanut vartiansa Suomen
rajalle. Näitä vartioita ei yksikään ihminen voi sivuuttaa, ellei
hänellä ole virallisesti vahvistettu ja monen viraston tarkastama,
valokuvalla ja luotettavaisuustodistuksella varustettu passi.
Sellaista passia ei minulla ole, eikä sitä koskaan ole minulle
annettu, se käy ilmi asianomaisten virastojen kirjoista. On siis
mahdotonta, että olen ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Sellainen
epäily on loukkaavaa Venäjän valtakunnalle ja alentavaa Venäjän
suurenmoiselle valtiojärjestelmälle, ja minä totean, että herra
luutnantti tekee itsensä syypääksi tähän loukkaukseen.
Santarmin poskilihakset kiristyivät ja väri vaaleni hänen
kasvoillaan. Pienistä silmistä sinkoili kuin tulikipunoita.
-- Voitteko sitten näyttää toteen, missä olette tänä aikana
oleskellut Suomessa?
-- Voin.
-- Olkaa hyvä.
-- Lompakossani, joka minulta on otettu pois, on todistus 12
kuukauden oikeutuksesta oleskella luvallisilla seuduilla Suomessa,
annettu viime keväänä.
-- Entä sitä ennen?
-- Minulla oli aivan samanlainen todistus. Sen voitte saada selville
kotipaikkani nimismiehen kansliasta.
-- Hyvä, hyvä. Oikein hyvä. Ja tahtoisitteko nyt ystävällisesti
selittää, millä luvallisilla seuduilla te olette liikkunut tänä
aikana?
-- Kevääseen asti Helsingissä.
-- Missä täällä?
-- Teknillisessä Korkeakoulussa.
-- Anteeksi, mutta nimeänne ei näy kataloogissa.
-- Ei näykään. Kun toimitin yksinomaan laboratorio-tutkimuksia,
en suotta ruvennut maksamaan lukukausimaksua, enkä lainkaan
ilmoittautunut.
-- Hyvä, hyvä. Ja missä olette senjälkeen oleskellut?
-- Missä milloinkin. En katso olevani velvollinen vastaamaan siihen.
-- Pyydän, vastatkaa.
-- Viranomaisille on tullut keisarillinen määräys, joka kieltää
yhdenkään ihmisen oleskelemasta millään paikkakunnalla Suomen rajojen
sisällä, hänellä olematta siihen oikeutettua todistusta. Kullakin
asianomaisella virkamiehellä täytyy siis olla luettelo aluepiirinsä
henkilöistä. Olen jo sanonut, että en ole ollut ulkomailla.
Viranomaisten asia on ilmoittaa, missä olen ollut Suomessa, minua
ette kuitenkaan usko, vaikka sen sanoisinkin.
-- Minulla on oikeus vaatia ilmoitus myöskin omasta suustanne.
Tiedättekö sitä?
-- Tiedän. Mutta minun ei tarvitse näyttää ilmoituksiani toteen,
kuten vaatimuksenne alkujaan kuului. Niiden todenperäisyyden
tutkiminen on teidän asianne.
Santarmi löi nyrkkiään pöytään, että jysähti.
-- Täällä ei sovi röyhkeys, ärjäsi hän. Nuorukainen ei hätkähtänyt
vähääkään. Hän ei vastannut.
-- Missä olette ollut? uudisti santarmi terävästi.
-- Kotiseudullani.
-- Te valehtelette.
-- Tehkää sitten hyvin ja nostakaa syyte sitä viranomaista kohtaan,
jonka alueella olen oleskellut. Määräysten mukaan on minun täytynyt
näyttää hänelle oikeutustodisteeni. Ellen ole sitä tehnyt, on
hänen velvollisuutensa ollut vangita minut. Ellei kumpaakaan ole
tapahtunut, on syy hänen, eikä minun.
Hammasta purren santarmi tuijotti nuorukaisen rohkeisiin kasvoihin.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tutkija kutsui käskyläistään ja
kuiskasi tälle jotakin. Viimemainittu poistui; sitten vallitsi
kolkossa huoneessa syvä hiljaisuus.
Ovi aukeni ja vanki työnnettiin sisään. Orri hätkähti: siinä oli
Storm, hänen toverinsa.
-- Storm, tunnetteko tätä herraa?
Jääkäri katsoi pitkään toveriinsa, niin kuohuksissaan, että se
väkisinkin kuvastui hänen kasvoiltaan.
-- En.
-- Entä te, Orri?
-- En tunne.
-- Kumpikaan ei tietysti ole koskaan nähnyt toistaan?
-- Ei, kuului kuin yhdestä suusta. Taas kutsui santarmi käskyläistään.
Hetken kuluttua tuli kaksi siviilipukuista miestä sisään. He
pysähtyivät syvään kumartaen ovelle.
-- Tunnetteko näitä nuorukaisia? kysyi santarmi vastatulleilta...
-- Kyllä, herra luutnantti.
-- Missä olette heidät nähneet?
-- Viimeksi Katajanokalla tekemässä piirustuksia sotalaivoista.
-- Koska?
-- Illalla, kun jo oli pimeä.
-- Hyvä on, saatte mennä.
Santarmi kääntyi jälleen vankien puoleen.
-- No, mitä nyt sanotte?
-- Miehet valehtelivat, vastasi Orri halveksivasti.
-- He ovat etsiviä, valtion virkamiehiä, eivätkä valehtele.
-- Vai niin. Mutta vaikka olen teknikko, en osaa tehdä piirustuksia
pimeässä, enkä liioin näe merelle, kuului ivallinen huomautus.
-- Uskon heihin, mutta te valehtelette. Te olette väittäneet, että
ette koskaan ole tavanneet toisianne. Entäs nyt?
-- Jos pääsen kahdeksi tunniksi vapauteen, lupaan tuoda kymmenen
miestä, jotka todistavat minun olleen missä paikassa tahansa. Henki
ja järjestys on tällä haavaa maassamme sellainen, huomautti Orri
uhmaillen.
Santarmin käsi puristui nyrkkiin ja raivo kuvastui hänen kasvoiltaan.
Mutta hän hillitsi itsensä.
-- Teidät lähetetään nyt sellaiseen paikkaan, jossa vastaatte
asiallisemmin, sanoi hän äänellä, jonka sävy oli hyväilevä kuin
kissan kehräys.
-- Sen tiesin jo edeltäpäin, vastasi Orri kiihtyneenä.
Santarmi suuttui silmittömästi.
-- Ulos! Konnat ja kavaltajat! hän ärjäisi.