Kustaa III.
-- Mitä te mietitte, herra Orell? kysyi Karin Vahlberg kohottaen
soikeita kasvojaan, jotka olivat koruompeluksen yli kumartuneina.
Soittoniekka, joka istui syvään vajonneena pehmeään nojatuoliin ja
hajamielisen näköisenä tuijotteli läpi ikkunan, vastasi naurahtaen.
-- Anteeksi rouva, mutta minä haukottelen. Minä en koskaan mieti.
Silloin kiintyy niin yhteen asiaan, ettei huomaa mitään ympäristöstä.
Minä näen ympärilläni niin paljon, etten ennätä mihinkään kiintyä.
Todellakin. Joka kerta kun olen yrittänyt ajatella, olen vaipunut
uneen.
-- Te olette väsyksissä, huomautti herra Vahlberg omituisella äänellä
kuvalehtensä takaa, jota hän haluttomasti selaili.
Jotenkin nopeasti vieras käänsi päätään ja hetken aikaa viipyi
ruskeiden silmien tutkiva katse herra Vahlbergin kalpeilla kasvoilla.
-- En suinkaan, mutta minun on ikävä, vastasi hän.
-- Ahaa! Sitten te haaveilitte. Teidän kasvoillanne olikin niin
kaukainen ilme. Joku ihastuttava neitonen varmaankin hymyili
sieluunne, jatkoi Karin rouva.
-- Olenko todellakin niin surkean näköinen? Minä luulin kasvoillani
olevan hyvin tarmokkaan leiman, sillä olen tehnyt päätöksen.
-- Ja minkä sitten, saako kysyä? huudahti rouva kulmakarvojaan
kohottaen.
-- Aion lopettaa julkeuteni, vastasi soittoniekka hymyillen.
-- Nyt en jaksa käsittää.
-- Niin, aion sydämestäni kiittää teitä ystävällisyydestänne ja panna
kokoon tavarani.
-- No mutta mistä teille nyt tuli sellainen kiire? Niinkö huonosti te
täällä viihdytte? Ettekä edes häpeä valittaa ikäväänne.
-- Kaikella on sentään rajansa, hyvä rouva. Puhun nyt aivan
vilpittömästi. Täällä te olette minua hoitaneet kuin ruhtinasta,
minua, vierasta miestä, joka väkivallalla tunkeuduin kotiinne.
Täytyyhän minulla toki olla senverran itsetuntoa, etten pitkitä
vierailuani ikuisuuteen, minkä teidän ihmeteltävä ystävällisyytenne
näyttäisi tekevän mahdolliseksi. Sitäpaitsi asiani vaativat. Pyydän
vakuuttaa, että en löydä sanoja kiittääkseni kaikesta.
-- Te liioittelette, mutta aiotteko todellakin lähteä?
-- Lähtiäiset ovat enää pitämättä. Koska kahvikuppien kalina kuuluu
ruokasalista, saanen tarjota lasin likööriä?
Soittaja nousi ylös ja kävi noutamassa pullon, jonka hän itse
taskuveitsellään avasi.
-- Kas tässä, sanoi hän hymyillen.
-- Näepäs! Bolssia! Sitä ei nykyään usein tapaa näillä
leveysasteilla, huudahti herra Vahlberg.
-- Minä en ole hankkinut tätä sitä varten, sanoi sävelniekka, että
erityisemmin toivoisin juotavan onnekseni. Mutta kun mielelläni
haluan kertoa hiukan tämän kartanon ihmeellisyyksistä, joiden otaksun
teitäkin huvittavan, kuluu luullakseni aika paremmin, jos toisinaan
vähän maistetaan. Olen nimittäin saanut kutakuinkin tarkasti selville
erinäisiä salaisuuksia, joita tietääkseni on paljon aikoinaan
pohdittu.
* * * * *
-- Elokuun 17 päivänä istui muuan perhe pienessä kodissaan varsin
onnellisena. Isä, jonka valoisalta näyttävän uran katkennut käsi oli
lopettanut kesken, tarkasteli tyytyväisin mielin pitkältä matkalta
palannutta poikaansa ja äiti puuhaili kotiaskareissa. Kahvi tuotiin,
juotiin. Sanomalehti oli pantu tarjottimelle ja poikkikätinen mies
avasi sen vaivaloisesti ja ryhtyi lukemaan. Pitkälle ei hän ollut
ennättänyt, kun hän yhtäkkiä huudahti.
"Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt."
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka
varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut."
"Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä", sanoi huolestunut poika
ihmeissään.
-- Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin
kuin itsekseen.
"Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Eikähän sinun tarvitse siitä mitään muille hiiskuakaan."
Ja sitten hän ryhtyi kertomaan:
"Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä
taloa.
"Eräänä syyspäivänä v. 1902 käytiin minua noutamassa konepajasta
insinöörin puheille. Kun astuin konttoriin, vei insinööri minut
sivuhuoneeseen, jonka lattialla vieras, hienosti puettu herra
levottomana käveli edestakaisin. Insinööri kumarsi ja painoi oven
jälkeensä kiinni, jättäen minut kahden kesken tuntemattoman kanssa.
Tämä loi minuun terävän silmäyksen ja teki sitten ehdotuksen, jonka
kaltaista en ollut koskaan kuullut: Minulle tarjottiin satumaista
palkkaa, jos suostuin kuukauden tai parin ajaksi tulemaan vieraan
työhön. Mutta minä en saanut kysyä mitään, minun täytyi koko työn
ajan pysyä muusta maailmasta eristettynä ja kunniasanallani luvata,
etten jäljestäpäinkään yrittäisi ottaa selkoa, missä olin ollut.
Minulta ei vaadittaisi mitään, mistä omatuntoni kenties saattaisi
tulla rauhattomaksi, ja takeeksi siitä, ettei tässä ollut kysymys
mistään petoksesta, oli vieras valmis heti suostumukseni saatuaan
antamaan vaimolleni 1000 markkaa.
"Ehdotus herätti siinä määrin epäilyäni, että en katsonut voivani
siihen heti myöntyä, vaan sanoin tahtovani ensin neuvotella vaimoni
kanssa. Vieras selitti minulle, millä tavoin saatoin ilmoittaa
hänelle lopullisesta päätöksestäni, ja kun tuhat markkaa oli suuri
raha, ja äitisi sen hyvin ymmärsi niin minä päätin ottaa tarjouksen
vastaan, vaikka tunsinkin jännittävää levottomuutta.
"Minua kuljetettiin tavalla, josta olin lukenut vain hurjimmissa
romaaneissa: umpinaisissa vaunuissa ja öiseen aikaan. Perille
päästyämme huomasin, että olimme tulleet suuren kartanon pihaan,
mutta sitten pantiin side silmilleni ja minua talutettiin kuin
sokeaa. Kun jälleen sain käyttää näköaistiani, huomasin olevani
ummehtuneessa, kellarin tapaisessa käytävässä, jota myöden vieras
herra kiihkeästi minua kuljetti. Kun kenties jollain tavoin paljastin
sen levottomuuden, joka yhä voimakkaampana hiipi sydämeeni,
lasketteli oppaani leikkiä ja kohteli minua niin ystävällisesti, että
ennen pitkää turha pelkoni poistui.
"Käytävän päässä oli avara, monisokkeloinen kallioluola, joka
sähkölyhdyn valossa näytti korkeammalta kuin se oikeastaan oli.
Siitä johti raudoitettu ovi toiseen, pienempään luolaan, joka oli
niin säännöllisen huoneen muotoinen, että se varmaankin oli hakattu
kallioon. Sinne kuului omituinen, ukkosen jyrinää muistuttava
humu, jonka uusi isäntäni selitti olevan kosken pauhua. Seinällä
oli kaarevaselkäinen, vanhanaikainen sohva, sen edessä vinoneliön
muotoinen, kullanvärinen pöytä, jonka maalaus oli pahoin rapissut,
ja pari tuolia. Seiniltä riippui hopealla kirjailtuja verhoja ja
nurkassa seisoi suuri, kullattu harppu.
"Täällä oli minun työmaani. Omituiset, taidokkaasti kiveen hakatut
lokerot, joissa varmaankin oli ennen ollut muinaisten aatelisherrani
kalleuksia, piti laitettaman uuteen kuntoon. Isäntäni tuntui olevan
itse paholainen. Häneltä riitti kykyä vaikka mihin ja mitä minä en
ymmärtänyt, sen hän pani minut ymmärtämään. Melkein heti alussa
tehtiin vaikein työ, hakattiin ikkuna kallioon, ikkuna, joka antoi
suoraan koskeen. Minä vakuutin hänelle, että me emme mitenkään
kykenisi estämään veden tulvaa sisään, mutta sitä ei hän ottanut
kuuleviin korviinsakaan. Ja viikon päästä oli todellakin kalliossa
taidokas, moniruutuinen, paksusta, kuperasta, lasista tehty ikkuna,
jonka takana vesi syöksyi vihertävänä, heittäen luolaan aavemaisen
valon.
