VIII.

An Elise.

-- Vuonna 1890 vapaaherra Järnskiöld, silloinen Luolakosken omistaja,

sai päähänsä, että pihamaalla oleva suihkukaivo, joka jo pitemmän

aikaa oli ollut rappiotilassa ja kuivana, olisi laitettava kuntoon.

Saadakseen jonkinlaisia arviolaskelmia kustannuksista, hän kutsui

tehtaalta insinööri Warénin tutkimaan, missä määrin johdossa oli

vikaa ja kuinka vaikeata korjaustyö yleensä oli.

-- On huomattava, että suihkukaivo ei saa vettään koskesta --

kartanohan sijaitsee kosken niskassa, joten se ei ole mahdollistakaan

-- vaan n.s. Uhrilähteestä, joka, kuten tiedätte, on korkealla mäellä

kuusimetsän keskellä. Varsin pian insinööri Warén oli selvillä

siitä, että vika oli lähteen lähellä metsässä ja ryhtyi kaivattamaan

johtoa esille maansisästä. Silloin teki hän sen merkillisen huomion,

että vesiputki, joka aluksi kulki verrattain lähellä maanpintaa,

yhtäkkiä kääntyi polven muodossa suoraan maan sisään, ja juuri tässä

polvessa oli vuoto. Maa ei kuitenkaan ollut ympäriltä kosteaa, kuten

tavallisesti, sensijaan tuntui vesi katoavan jonnekin syvyyteen

ja tarkkaava korva saattoi kuulla hiljaista lirinää, jonka onea

ääni antoi aavistuksen jonkinlaisesta maanalaisesta luolasta. Kun

kaivamista jatkettiin, saattoi insinööri Warén laskeutua syvään

holviin, joka pimeänä käytävänä jatkui kuivauspaikalta kumpaankin

suuntaan. Toinen pää loppui vankkaan tammi-oveen, joka vaivalloisten

ponnistusten jälkeen aukeni suoraan metsään. Ovi oli pahasti

sammaltunut ulkopuolelta. Sen päällä kasvoi ruohoa nähtävästi

tarkoituksella asetetuissa turpeissa ja se oli kätketty tiheän

viidakon peittämään, louhiseen vuorenrinteeseen niin taitavasti, että

sitä oli miltei mahdoton huomata. Selvästi oli tämä osa käytävää

tekemällä tehty, sitä todistivat ne lahonneet lankut, joilla se

oli vuorattu. Mutta se osa, joka löytöpaikalta lähti vastakkaiseen

suuntaan, oli korkea, yhä avartuva kallioluola, jossa oli monia

eri sokkeloita ja syvällepainuvia onkaloita. Sen katossa kulki

suihkulähteen vesijohto, nousten vasta pitkän matkan päässä uudelleen

maansisään. Ja se käytävän-osa päättyi luolaan, jossa äsken näimme

niin monia koneita -- jos haluatte tulla tarkastamaan, niin seinässä

näkyy selvä muurauksen jälki sillä kohdalla, missä suu ennen oli.

-- Nykyisestä konehuoneesta lähti toinenkin haara, se, joka johtaa

kartanoon. Ja kun insinööri Warénin vihdoin onnistui avata konstikas

sulkumekanismi, huomasi hän ihmeekseen joutuneensa Luolakosken

kartanon hämärään etehiseen.

-- Tämä huone, missä nyt istumme, oli silloin rappiotilassa. Ikkunaa

ei ollut. Jalustoilla, joilla nyt rintakuvat upeilevat, seisoi kaksi

vanhanaikuista seitsenhaaraista kynttiläjalkaa. Sohva ja tuolit

olivat hiukan toista mallia ja tuo suuri harppu törrötti nurkassa

katkennein kielin, puolilahona ja kultauksensa menettäneenä.

Ainoastaan kosken jylhä kumina kuului yhtä kiehtovana ja kaukaisena

kuin nytkin.

-- Näistä huomioistaan ei insinööri Warén maininnut kartanon

isäntäväelle, eikä yleensä kenellekään, ja kun tuntee hänen omituisen

ja romanttisen luonteenlaatunsa, ei seikkaa saata oudoksuakaan.

