Omituinen vieras.
Kolmea päivää myöhemmin istui Karin rouva yksinään Luolakosken
verannalla koruompelus sylissään. Hänen miehensä oli mennyt
tarkastamaan työläisiä kartanon suurille pelloille ja nuori rouva
nautti täysin siemauksin kirkkaan syyskuun-aamupäivän raikkaasta
auringon paisteesta. Puisto loisti uhkeimmissa väreissään punaisena
ja keltaisena, ja tämän räikeän värileikin taustana kuvastui
kuusimetsä entistään tummempana. Nurmikon kukkasoikioissa oli
jo kuolema käynyt ja ruusut riippuivat alakuloisina, osittain
paleltunein terälehdin, mutta riihestä kuului puimakoneen tuttu
jyminä; siellä tomuttuneet ja iloiset ihmiset korjasivat runsasta
jyväsatoa talteen.
Pyöräilijä tulla sihahti pihaan, hyppäsi kevyesti maahan, katsoi
tutkien ympärilleen, huomasi verannalla-istujan ja nosti syvään
kumartaen lakkiaan. Hänellä oli tarmokkaat kasvot, kirkkaat, ruskeat
silmät ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka.
Hämmästyneenä Karin rouva tunsi Paul Orellin, soittoniekan.
-- Hyvää päivää, rouva. Näen, että taas teitä hämmästytän.
Sallitteko, että esitän teille asiani?
Soittoniekka oli nyt kokonaan toisenlainen, kuin taanoin
ravintolassa. Hänen silmistään loisti ilo ja veitikka, mutta samalla
osoitti hänen käytöksensä kunnioittavaa arvonantoa.
-- Tehkää hyvin ja käykää sisään, sanoi rouva hämillään sinisen
katseen rauhattomana hapuillessa ympäri, löytämättä kiinnekohtaa.
Kumartaen vastasi vieras.
-- Kiitän ystävällisyydestänne, rouva. Mutta jos suvaitsette, olen
mieluummin verannalla.
Ryhdikkäänä nousi nuori mies ylös portaita, joille elämänlangan
lehtiä oli putoillut, ja pysähtyi rouvan eteen. Syntyi kiusallinen,
neuvoton hiljaisuus, jonka vallitessa soittaja katseli kaunista
naista. Sitten sanoi nuori rouva yksinkertaisesti, ojentaen heikosti
punastuen kätensä, johon tarttuen vieras hitaasti kumarsi.
-- Terve tuloa kotiseudullenne.
-- Hyvä rouva, alotti vieras. -- Käytän tilaisuutta, esittääkseni
vilpittömän anteeksipyyntöni sen johdosta, että ravintolassa
häiritsin teitä. Ikävä sanoa, olin humalassa, vaikka senhän tietysti
huomasittekin. En voi ymmärtää, kuinka tulin ryhtyneeksi sellaiseen
tahdittomuuteen, mutta toivoakseni en sentään teitä loukannut.
-- Oh, eihän siinä ollut mitään...
-- Niin. Hyväntahtoisesti te olette ymmärtänyt minua parhain päin.
Rohkenen olettaa, että se koti-ikävä, joka puheensotkustani lienee
kuvastunut, jollaintavoin peitti julkeuttani... Mutta nyt varmaankin
koetan antaa liian hyvän kuvan itsestäni. Kenties pidätte tekoani
entistä häikäilemättömämpänä, mutta lupaukseenne vedoten olen tullut
tänne. Minä aion pitää siitä lujasti kiinni.
Viimeisiä lauseita sanoessaan vieras hymyili niin iloisesti, että
rouvankin kasvoille kohosi huvitettu ilme.
-- Aivan varmaan te pidätte minua kerjäläisenä, hyvä rouva. Mutta
sitä otaksumaanne en yritäkään torjua. Minähän olen soittoniekka ja
siis tavallaan kuulun tuohon almuja-anovien parveen. Posetiiviukko
veivaa konettaan, myö onnenlehtiä ja ojentaa lakkiaan ikkunoita
kohti, viulunsoittaja istuu kahvilassa raha-lautanen vieressään ja
odottaa lantteja. Konsertinantaja on hiukan suuremmassa mittakaavassa
järjestänyt tämän kerjuun, hänen rahalautasenaan on piletinmyöjä.