"Minun on mahdotonta kertoa, mitä kaikkea me siellä hommailimme.
Yötä ja päivää sain olla luolassa ja hän toimitti sinne tavaraa, en
varmuudella tiedä millä keinoin, mutta luultavasti jostakin kellarin
tapaisesta varastohuoneesta. Sillä selvästi minä kuulin, kun hän
niitä ajatti ja kannatti kätköönsä, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Vihdoin tapahtui onnettomuus. Me työskentelimme silloin pitkän
käytävän toisessa päässä ja minä ymmärsin, että siinä oli ovi
ulkomaailmaan. Isäntäni seisoi tikapuilla ja väänsi jotakin
ruostunutta rautaa hiki hatussa. Silloin minä ilman syytä painoin
erästä kampea, joka törrötti seinästä ulos, aivan vieressäni. Kuului
kovaa ryminää. Ennätin vielä nähdä, että isäntäni syöksyi suin päin
tikapuilta ja että päivänvaloa tunkeusi käytävään. Sitten menin
jonkinlaiseen horrokseen. Kuitenkin tunsin jotakuinkin selvästi,
kuinka hän kantoi minua pois ja olen aivan vakuutettu, että tulimme
suoraa päätä kartanon etehiseen. Seuraava kuva, mikä on jäänyt
mieleeni, näyttää isäntäni kuumeisena sitomassa kättäni, joka ranteen
yläpuolelta oli mennyt niin murskaksi, että vain ohuet lihasuikaleet
pitivät sitä kiinni kyynärvarressa. Kun hän oli saanut siteen kiinni,
syöksyi hän puhelimeen: 'Haloo, onko tohtori tavattavissa?... Onko
tohtori?... Hyvää päivää, tämä on Luolakoskella, tohtori Koski. Erään
työmiehen käsi on ruhjoutunut... Aika pahasti, voisiko tohtori heti
tulla?... No sehän on mainiota. Näkemiin!'
"Sitten palasi hän minun luokseni ja huomatessaan, että olin
valveilla, kysyi hän sydämellisesti: 'Kuinka nyt voitte?' Mutta
yhtäkkiä, vastaustani odottamatta, hän tarttui otsaansa. 'Käytävä,
sehän on auki! Millä minä sen nyt peitän?' hän huudahti. Ja
juoksujalkaa hän syöksyi huoneesta. Kuulin jotakin sekavaa ryminää.
Sitten en muista mitään; menin uudelleen tainnoksiin.
"Jäljestäpäin minä ajattelemattomuudessani tulin sanoneeksi tohtori
Koskelle, että kuulin hänen telefoonipuhelunsa ja siis tiesin hänen
nimensä sekä paikan, missä olin. Ensin hän tuijotti minua pitkän
aikaa synkin silmin. Sitten hän naurahti hyväntahtoisesti ja vastasi
aivan yksinkertaisesti: 'vai niin!' Hän puhui minulle asioita,
joita en ole oikeutettu kertomaan, otti pyhän lupauksen siitä, että
pitäisin suuni ja lupasi minulle 6000 markan vuotuisen eläkkeen.
'Sinä päivänä, jolloin Luolakosken salaisuus tulee ilmi, lakkaa
eläkkeenne, ymmärrättekö?', kysyi hän. 'Sitten ei se lakkaakaan,
mikäli se minusta riippuu' vastasin.
* * * * *
-- Siihen tapaan kertoi poikkikätinen mies ja vielä paljon muutakin.
Hän oli minun isäni.
Vierashuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus ja aviopari Vahlberg katseli
jännittynein ilmein sävelniekkaa, joka hetkeksi vaikeni.
-- Mutta lasit, hyvänen aika! Nehän me kokonaan unohdamme.
-- Siitä vain näette, minkä arvon annamme kertomuksellenne. Jatkakaa,
olkaa hyvä, minä ihan vapisen, naurahti rouva.
-- Silloin on ehkä edullisempaa, että muutamme majaa. Saanko pyytää
herrasväkeä tekemään minulle seuraa?
Soittoniekka vei heidät etehiseen ja pysähtyi Kustaa III:nen
rintakuvan eteen.