Suihkukaivon hän laittoi varsin pian kuntoon ja tässä toimessa

puuhaillessaan hän syvästi rakastui neiti Elisa Järnskiöldiin,

kartanon kauniiseen tyttäreen. -- Niin, rouva Vahlberg, älkää

syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka ilmaisen

tämän salaisuuden, joka teille on ollut jo kauan tuttu, myöskin

miehellenne. Parhaalla tahdollanikaan en voi nähdä siinä mitään

äitiänne loukkaavaa, sen sijaan voisi asian pitempiaikainen

peittäminen aiheuttaa paljon vakavampia häiriöitä.

-- Neiti Järnskiöld vastasi lämpimästi insinööri Warénin tunteisiin

ja nuorten välille kehittyi onnellinen, syvä suhde, jonka kumpikin

halusi päättää avioliittoon. Vapaaherra Järnskiöld, joka hieman

oudoksuen katseli insinöörin yhä tiheneviä vieraskäyntejä, ei

vanhanaikaisessa aatelisylpeydessään voinut uneksiakaan, että

nuorilla oli jotakin mielessä. Vasta kun Warén pyysi Elisan kättä,

joutui vanha herra suunniltaan pelkästä raivosta, ajoi sulhasen

ovesta ulos ja kielsi jyrkästi vastaisen lähentelyn. Tyttärensä

hän vei muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, unohtamaan "päätöntä

seikkailuaan", kuten vapaaherra suvaitsi sanoa. Insinööri Warénin

käynnit Luolakosken kartanossa lakkasivat siis kerta kaikkiaan ja

tämä antoi aiheen siihen väitteeseen, jonka Jääskelä myöhemmin teki

professori Fredrikssonille, ilmoittaessaan varmuudella tietävänsä

Warénin saaneen rukkaset.

-- Niinä kuukausina, joina hänen rakastettunsa viipyi matkallaan,

harhaili Warén onnettomana ja ikävissään kartanon metsiä. Usein hän

pistäysi siihen luolaan, jonka löytymisen suihkukaivo oli aiheuttanut

ja jota hän innokkaasti tutki. Varsinkin oli vanha harppu hänen

huomionsa esineenä ja koko sillä taidolla ja tarmolla, jonka tiedämme

hänen omanneen, hän ryhtyi saattamaan soittokonetta käyttökuntoon.

-- Sitten, eräänä hetkenä, hän keksi seinästä salakomeron.

Orell nousi, väänsi erästä nappulaa ja painoi sormellaan jotakin

vipua. Seinästä, vähän alapuolelta sitä kohtaa, mihin An

Elise-kappaleen alkusoinnut sisältävä levy oli upotettu, työntäysi

esiin melkoisen suuri kivilohkare, jonka takana oli laatikko.

-- Katsokaahan, tämän kätkön hän löysi, vaikka lukkolaitos silloin

oli kokonaan toinen, mikäli sitä ensinkään oli olemassa. Ja tässä

laatikossa oli joukko kreivitär D:n papereita, muiden muassa tuo

kaunis runo "Till Elise", joka niin läheisellä tavalla on liittynyt

tämän huoneen vaiheisiin.

-- Kuitenkin, kun neiti Järnskiöld oli palannut matkaltaan, jatkui

entinen suhde, vaikka mahdollisimman salattuna, ja yhteinen

onnettomuus tuntui vain yhä lujemmin liittävän nuoret toisiinsa. He

eivät kadottaneet toivoaan. Jo silloin pyöri nuoren insinöörin päässä

suuria ajatuksia ja nyt sai hänen kunnianhimonsa uutta virikettä.

Yhä innokkaammin alkoi hän puuhailla keksintöjensä kanssa ja

kuumeisella kiihkolla janosi hän kuuluisuutta, voidakseen siten saada

rakastamansa naisen omakseen.

-- Pitääkseen kohtauksensa salassa, kertoi Warén lemmitylleen

luolan salaisuuden. Ja tämän huoneen kiviseinät ovat sitten noin

parin vuoden ajan kuulleet rakastuneiden kiihkeitä kuiskauksia ja

kaihoisia unelmia. Tämä seinäkätkö on ollut heidän kirjeittensä

vaihtopaikkana, tämän harpun sävelet ovat viihdyttäneet heidän

kaipuutaan, eikä tarvitse sanoakaan, kuinka usein sen kieliltä on

helmeillyt Beethovenin "An Elisen" sävelet, jotka ihan kuin itsestään

muuttuivat nuorille rakkaiksi, sekä sisällyksensä, että ulkonaisten

seikkojen vuoksi. Olihan neiti Järnskiöldin nimi Elisa, olihan harppu

lahjoitettu Eliselle ja olihan salakomeron kaunis runo samalle

nimelle omistettu. Muistammehan sitäpaitsi professori Fredrikssonin

kertoneen, kuinka harras harpunsoittaja insinööri Warén oli.