Mikäli tällainen piletinmyöjä on tai ei ole olemassa, sikäli soittaja
on taiteilija tai ei.
-- Mitä hassutusta tuo on! sanoi nuori rouva nauraen.
-- Aion lopettaa sen vakavasti, rouva. Kun niin mielelläni tahtoisin
jonkun päivän viipyä näillä seuduilla, pyytäisin kysyä, enkö saisi
asua talossanne sitä aikaa. Tarvitsisin vain ullakkokamarin. Minulla
on kirjallisia töitäkin, enkä luule, että suuremmin häiritsisin
herrasväkeä.
-- Tietysti. Täytyyhän minun toki pitää sanani. Tehkää hyvin ja
käykää sisään. Mieheni palaa heti; tähän aikaan me juomme kahvia.
He astuivat vierashuoneeseen, jonka raskaspuitteisia, pehmeävärisiä
maalauksia ja varsinkin suurta, kullattua harppua vieras ihastuneena
tarkasteli. Jotakin ahdistavaa oli ilmassa, keskustelu pusertui
väkinäiseksi ja silloin tällöin pyrki kiusaava äänettömyys vieraaksi,
vaikka kumpikin koetti sitä omituisen innokkaasti karttaa.
Kun herra Vahlberg palasi pelloiltaan ja avasi salin oven, jäi hän
hämmästyneenä kynnykselle seisomaan. Hetken aikaa oli huoneessa
kaikki aivan hiljaista, eikä kukaan liikahtanut, vain molemmat nuoret
miehet katselivat totisina toisiaan. Sitten purskahti Karin rouva
heleään, hermostuneeseen nauruun ja huudahti punehtuen.
-- Täällä on se ravintolan hävytön herra, Otto! Herra Vahlberg
naurahti väsyneellä tavallaan ja astui lähemmäksi vierasta.
-- Vai niin. Te korjaatte kylvämäänne satoa. Terve tuloa, sanoi hän.
Syvinä ja kirkkaina vieraan silmät tarkkasivat hänen ilmettään.
Hetken niissä väikkyi ohimenevä, epäilevä terävyys, sitten
ne siristyivät, huulten kaareutuessa vallattomaan hymyyn, ja
puristaessaan voimakkaasti herra Vahlbergin kättä vastasi
soittoniekka. -- En tahtonut, että rouvastanne tulisi lupauksensa
rikkoja. Sitä varten olen tunkeutunut kotiinne.
* * * * *
Herra Vahlbergin mieleen olivat viimeaikojen omituiset tapahtumat
synnyttäneet niin omituisen ahdistuksen ja alkusyistään tiedottoman
kaipuun, että hänen entinen, tyytyväinen ja hiukan väsähtänyt
luonteensa tuntui kokonaan muuttuneen. Alakuloisia tuntuja liikkui
hänen sydämessään ja häntä vaivasi eräänlainen haikea epämääräisyys
ja päättäväisyyden puute. Enemmän kuin koskaan hän rakasti
yksinäisyyttä. Pitkät ajat saattoi hän rantakalliolta tuijotella
kosken kuohuihin itsekään olematta selvillä ajatuksistaan tai
harhailla hajamielisenä kuusikossa, jossa syystuuli synkästi huokui.
Kuten ennen professori Fredriksson, niin hänkin viipyi monet
hetket tuon salaperäisen kellon ääressä ja pohti insinööri Warénin
arvoitusta. Mikä oli ollut tuon kummallisen uneksija-neron suhde
hänen anoppiinsa? Kuinka oli selitettävissä, että hän oli uskonut
nuoren tytön haltuun tieteellisen salaisuutensa, tytön, jolta oli
saanut rukkaset? Ja mitä merkitsi tuo outo kirje, joka oli särkenyt
majurinna Bernerin sairaan sydämen? Jos se, kuten professori
Fredriksson tuntui olettavan, jälleen sisälsi vihjauksen samaan
ihmeelliseen keksintöön, niin kuinka oli loogillisesti tajuttavissa,
että tuo yksinäinen erakko toistamiseen antoi elämänsä suurtyön
naiselle, joka ensin oli hänet hyljännyt ja sitten mennyt toisen
kanssa naimisiin? Ja kuinka oli tällä merkillisellä keksijällä ollut
voimaa elää tuntemattomana? Millainen oli hänen kohtalonsa ollut?