-- Ne merkilliset seikat -- jatkoi hän -- jotka sattuivat majurinna
Bernerin surullisen kuoleman yhteydessä, herättivät ymmärrettävistä
syistä tavattomasti mielenkiintoani. Varmaankin tiesi moni insinööri
Warénista paljoa enemmän kuin minä, joka sain tyytyä sensuurin
mustaamien sanomalehtien niukkoihin uutisiin. Mutta toiselta puolen
olin kai ainoa ihminen, jolla, paitsi isääni, oli jonkinlainen
aavistus Luolakosken salaisuudesta. Ja se, että santarmikätyrit
ryhtyivät kotitarkastuksiin, oli minulle todisteena, että jotakin
tärkeätä oli kätkettynä tässä kummallisessa jutussa. Ensin minä
yritin toimia omin päin, kartanon ulkopuolella, mutta huomasin
sen tuloksettomaksi. Ja tuo huomio selittää sen julkeuden, että
tunkeuduin tänne, mutta ei suinkaan sitä puolusta, pikemmin päin
vastoin, se muuttaa menettelyni tarkoitukselliseksi. Mikä oikeus
minulla oli teidän talonne salaisuuksiin? Mutta ei niihin ollut
oikeutta teilläkään, sen tiedän nyt, ja minä voisin esiintuoda
seikkoja, jotka antaisivat teolleni paremman luonteen, mutta jätän
sen tällä kertaa.
-- Minä siis pääsin tänne, valehtelemalla viettäneeni täällä
lapsuuteni. Te kerroitte minulle insinööri Warénin kellon historian.
Sitäpaitsi tiesin isäni kertomuksesta, että käytävä päättyi taloon ja
todennäköisesti etehiseen. Mutta minä en ole mikään Sherlock Holmes,
enkä pysty ratkaisemaan arvoituksia. Siinä seisoi Kustaa III, jonka
nimi oli kelloon kirjoitettu, siinä Beethoven, jonka juhlallinen
muotokuva yhdisti majurinna Bernerin kirjeen ja kellon toisen rivin
salaisuuden, mikäli professori Fredrikssonin loogillinen selitys
piti paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ilmaisseet minulle mitään,
vaikka kuinka vaivasin päätäni. Ainoa, minkä huomasin, oli se, että
Beethovenin rintakuva oli verrattain uusi, luultavasti tohtori Kosken
hankkima, Kustaa III:nen sitävastoin hyvin vanha.
-- Lopulta, kun siinä aina seisoin ja mietin, tein havainnon, joka
suuresti muistuttaa salapoliisiromaanien malleja. Minä nimittäin
huomasin, että portaitten, vintille johtavien portaitten askeleet
olivat omituisella tavalla kuluneet. -- Katsokaahan muuten lähemmin
näitä portaita. Ensinnäkin ovat ne kovin loivat ja niiden alla on
varastohuone, joka tällä kertaa sisältää ainoastaan vanhaa romua.
Varastohuone on kuitenkin vain portaitten käännepaikan kohdalla;
alempana, lähempänä etehisen permantoa, ei ole mitään, sillä
tila on kovin ahdas. Ja katsokaahan askeleita. Ne ovat tehdyt
vanhanaikuisista, lujista lankuista, niiden pystysuora sivu on tasan
yhtä korkea kuin vaakasuorakin, eikä viimemainitussa ole ulkonevaa
syrjää, niinkuin yleisesti on tapana. Kummallisinta on, että nämä
pystysuorat osat ovat -- kuten näette -- kuluneet. Niissä voi selvästi
huomata hankautumia, käynnistä aiheutuneita lovia. Mutta ainoastaan
kuudessa ensimäisessä askeleessa, seuraavat ovat kuin koskemattomia
ja ainoastaan vaakasuoralla pinnalla on jälkiä. Ellei nyt ota
huomioon sitä mahdollisuutta, että portaat ovat tehdyt vanhoista
laudoista, niin miten on kuluminen selitettävissä?
-- Ei tarvitse kovinkaan huolellisesti tutkia liitoksia, ennenkuin
huomaa, että ne eivät ole tiiviit, ja kun isäni kertomuksesta tiesin
käytävän olemassaolon, selvisi minulle pian, että juuri tässä oli
sen alku. Mutta miten tapahtui aukaisu? Siinä oli paljoa vaikeampi
kysymys. Tein kovasti työtä Kustaa III:nen rintakuvan kanssa, joka
usein oli tullut mainituksi salaperäisten tapausten yhteydessä.