* * * * *

-- Vuonna 1893 insinööri Warén sitten teki tuon kuuluisan

keksintönsä. Kun tietää, miten kiihkeästi hän halusi kuuluisuutta,

tuntuu hyvin omituiselta, että hän, kuten prof. Fredrikssonkin

mainitsi, siitä huolimatta monen kuukauden ajan piti keksintöään

salassa. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi halunnut tehdä

työnsä mahdollisimman täydelliseksi, niin paljon voimaa ei hänellä

silloin ollut. Mutta kun hän jo silloin selvästi tajusi, mikä ääretön

merkitys hänen keksinnöllään oli sotalaitokselle ja kun hän, niinkuin

nuoret miehet yleensä, äkkiä halusi saada suunnattomat määrät rahaa,

teki hän ilmoituksen venäläisille sotilasviranomaisille, lähemmin

punnitsematta menettelyään. Kuumeisessa innostuksessaan ei hän

lainkaan tullut ajatelleeksi tekonsa isänmaallista puolta ja huomasi

sen vasta, kun kaikki oli liian myöhäistä.

-- Hänelle luvattiin uskomattomia summia, mutta samalla häneltä

vaadittiin ehdotonta vaiteliaisuutta ja kauhistuen hän käsitti

olevansa henkilökohtaisesti vaarassa. Nyt vasta selvisi hänelle sekin

puoli asiasta, ettei hän oikeastaan tarvinnut niin paljon rahaa kuin

kuuluisuutta, saadakseen vapaaherra Järnskiöldin suostumuksen, ja

tuosta kuuluisuudesta oli hänen nyt ehdottomasti luovuttava. Kuinka

mielettömästi hän olikaan menetellyt! Jos hän olisi julkaissut

keksintönsä, olisi hänestä tullut kaikkein kuuluisimpia miehiä ja

rahaa hän olisi siitä huolimatta saanut yllin kyllin. Mutta nyt!

(Mitä sanoisikaan ylpeä vapaaherra Järnskiöld, saatuaan tietää, että

hänen vävypoikansa komeili ryssän rahalla.)

-- Kun hänelle oli selvinnyt menettelynsä ajattelemattomuus, yritti

hän ensin tehdä verukkeita, väittäen, ettei hänen keksintönsä vielä

ollutkaan valmis j.n.e. Mutta katumus oli myöhäistä ja kauhukseen

hän huomasi olevansa silmällä pidon alaisena. Ja silloin, ikäänkuin

kokeillakseen, hän lähetti sanomalehtiin tuon pienen, pintapuolisen

uutisen keksinnöstään, jossa hänen nimensä oli mainittu ja jonka

suhteen professori Fredriksson oli erehtynyt, luullessaan ryssien

siitä päässeen uhrinsa salaisuuden perille. Jo sen johdosta

hän sai varoituksen vainoojiltaan. Siitä huolimatta, sisäisen

tuskan kasvaessa, hän päätti vihdoin uhmailla ja ilmoitti Suomen

Tiedeseuralle pitävänsä tuon kuuluisan esitelmän, jonka vaiheet me

kaikki tunnemme.

-- Kun hän oli kirjoittanut esitelmänsä valmiiksi ja opetellut sen

riittävän hyvin ulkoa, päätti hän, pahinta aavistellen, kätkeä sen,

samoinkuin muutkin keksintöä koskevat paperit. Luolassahan hänellä

oli oiva piilopaikka, jonka löytymisestä ei ollut pelkoa.

-- Tätä kätköä käyttäessään oli hänen tietenkin tehtävä siitä

jollekin ilmoitus. Tuon ilmoituksen vuorostaan tuli olla sitä laatua,

että jos hän pelastuisi, jos ryssät eivät panisikaan täytäntöön

uhkauksiaan, niin luolan salaisuus ei saanut tulla vieraan tietoon.