Jos hän pelkäsi ryssiä, niin olisihan hän toki parhaille ystävilleen
voinut ilmaista itsensä ja toimittaa nerokkaat tieteelliset työnsä
varmaan talteen. Olisihan hän suorastaan voinut testamentissaan
määrätä ne Suomen Tiedeseuralle. --
Täällä oli niin paljon muistoja hänestä. Tämän kuusikon humua, tämän
kosken kohua oli tuo yksinäinen mies kuunnellut. Tämän suihkukaivon
veden solistessa oli hänen nerokkaissa aivoissaan syntynyt loistavia
ajatuksia. Hiljaiset, hämärät huoneet olivat nähneet hänet työnsä
yli kumartuneena. Etehisessä seisoivat Kustaa III ja säveltaiteen
kuolematon loihtija Beethoven marmorihahmossaan niin liikkumattomina
ja salaperäisinä; muistopatsaat niistä kahdesta miehestä, jotka
kummallisella tavalla olivat joutuneet arvoituksen sekavaan vyyhteen.
Ja vanha, vaitelias palvelija liikkui niin äännettömänä kuin aave,
kiihkeästi odottaen sitä hetkeä, jolloin hän saisi vetäytyä vanhan
lepoon, jonka hänen herransa oli hänelle turvannut.
Sitten oli vielä uusi tulokas, soittoniekka, joka kylmäverisesti
viipyi päivästä päivään ja tuntui olevan kovin omituinen herrasmies.
Oli ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli osannut voittaa
rouvan luottamuksen. Niillä molemmilla näytti olevan hauskaa,
ja katkeroituen vasten tahtoaankin herra Vahlberg oli pakotettu
panemaan merkille, kuinka syrjään ja yksinäiseksi hän joutui. Jokin
selittämätön voima samalla sekä kiinnitti häntä vieraaseen että
tuotti hänelle tuskaa, jonka laatua ei hän osannut selittää. Oliko
hän mustasukkainen? Sitä ei hän tahtonut itselleen myöntää, ainakaan
ei hänellä ollut päteviä syitä siihen. Karin tuntui rakastavan häntä
hellemmin kuin konsanaan, mutta viihtyi samalla erinomaisesti vieraan
kanssa. Yhdessä he rämpyttivät salin suurta harppua, jota vieras
hallitsi kutakuinkin ja jonka soitossa hän tuntui tavattoman nopeasti
kehittyvän.
Toisinaan pyöri herra Vahlbergin päässä kaupunkiin
muuttamissuunnitelmia, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa
päätöstä. Mitä arvoa oli sellaisella tyhjällä kaupunkilaiselämällä?
Täällä häntä tarvittiin, täällä vaativat asiat hänen huolenpitoaan.
Ja niinkauan kuin vieras viipyi, ei sitä saattanut ajatellakaan.
Sillä vaikka herra Vahlberg aavisti, että soittoniekan poislähtö
olisi tuottanut hänelle jonkinlaista kevennystä, ei hän millään
muotoa tahtonut sitä kiirehtiä, päin vastoin, hän antoi vieraan
ymmärtää, että tämä voi huoletta luottaa talon vierasvaraisuuteen.
Hänet oli saanut tuo aviomiehille niin ominainen mielentila
valtaansa, joka varmaankin on alkavan mustasukkaisuuden ensi
vaiheita. Hän tunsi kiintymystä soittajaan ja samalla toivoi,
että ei olisi sitä tuntenut, ja kummallisesti hän halusi jättää
vaimonsa kahden kesken vieraan seuraan, vaikka se kaihersi salaa
hänen sydäntään. Toisinaan hän pakottausi kylmäksi ja koetti tehdä
itselleen järkeviä kysymyksiä. Kuka oikeastaan oli tämä Paul Orell?