Vääntelin ja kääntelin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta
turhaan, se ei liikahtanutkaan. Sitten kolusin ja ryömin portaitten
alla ja huomasinkin aivan eittämättömästi, että lattia saattoi
painua alas. Kerran te herra Vahlberg yllätitte minut näissä
tutkimishommissa, tottakai muistatte?
-- Muistan. Minä huomasin, että te olitte aivan kuiva, vaikka teidän
piti tulla ulkoa, rankkasateesta.
-- Ahaa! huudahti vieras, katsoen terävästi aviomieheen.
-- No niin. Kuten sanottu, kaikki yritykseni raukesivat, enkä
keksinyt ratkaisua. Se olikin jonkunverran vaikeata, kun samalla
halusin toimia huomaamatta. Minun ei auttanut muu kuin turvata
vanhaan palvelijaan ja koettaa hellittää hänen vaikenevan kielensä
kantimia. Aavistin kuitenkin, että se olisi ollut työlästä ja päätin
yrittää yllätystä. Eräänä aamupäivänä seisoin tässä häntä odotellen
ja kun hän vihdoin tuli, sanoin hyvin luonnollisesti:
"Kuulkaahan, minä en saa tätä auki, vaikka mitä tekisin. Koneistossa
on varmaankin vikaa. Voitteko auttaa minua?"
-- Hän säikähti kovasti ja pysähtyi sanattomana ja kalpeana minuun
tuijottamaan.
"Niin, teidänhän tämä pitäisi paremmin tuntea", jatkoin.
"Mitä herra tarkoittaa?... Mitä auki?...", sammalsi hän.
"Käytävää, herranen aika! Päästäkseni luolaan."
Perin ällistyneenä hän silmäili minua.
"Kuinka herra tietää?... Kuka te oikeastaan olette herra?"
"Mitä tuo nyt sitten on olevinaan? Mitä te ihmettelette? Saatteko
lukon auki, vai täytyykö minun käyttää kirvestä?"
-- Särkemisen uhka tuntui häneen vaikuttavan. Hän nousi ensimäiselle
askeleelle, kuten minä nyt, painoi jalallaan kaiteen alalistaa, tällä
tavoin, ja kiersi Kustaa III:tta hitaasti. Ja nyt liikkui patsas
kyllä, vaikka se oli uhmannut kaikkia minun ponnistuksiani...
-- Kuului omituinen napsahdus. Portaat näyttivät taittuvan
kuudennen askeleen kohdalta ja niiden ala-osa alkoi hitaasti painua
vaakasuoraan asentoon.
"Kaikkihan on kunnossa, herra", änkytti vanha palvelija ja epäily
kuvastui hänen katseestaan.
"Niin näkyy, tosiaankin! Mutta en vaan minä saanut tottelemaan..."
-- Kun kovasti pelkäsin, että te saatoitte yllättää minut puuhissani
ja kun kaikin mokomin tahdoin pitää salaisuuden omana tietonani,
sanoin palvelijalle: "Antakaahan olla. Kyllä se nyt jo luistaa."
-- Vanha mies astui alas portailta, jotka heti, ikäänkuin taikavoiman
nostamina, kohosivat alkuperäiseen asemaansa ja painuivat napsahtaen
lukkoon...
-- Mutta selityshän on tarpeetonta. Parempi koettaa.
Soittoniekka alkoi kiertää rintakuvaa. Hitaasti ja äänettömästi
vaipuivat portaat alas, ensin vaakasuoraan asentoon, sitten
yhä syvemmälle, tarjoten mukavan pääsyn mustana-ammottavaan,
neliönmuotoiseen kellariin. Vieras kiiruhti alas, väänsi muuatta
nappulaa ja heti syttyi kirkas sähkövalo syvyyteen.
-- Tehkää hyvin ja seuratkaa, kehotti Orell kumartaen.
Hänen äänensä kuulosti omituisen soinnuttomalta ja heikolta sieltä
alhaalta. Rouva ja herra Vahlberg riensivät hänen perässään uteliaina
ja hämmästyneinä. Heidän eteensä avartui pitkä ja korkea käytävä,
jonka katossa, siellä täällä, loisti sähkölamppuja. Kun he olivat
ehtineet sen päähän, aukaisi Orell raskaan oven ja he tulivat
laajahkoon, sokkeloiseen huoneeseen, jossa oli suuri joukko koneita,
hydraulinen puristin, kemiallisia koetarpeita j.n.e. Kallion läpi
kulkevaa putkea pitkin oli vesi johdettu koskesta tänne alas, pieni
turbini pyöritti dynamoa ja seinän vieressä oli melkoisen suuri
akkumulaattorivaja.