Toiselta puolen, jos hänet kuitenkin vangittaisiin, jos ryssät

sittenkin toteuttaisivat aikeensa, piti keksinnön päästä julkisuuteen

kaikesta huolimatta. Aluksi ajatteli hän jättää kaiken rakastettunsa

huoleksi, mutta käsitti sitten, että tytölle olisi saattanut koitua

ikävyyksiä ja että hän olisi voinut toimia varomattomasti. Tohtori

Fredriksson, vanha ystävä, tuntui paljoa sopivammalta. Mutta tälle

ei hän halunnut puhua neiti Järnskiöldistä, vielä vähemmin luolasta

ja niin pälkähti hänen päähänsä kello ja salamuste. "Jos minun käy

hullusti" hän naurahti, "niin jätänpä ystävälleni, joka aina soimaa

minua romanttisuudesta, karakteristisen muiston. En kuitenkaan

luule ryssien uskaltavan." Sitten vei hän paperit kätköön, tähän

laatikkoon, jonka nyt näette avattuna, sijoittaen ne huolellisesti

pohjapaperin alle ja lähti rauhoittuneena -- viimeiselle matkalleen.

-- Neiti Järnskiöld, jonka sydän jo nuorena oli heikko, sai

onnettomuudesta kuultuaan ankaran taudinkohtauksen ja joutui pitkäksi

aikaa vuoteen omaksi. Hyvin todennäköistä on, että hän toivuttuaan

kävi luolassa, penkoi kätkölaatikkoa, jossa yhä oli kreivitär D:n

kirjeitä, mutta ei huomannut kurkistaa pohjapaperin alle. Ja niin jäi

insinööri Warénin esitelmä löytämättä.

-- Sitten vei hänet isä ulkomaille, lääkärin neuvoa noudattaen,

eikä hän, kuten tiedämme, enää palannut Luolakoskelle, vaan joutui

naimisiin majuri Bernerin kanssa, jonka Italiassa tapasi. Mutta

nämähän ovat seikkoja, jotka arvoisa herrasväki tuntee paremmin kuin

minä.

* * * * *

-- Teitä varmaankin hämmästyttää, mistä minä tämän kaiken tiedän

ja senvuoksi lienee syytä kertoa lähemmin löydöistäni. Olen jo

selvittänyt, miten pääsin luolaan, ja luonnollisesti minä aavistin,

että täällä oli olemassa salaisuuksia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin

huomasin tuon kätköpaikan, joka nyt on auki ja jossa insinööri

Warénin keksintö oli piilotettuna niin monta vuotta. Kallioseinässä

saattoi nimittäin erottaa uurteet, kätkön liitekohtien hienot

rakoset, mutta paljon vaikeampaa oli saada se auki. Näettehän

tämän napin, josta äsken painoin. Kuinka monta kertaa yritinkään

sitä kääntää, siirtää syrjään ja painaa, saavuttamatta mitään

tulosta. Vasta kun ryhdyin kokeilemaan etuluolan sähkölaitoksella

ja sain lamput täällä palamaan, huomasin erinäisiä johtoja, joiden

tarkoitusta en aluksi ymmärtänyt ja sitten tämän vääntönappulan

tässä, joka tuntuu suotta kätkeytyvän piiloiseen paikkaansa. Kun

väänsin virran johtoihin ja painoin mainitsemaani nappia, silloin

aukeni kätkö kuin itsestään. -- Mutta siinä ei ollut mitään

muuta kuin kirje rouva Bernerille, josta kerron myöhemmin, sekä

kellastunut, vanha paperi: Kustaa III:nen runo "Till Elise".

-- Suurempaa pettymystä en milloinkaan ole tuntenut. Loogillisesti

ajatellen viittasivat kaikki varhaisemmat tapaukset juuri tähän

kätköön. Sen yläpuolellahan oli tuo nuottilevy ja sen sisällä

luonteenomainen sana: Till Elise. Jos mitään salaisuuksia yleensä

oli tänne kätketty, niin tässä olisi kaiken järjen mukaan niiden

piilopaikan pitänyt olla. Mutta nyt se oli tyhjä.

-- Varmaankin te herra Vahlberg muistatte, kuinka te vitsailitte

minulle demokratiasta ja altruismista siihen aikaan, jolloin

alituisesti istuin vanhan palvelijan huoneessa. Mutta minulla oli

siihen omat syyni: minä koetin houkutella häneltä tietoja. Ja

sanon suoraan, että harvoin olen tavannut isänmaallisempaa miestä.