Eihän hän tiennyt soittoniekasta enempää kuin alussakaan, tuskin enää
senkään vertaa, niin oli tämä sekoittanut konseptit. Ja mitä hän
oikein puuhasi ullakkokamarissaan, jossa hän kaikin mokomin tahtoi
asua? Toisinaan hän palasi sinne vasta aamuyöstä, sen oli herra
Vahlberg askeleista kuullut, toisinaan hän taas viipyi päiväkauden
ulkona, tulematta edes syömään, ja kertoi sitten huvittavalla
tavallaan käyneensä tehdasta tai kirkonkylää katselemassa. Joskus
saattoi hän pitkät ajat istua vanhan palvelijan huoneessa, sen oli
herra Vahlberg huomannut. Ja tämä kumarainen vanhus tuntui kiintyneen
häneen ja heikontuneissa tihrusilmissä kiilui monesti miltei
isällinen hellyys. Nuori soittoniekka osasi voittaa jokaisen suosion
puolelleen.
Eräänä iltapäivänä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä.
Herra Vahlberg, joka palasi ulkoa pelloiltaan, kurkisti sisään
salin avonaisesta ovesta, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hän oli
juuri aikeessa mennä työhuoneeseensa, kun hänen korviinsa kantausi
kuiskauksentapaista keskustelua. Uteliaana riensi hän salin poikki
toiselle ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen vaimonsa seisoi
kamarinsa kynnyksellä. Soittoniekka piteli hänen molempia käsiään
ja sanoi hänelle jotakin, ja nuoren miehen käskevillä kasvoilla
oli tällä kertaa niin kiihkeä ja intohimoinen ilme, niin palava
pyyntö, että kaikki veri pakeni herra Vahlbergin poskilta. Karin
rouva kuunteli epäröiden ja neuvottoman näköisenä ja hänen suuret
silmänsä olivat ihmeen totiset. Ensin aikoi herra Vahlberg nopeasti
vetäytyä takaisin, saadakseen yksinäisyydessä hillitä sitä viiltävää
tuskaa, joka hänen poveensa oli riehahtanut. Mutta hänet oli jo
huomattu. Sekä soittoniekka, että Karin näyttivät kovasti säikähtävän
ja vetäytyivät nopeasti erilleen. Nuoren rouvan kasvoilla liikkui
kirjavia värivivahduksia ja vaikeasti ja soinnuttomasti pakoitti hän
itsensä nauruun.
Herra Vahlberg, jonka kasvot olivat käyneet valkeiksi kuin vaha,
ponnisti nyt kaiken voimansa ja sai sanotuksi.
-- Täällähän te olettekin. Minä luulin teidän olevan ulkona.
Soittoniekka vaikeni totisena ja katseli tarkkaavasti aviomiestä.
Rouva ei kyennyt vastaamaan.
-- Joko pian saamme kahvia, Karin? kysyi herra Vahlberg niin
keveästi, että se häntä itseäänkin hämmästytti.
-- Tuossa tuokiossa, Otto, vastasi puhuteltu väräjävin äänin.
Sitten vetäytyi herra Vahlberg työhuoneeseensa. Hän ei kuitenkaan
ollut kauan ehtinyt istua pehmeällä nahkatuolillaan, mihin oli
lysähtänyt aivan kuin turtuneena ja tunnottomana, pistävän kivun
kiertäessä sydänalaa, kun hänen vaimonsa syöksähti sisään silmät
kyynelissä kylpien ja raskaasti hengittäen. Hetken aikaa katseli
nuori nainen puolisoaan, heittäysi sitten hänen kaulaansa ja kysyi
tuskallisen intohimoisesti.
-- Oletko huonolla tuulella, Otto? Sano, rakas?
Silloin kokosi herra Vahlberg viimeisetkin voimansa, silitti vaimonsa
kiharoita ja vastasi naurahtaen.