Hetkiseksi pysähtyi soittoniekka, mutta kiiruhti sitten avaamaan
toisen oven ja teki syvän kumarruksen seuraajilleen. Hurmaantuneina
pysähtyivät Vahlbergit kynnykselle. Heikosti vihertävässä,
tarumaisessa hämyssä tarkastivat he huonetta, jonka kaltaista he
eivät koskaan olleet nähneet. Vastapäätä ovea, kalliossa, oli pyöreä,
pieniruutuinen ikkuna kuperine lasineen; sen takana kiiti vesi
huimaa vauhtia, laskien lävitseen aavemaisen, ajottain pimenevän ja
kirkastuvan valon. Vasemmassa peränurkassa oli miltei puoliympyrän
muotoinen mahonkinen sohva, joka oli violettiin vivahtavalla
sametilla peitetty, sen edessä soikionmuotoinen mahonkipöytä ja kaksi
suurta nojatuolia. Oikealla oli suuri, kullattu harppu, jonka kielet
hohtivat kuin hopea tässä salamyhkäisessä hämärässä, ja seinällä,
harpun vieressä, riippui ihana maalaus kullatuissa kehyksissä: se
esitti rouva Berneriä sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa
kukoistuksessa. Seinillä oli raskaita, harmaita, hopealla kirjailtuja
verhoja, lattian peitti paksu, pehmeä matto ja nurkissa, hoikilla,
omituisilla jalustoilla seisoivat pienennettyinä Kustaa III:nen
ja Beethovenin rintakuvat. Ikkunan alla, noin metrin korkeudella
lattiasta saattoi tarkka silmä huomata kiiltäväpintaisen, violettiin
vivahtavan, suorakaiteen muotoisen levyn, joka oli upotettu kallioon
ja jossa näkyi kullatuita nuotteja: alkusävelet Beethovenin 'An
Eliseen'.
Huoneessa ei tuntunut ollenkaan kostealta, eikä siellä ollut kellarin
ummehtunutta ilmaa, päinvastoin, siellä oli kuivaa, kodikasta
lämmintä. Mahonkipöydällä seisoi viini-pullo ja kolme hiottua lasia.
Kohteliaasti kumartaen pyysi Orell vieraitaan istumaan.
-- Tohtori Kosken muistoksi, sanoi hän, kohottaen lasiaan. -- Tämä on
hänen varastostaan, jonka täältä tapasin.
Sitten alkoi hän kertoa.
-- Vuonna 1788, Anjalan liiton aikana, antoi kreivitär Ann' Elisabeth
D., silloinen Luolakosken omistajatar, tässä samassa luolassa Kustaa
III:lle konsertin, joka suuresti miellytti lahjakasta hallitsijaa.
Kuningas oli muutamia päiviä majaillut kartanossa ja kevytmielinen
kun oli luonteeltaan, oli hän rakastunut kauniiseen kreivittäreen.
Anjalan vannoutuneet miehet väijyskelivät kuitenkin kuningasta,
aikoen hänet vangita, ja huolestunut rouva oli vienyt ylhäisen
vieraansa tähän varmaan turvapaikkaan, joka ties kuinka kauan oli
palvellut vanhojen aatelisherrain kätkönä. Lukuunottamatta omaa
viehätysvoimaansa oli kreivitär koettanut viihdyttää kuningasta
harpunsoitolla, johon Kustaa olikin niin mieltynyt, että kun hän
Tanskan sodan puhjettua pääsi lähtemään kotimaahansa, hän viipymättä
lähetti kiihkeästi kaipaamalleen naiselle kullatun, suuren harpun,
tuon, jonka edessänne näette, sekä kauniin runon, joka yhtä
paljon ylisti soittajattaren kuin soitonkin suloutta ja jonka
päällekirjoituksena oli:
_"Till Elise."_
-- Matkallaan Ruotsissa kreivitär D. kuitenkin sairastui ja kuoli
v. 1790 ja todennäköistä on, että Luolakosken kartanon myöhemmät
omistajat eivät tunteneet käytävän salaisuutta.