Kerroin hänelle asioita, joita en tässä halua uudistaa, voitin tuon

uskollisen miehen myötätunnon ja ystävyyden, ja olen vakuutettu

siitä, että hän olisi minua auttanut, mutta hän ei tiennyt mitään.

Hän ei ollut lainkaan selvillä entisen isäntänsä puuhista, eikä

voinut minua neuvoa.

-- Sitten on minun siirryttävä hyvin arkaan kohtaan. Kerran te, herra

Vahlberg, yllätitte minut pitelemästä rouvanne käsiä ja kuiskaavin

äänin esittämästä hänelle pyyntöjäni. Olen vakuutettu siitä, ettei

teidän päähänne pälkähtänyt epäillä rouvaanne, jonka te paremmin kuin

minä tiedätte olevan moisten ajatusten yläpuolella. Sitävastoin olin

huomaavinani, että te kohtelitte minua jonkinlaisella epäluulolla.

Enkä kummeksu sitä ollenkaan, olihan koko esiintymiseni täällä

vieraananne ollut ja alusta alkaen niin häikäilemätöntä ja omituista.

En kuitenkaan tahdo jättää mieleenne niin huonoa ajatusta itsestäni,

senvuoksi kerron erään seikan, jonka rouvanne on ymmärrettävistä

syistä salannut.

-- Siitä kotitarkastuksesta, joka tapahtui huvilassanne majurinna

Bernerin kuoleman jälkeen, jäi muuan muistikirjanidos löytämättä; se

joutui rouva Vahlbergin haltuun. Tässä päiväkirjassaan on majurinna

niin liikuttavalla ja intohimoisella tavalla kertonut nuoruutensa

rakkaudesta, että...

"Te ette saa, herra Orell! Teillä ei ole oikeutta!" huudahti kesken

kaiken rouva Vahlberg, hämmästyneenä ja muuttuneena kasvoiltaan.

"Minun täytyy, arvoisa rouva, muuten ei rauha palaa tähän taloon",

vastasi soittoniekka hillitysti, mutta lujasti. Sitten hän jatkoi.

-- Kuulettehan, herra Vahlberg, rouvanne ei vieläkään haluaisi

saattaa päiväkirjan sisältöä teidän tietoonne. Voitteko ymmärtää

sitä? Voitteko käsittää, että hienotunteinen nainen kaikin mokomin

tahtoo salata jumaloidun äitinsä "erehdystä", -- käyttääkseni

pintapuolisen maailman sanontatapoja -- siltä mieheltä, joka on

hänelle kallein maailmassa? Te ette voi syyttää siitä rouvaanne.

-- Mutta varmaankin herää teissä kysymys: miten on sitten

mahdollista, että rouvanne on puhunut päiväkirjasta minulle,

vieraalle? Siihen vastausta etsiessäni on teidän huomattava, että

tiesin rouva Bernerin suhteesta insinööri Waréniin enemmän kuin

kukaan muu, minun tarvitsee viitata vain löytämääni kirjeeseen ja

vanhaan palvelijaan, jolla on myöskin yhtä toista muistissaan. Tämän

lisäksi tulee rouvanne harvinainen ja jalo isänmaallisuus.

-- Muistatteko, herra Vahlberg, kuinka pilkallisesti se suhtauduitte

Suomen aktivisteihin joka kerta kun heistä tuli puhe? Huomasin,

että te ette lainkaan ollut niitä miehiä. Eikä ihmekään. Tehän

olette Ruotsin alamainen, eikä teidän veriinne ole periytynyt se

viha ja nöyryytyksen tunne, mikä meille suomalaisille on niin

ominainen. Huomaatte sen paraiten rouvastanne, joka mainitsemassani

keskustelussa aina kannatti minua, huolimatta siitä, että hän

muulloin piti teidän mielipiteitänne oikeina.

-- Älkää pahastuko, herra Vahlberg, jos sanon havainneeni, että

te päivä päivältä yhä katkerampana katselitte sitä ystävällistä

suhdetta, joka vallitsi rouvanne ja minun välilläni. Yhä enemmän

te vetäydyitte erillenne. Ja jokaista hetkeä, jonka sain olla

kahden kesken rouvanne kanssa, minä käytin omien tarkoitusteni

perilleviemiseen. Lakkaamatta minä utelin, eikö majurinna

Berneriltä ollut säilynyt mitään nuoruudenaikuisia muistiinpanoja

ja kirjeitä, mutta rouvanne ei halunnut sitä tunnustaa. Vihdoin

kerroin hänelle löytämästäni, hänen äidilleen osoitetusta kirjeestä,

ja sen perusteella, vedoten jokaisen suomalaisen isänmaalliseen

velvollisuuteen, sain vihdoin rouvanne myöntämään, että päiväkirja

oli olemassa. Kun te, herra Vahlberg, tapasitte minut pitelemässä

rouvanne käsiä, pyysin tuota kirjaa nähdäkseni.