-- Kuinka sinä sellaista kysyt? En vähintäkään.
Karin rouva hymyili kyyneltensä läpi, suuteli kiihkeästi miestään ja
sanoi iloisesti.
-- Kahvi on valmista, Otto.
* * * * *
Samana iltana vääntelehti herra Vahlberg unettomana vuoteellaan
myöhäiseen yöhön. Hänen sydäntään pusersi niin kipeä ja lohduton
tunto, että se oli saada hänet kyyneliin. Rauhattomana sytytti hän
paperossin toisensa jälkeen, eikä edes yrittänytkään selvitellä sitä
toivotonta kehää, jota hänen kiihtyneet ajatuksensa kiersivät. Ulkona
satoi rankasti ja suuret pisarat pieksivät ruutua. Oli pilkko pimeä,
ainoastaan paperossi, joka imiessä syttyi kiihkeämmin palamaan, loi
hetkittäin miltei kaamean kajastuksen huoneeseen.
Silloin, läpi sateen yksitoikkoisen jorinan, oli herra Vahlberg
kuulevinaan heikkoa melua, ikäänkuin askeleita. Hän jännitti
korviaan... Taaskin, aivan selvästi, outoa ryskettä. Liikkuiko joku
etehisessä? Soittaja? Mutta mitä teki hän siellä näin myöhään ja
kauan?
Nopeasti hyppäsi hän pystyyn, kiskaisi housut jalkaansa otti
sähkölyhtynsä, sekä revolverinsa ja hiipi hiljaa ulos. Kun hän äkkiä
avasi etehisen oven, painoi lampun palamaan ja ojensi aseensa, näki
hän Kustaa III:nen marmorisen rintakuvan vieressä tumman olennon,
joka säikähtäen kääntyi häneen päin. Se oli soittoniekka Paul Orell.
Soittoniekka naurahti väkinäisesti.
-- Minä en löytänyt pimeässä portaita ja kolusin täällä. Häiritsikö
se teitä, suokaa anteeksi, sanoi hän. Hänen hattunsa, joka oli
painettu syvälle päähän näytti tomuiselta, kuin olisi se pudonnut
lattialle.
-- Vai niin. Tekö se olittekin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä
vain kuulin melua ja tulin levottomaksi. On todellakin kovin pimeä,
vastasi herra Vahlberg, näyttäen vieraalle valoa.
-- Hyvää yötä, herra Vahlberg, sanoi Orell noustessaan portaita.
-- Hyvää yötä!
Herra Vahlberg palasi huoneeseensa hitaasti ja miettiväisenä. Koska
soittoniekka oli lähtenyt ullakkokamariinsa, oli hän siis tullut
ulkoa. Mutta Vahlberg oli pannut merkille, että hänen vaatteensa
olivat aivan kuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli elämä Luolakoskella pingoittuneempaa kuin
koskaan ennen ja hapuileva päättämättömyys kiusasi herra Vahlbergia
pahemmin kuin milloinkaan. Aamiainen syötiin sietämättömän
hermostuneisuuden vallassa, joka turhaan pyrki kätkeytymään
väkinäisten sukkeluuksien ja pakoitetun naurun suojaan. Tuon
tuostakin kiintyivät Paul Orellin kirkkaat silmät nuoreen
aviomieheen, joka vaivoin jaksoi pinnistää järkeään keksiäkseen
tavanmukaisia kokkapuheitaan.
Iltapäivän pysyttelihe soittoniekka poissa, eikä tullut
päivälliselle. Herra Vahlberg istui työhuoneessaan, vaikka ei hän
saanut kerrassaan mitään tehdyksi ja kun hän joutui kosketuksiin
vaimonsa kanssa, oli hänen suunnattava katseensa syrjään, siinä
määrin pelkäsi hän paljastaa sisäistä elämäänsä.
Ilta hämärtyi kylmänä ja selkeänä ja korkealta, vaaleiden hattaroiden
säännöttömän kudelman läpi paistoi syyskuun hopeanvärinen kuu.
