_Paavo Orri_,
jääkäri.
Sitten vetäytyi paljon ajatelleen miehen otsa ryppyihin ja silmät
synkkenivät miettivään tuijotukseen. Ennen pitkää otti hän kuitenkin
sanomalehden ja syventyi lukemaan. --
Kuului ovikellon soittoa. Joku jutteli etehisessä palvelijan kanssa,
sitten koputettiin ovelle.
-- Sisään!
Ovi aukeni ja paksu, lihava tukkukauppias M. astui huoneeseen,
hengästyneenä kuten aina, savuava sikaari pyöreiden sormien välissä.
-- Huomenta. Velihän on vielä tohveleissaan, sanoi hän sointuvalla
äänellään.
-- Vai sinä se oletkin. Terve, terve. Minä tässä juuri päättelinkin,
että nyt tulee ukonilma, kai kauppias M.
-- Kolusinko tosiaankin sillä tavoin. Sellaista se on. Rahat
vähenevät, vatsa suurenee.
-- No mitä sinulla nyt sitten on asiata? Turhan tautta sinä
et kuitenkaan tullut, sen tiedän vanhastaan. Olet liian suuri
afäärimies, juostaksesi syyttä suotta... Ei, älä istu. Mennään
saliin, täällä on kylmä ja pimeääkin.
-- Afäärejä, ei ollenkaan! Tulin vain keventämään mieltäni. Kirotut
jääkärit, niistähän koitui kokonainen maan vaiva. Ryssät vievät
miehiä vankilaan ehtimiseen, viime viikollakin serkkuni, ties koska
tästä itse joutuu tiilenpäitä lukemaan. Minäkin annoin rahaa siihen
hommaan.
-- Ja nyt pelkäät, ettet saa sitä takaisin?
-- Se oli jo antaissa menetettyä, sen kyllä tie sin, kauppias
huokaisten vastasi. -- Mutta ei niiltä saa rauhaa nytkään.
-- Kuinka niin?
-- Ei vaan.
Sivu-ovi aukeni vähän ja pörröinen, viehättävä naisen pää ja osa
avonaista, valkeata kaulaa ilmaantui näkyviin. Punaisten huulten
välissä sauhusi paperossi.
-- Täällähän oletkin, kultaseni. Huomenta. Etkö tule kahville? kysyi
kiemaileva ääni.
-- Olen jo juonut. Ja minulla on vieraita, vastasi valtioneuvos
hillitysti, mutta kylmästi.
-- Jestas! Anteeksi, en tahtonut häiritä, huudahti rouva kurkistaen
sohvalle, jonka ovi oli estänyt näkymästä. Pyöreä rinta kuulsi laajan
pitsikauluksen raosta.
-- Ahaa! Tukkukauppias. Terve tuloa. Kuinka voitte?
-- Teidän sädepiirissänne voi aina kuin kaksikymmenvuotias, vastasi
kauppias hymyillen.
-- Kiitoksia, vanhapoika. Jäättekö aamiaiselle?
-- Kiitos. Sydän tahtoo, järki kieltää. Asiat, asiat.
-- Näkemiin sitten!
Kauppias kumarsi ja ovi paukahti kiinni.
-- No niin. Millätavoin jääkärit sinua nyt ahdistelevat? Karhutaanko
taas? kysyi valtioneuvos, jonka korkea otsa oli pilvessä.
-- En tiedä varmaan.
-- No mitä sinä sitten tarkoitat? Kauppias kaivoi hetken taskuaan ja
heitti pöydälle valkokuorisen kirjeen.
-- Lue tuo, sanoi hän. Tuskin oli valtioneuvos vilkaissutkaan
paperiin, ennenkuin hän nousi ja riensi työhuoneeseensa. Palattuaan
antoi hän kauppiaalle kirjeen.
-- Lue sinä tuo, kehoitti hän.
Kauppias avasi taitetun paperin. Sisältö oli sanasta sanaan
samanlainen kuin hänen omassa kirjeessäänkin. Hän nosti päätään ja
katseet risteilivät äänettömyyden vallitessa.
-- Kuka sinne hirviää mennä. Vaikka olisi kätyrien peliä, hän sanoi.
-- Mitä vielä, vastasi valtioneuvos olkapäitään kohottaen. -- Kun
sinusta kerran näin paljon tiedetään, niin et kotona ole yhtään
paremmassa turvassa, edellyttäen, että arvelusi olisi oikea. Suurempi
vaara poisjäämisessä piilee, sillä silloin sinua voidaan epäillä
kätyriksi.
-- Onhan se niinkin, arveli tukkukauppias totiseksi muuttuen.
-- Mentävä sinne on. Ja muistakin varata tuhansia taskuusi. Niitä
voidaan tarvita, jatkoi Valtioneuvos omituisesti hymyillen.
* * * * *
Hotelli Fennian aistikkaasti ja hienosti kalustetussa
yksityishuoneessa oli tällä kertaa huomiota herättävä joukko,
ryhmittyneenä kahden pöydän ympärille. Valtioneuvoksia, pankkimiehiä,
tuomareita, suurkauppiaita, valtiollista ja yhteiskunnallista
valioväkeä, yhteensä kymmenen miestä. Useimmat heistä tunsivat
toisensa, monella oli hyvin kuuluisa nimi ja kaikilla oli yhteistä
se, että heidän isänmaallinen mielensä oli johtanut heitä tekoihin,
jotka enemmän tai vähemmän pelkäsivät päivän valoa näinä sortovallan
ahtaina aikoina. Yhdentenätoista joukossa oli nuori, vaaleatukkainen
ja kalpeakasvoinen maisteri, joka oli saanut tehtäväkseen ottaa
vieraat vastaan.
-- Kaikki ovat nyt saapuneet, sanoi hän. -- Jääkäri Orri pyysi minua,
siltä varalta, että hän itse myöhästyisi, selostamaan sitä asiaa,
jonka takia hän on tämän kokouksen kutsunut. Pyydän siis hetkeksi
arvoisien läsnäolijoiden huomiota.
-- Joukossa lienee tuskin ketään, joka ei olisi lukenut Johannes
Linnankosken kaunista, suurenmoista "Juhannusyön unta". Kuinka
ihmeellisellä tavalla siinä kuvataankaan suomensukuisten kansain
entistä, tarumaista suuruutta ja hurjaa voimaa. Kuinka se kietoo
mielen ja saa ajattelemaan outoja oloja, näkemään uusia näkyjä,
toivomaan rohkeita seikkoja. Sydän ikäänkuin laajenee ja hurja
haave valtaa: kerran oli niin. Kerran ovat suomalaiset kansat
taistelleet rinnakkain olemassa-olon puolesta, kerran ovat he käsi
kädessä tukeneet toisiaan, eikö sitten enää? Eikö enää koskaan ole
mahdollista kerätä niitä rippeitä, jotka ovat hajautuneet Venäjän
arojen äärettömyyksiin, Siperian tundran hiljaisuuteen, tai Lapin
raukoille rajoille?...
Kesken puheen kuiskasi kauppias M. vierustoverilleen.
-- Minä olen Venäjän aroilta tilannut auringonkukka-kakkuja, mutta
niitä on hiton vaikea saada tänne kulkeutumaan.
-- Kuuntele toki, vastasi valtioneuvos, vilkaisten pitkään erääseen
pankinjohtajaan, joka rehellisesti haukotteli.