-- Mutta sekään ei tuonut selvitystä arvoitukseen. Monen katkelman

yllä oli tosin: Kustaa III, ja sitten päivämäärä. Mutta luolan

olemassa-olonhan jo tiesin. Kuitenkin löytyy kohta, jonka oikeastaan

olisi pitänyt antaa riittäviä vihjauksia. Se kuuluu:

"Tänään sain Arvidilta ihmeellisen kirjelippaan, jonka äänirauta

aukaisee. Hän puhui minulle keksinnöstään ja siitä, kuinka

hän kerran laittaisi onnemme ihanan piilopaikan tarulinnoja

muistuttavaksi. Taas hänen lennokkaita, hurmaavia ajatuksiaan,

joita hänellä on loppumattomiin, yhä uusia ja uusia! Sesam,

lipas, An Elise! Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka

alakuloinen, kuinka hajamielinen ja poissa-olevan näköinen hän

oli... Rakas, mikä painaa sinua? Mitä varten sinä salaat minulta

jotakin? Minulta, Arvid! Olen niin levoton puolestasi..."

-- Tästä huolimatta vakuutan, että löytöni tapahtui aivan sattumalta,

vaikka se olikin niin yksinkertainen. Eräänä yönä, eikä siitä

ole kauan, istuin täällä, väsyneenä näiden seikkojen alituisesta

pohdinnasta. Täällä oli niin satumaista, ja kosken kaukainen

kohina tuuditti mielen herkkiin haaveisiin... Mutta minä kerron

tarpeettomia, parempi kuin näytän... Sitä ennen: Beethovenin malja,

saanko pyytää.

* * * * *

Orell nousi ja astui harpun luo, jonka kultaus kiilsi nurkan

kummallisesta puolivarjosta. Hänen kasvojensa käskevä ilme vaihtui

pehmeäksi ja hänen katseeseensa tuli jotakin uneksuvaa. Pari

yksinäistä, helmeilevää juoksutusta, pari hiljaista akordia... Sitten

alkoi hän soittaa Beethovenin An Eliseä.

Ovi etuluolaan oli avoinna ja värjyvien sävelten hiipiessä

syviin, monihaaraisiin onkaloihin syntyi kaikuvaikutelmia, jotka

antoivat soitolle aivan omalaatuisen, hämäräperäisen leiman.

Sävelet tuntuivat kummallisella tavalla yhtyvän kosken oneaan

pauhuun, ne tulivat jostain syvyyksistä, mutta kuuluivat kuitenkin

selvästi. Ne synnyttivät harvinaisia unia mieleen, aivankuin joku

vanha, kaamea ballaadi, ja tämä ympäristö, tämä outo huone, jonka

kuperan ikkunan takana vesi syöksyi huumaavaa vauhtia eteenpäin,

tämä aavemainen puolihämy, joka pehmensi esineiden ääriviivat ja

omituisesti henkevöitti kasvot, tehostivat niiden vaikutusta. Rouva

Karin Vahlberg, jonka posket viini oli vienosti purppuroinut,

kohoutui suorempaan; hänen tavattoman suuriksiauenneissa silmissään

oli kummallinen loiste ja hänen povensa aaltosi tiheään. Herra

Vahlberg istui selkäkenosillaan sohvassa, kovin harvaan ja tuskin

huomattavasti hengittäen: hän näytti katsovan jonnekin etäälle ja

hänen kalpeille kasvoilleen antoi outo valo miltei vahamaisen sävyn...

Heti ensi sävelten helähtäessä tapahtui jotakin merkillistä: se

seinään upotettu levy, johon kultaisia nuotteja oli kaiverrettu,

työntyi ulos kuin taikavoiman ajamana, vetäen mukanaan pitkän, kapean

laatikon, joka oli tehty samasta violettiin vivahtavasta metallista

kuin levy itsekin.

Sitten jatkui vain soiton viihdyttävä, hiljainen sulosointu.