Kosken sumu kimmelsi sen valossa liikehtivänä kuin elävä olento,
mutta muodoltaan epämääräisenä. Herra Vahlberg katseli sitä
salongin ikkunasta, soittoniekka, joka hämärtäessä oli palannut,
näppäili hiljaa harppua ja Karin rouva puuhaili teetarjottimen
kanssa. Seurustelu loppui lyhyeen ja jokainen näytti hengähtävän
helpoituksesta, kun tavanmukainen hyvää yötä oli toivotettu.
Herra Vahlberg meni ensin työhuoneeseensa, mutta kun ilta oli niin
houkuttelevan hurmaava, lähti hän ulos. Yökylmä oli jo niin ankara,
että maa riittyi ja pudonneet lehdet jäykistyivät ja kahisivat
askelten alla. Hän kulki hitaasti kosken partaalle ja painui
kalliolle istumaan mietteisiinsä vajonneena.
Mitä oikeastaan oli tämä kummallinen voimattomuus, tämä
kykenemättömyys päätöksen tekoon, joka ristiriitaisina kysymyksinä
kalvoi häntä? Rakastiko hänen vaimonsa tuota vierasta? Kuinka se oli
mahdollista? Nainenhan rakastaa vain yhtä miestä kerrallaan ja hän ei
voinut erehtyä vaimonsa tunteista itseään kohtaan. Mutta mitä se siis
oli, mitä salaperäistä ja selittämätöntä liikkui hänen ympärillään?
Tai ahdistiko soittaja Karinia pyynnöillään? Mutta kuinka silloin oli
selitettävissä, että Karin niitä sieti, ellei hän ollut puolestaan
kiintynyt vieraaseen? Eihän nuoren rouvan olisi tarvinnut muuta kuin
hämärästi viitata puolisolleen, niin tämä olisi ymmärtänyt. Ja miksei
hän talon isäntänä ajanut pois tuota omituista miestä, joka oli
tuppautunut tänne ja erottanut hänet vaimostaan niin että syvä kuilu
oli auennut heidän välilleen. Mutta ei. Tahtomattaankin hän tunsi
kiintymystä soittoniekkaan. Hänessä oli syntynyt sairas halu, jonka
epäilys oli herättänyt, halu antaa vieraan vaikuttaa vaimoonsa, halu
ikäänkuin kokeilla rakastetun puolisonsa uskollisuudella, mutta hän
oli menehtyä tuota koetta seuratessaan, eikä hänellä kuitenkaan ollut
voimaa sitä keskeyttää. Sitäpaitsi vaistosi hän syvimmällä, kaiken
alla jotakin, jota hän ei voinut selittää, mutta joka vaimensi kaiken
hänen toimintatarmonsa ja aivan kuin peloitti häntä.
Kun hän ajatuksissaan istui kalliolla kosken valtavasti pauhatessa
ja kuun säteitten heijastuessa syksyn kirjavien lehtien pinnoilta,
hiipi hänen korvaansa heikko, aavistuksellinen harpun sävel. Se oli
niin vieno ja hukkui niin täydellisesti kosken kuminaan, että hän
aluksi nosti vain päätään ja luuli erehtyneensä. Olisiko talosta asti
kuulunut tänne soitto? Se oli tuskin mahdollista ja salihan oli aivan
pimeä. Mutta sittenkin... Nyt erotti hän selvemmin... Äkkiä muisti
hän kansan tarinan hiidestä, joka vuoressa soitti tuhatpillisiä
urkuja, ja hän oli niin vaikutuksille herkässä mielentilassa, että
kylmiä väreitä kiiti läpi hänen ruumiinsa. Sitten kiintyi hänen
katseensa salin ikkunoihin, jotka kiilsivät kuutamossa, ja kirvelevä
epäilys pisti hänen rintaansa. Tavaton tarmon ja toimintahalun puuska
sai hänet yhtäkkiä valtoihinsa ja kiirein askelin lähti hän hiipimään
taloa kohti. Hän kulki pensaiden ja hevoskastanjien varjossa ja
pysähtyi salin ikkunan alle. Siinä hän viipyi kauan kuunnellen henkeä
pidättäen. Mutta kaikkialla vallitsi yön ylhäinen hiljaisuus.
Yhtäkkiä rupesi häntä naurattamaan. Hyvä jumala, olipa tämä hassua!
Kuka ihme olisi yöllä uskaltanut ruveta soittamaan aikeessa salata
tekonsa. Jos harppua joku oli näppäillyt, niin varmaankin oli se
hänen vaimonsa, joka ikävissään haaveili kuutamossa, odottaessaan
häntä palaavaksi. Eihän hänellä enää ollut rahtuakaan loogillista
järkeä!
Herra Vahlberg oli juuri aikeessa lähteä sisään, kun heikko kolina
tunkeusi hänen korviinsa. Heti hänen hermonsa uudelleen jännittyivät
ja hän kuunteli tarkasti... Kului pitkän aikaa, mutta yhä oli
kaikki hiljaista, eikä mitään enää voinut erottaa. Tuskastuneena
pyyhki herra Vahlberg hikeä otsaltaan ja päätti heittää sikseen
yölliset seikkailunsa, kun etehisen ovi hiljaa aukeni ja tumma
olento liukui äänettömästi yli verannan. Taitavasti solahti se
ensin sambucuspensaiden, sitten hevoskastanjien varjoon, joka
synkkänä sulki syliinsä soikioiden paleltuvat kukat. Sitten pääsi se
kuusikujan pimeään suojaan.
Notkeasti herra Vahlberg puikkelehti yli nurmikentän, varjoja
tarkasti seuraten. Hänen aikeensa oli ennen öistä vaeltajaa ehtiä
siihen kohtaan, missä metsä loppui ja tie lähti kulkemaan yli
pellon. Kun hän hengästyneenä saapui määräpaikalle ja kätkeytyi
kuusen varjoon, kuuli hän tulijan tasaiset ja levolliset askeleet.
Vieras astui kuun valomereen metsän pimennosta. Hänen päässään oli
musta huopahattu ja päällään vanhat, liian suuret vaatteet. Kun
hän sivuutti herra Vahlbergin, tunsi tämä Paul Orellin käskevät
ja tarmokkaat kasvot ja kirkkaat silmät, jotka nyt loistivat
kulmakarvain poskille ulottuvasta varjosta.
Orell kääntyi tehtaalle päin. Hetken aikaa liikkui herra Vahlbergin
mielessä jonkinkaltaista ritarillista epäröintiä, mutta sitten kasvoi
hänen uteliaisuutensa ja halunsa kerrankin päästä selvyyteen niin
voimakkaaksi, että hän päätti seurata soittoniekkaa. Avonaisella
pellolla ja kirkkaassa kuudan-hohteessa oli se kuitenkin vaikeata ja
hänen täytyi lähteä kiertämään metsänreunaa pitkin. Sillä kohtaa,
missä tehtaalta tuleva haara yhtyi kirkolle vievään maantiehen,
pysähtyi Orell ja näytti kuuntelevan jotakin. Sitten poikkesi hän
metsään ja katosi hetkeksi näkyvistä.
Kun herra Vahlberg pääsi lähemmäksi, huomasi hän lukuisia haamuja
lähetty villaan. Kaikki he kerääntyivät Orellin ympärille, joka oli
noussut kivelle ja kuiskaavalla äänellä puheli heille kiihkeitä
sanoja, kuun valaistessa hänen tarmokkaita kasvojaan. Varovasti hiipi
herra Vahlberg eteenpäin. Vihdoin saattoi hän jo kuulla.
-- ... Oi, jos te näkisitte sen vihreätakkisen joukon, kun se
välkkyvin asein marssii vieraan maan kentillä! Jos te olisitte
tunteneet sitä hurmiota ja vihan jumalaista loimua, joka syttyy, kun
taistelutantereella saa seistä mies miestä vastaan ryssän kanssa,
niin te häpeäisitte ryhtyä enää mihinkään työhön ja haluaisitte suin
päin tappeluun. Meidän joukkomme on pieni, mutta koko maailma tietää
siitä. Koko maailma tietää nyt, kuinka kallis meille vapautemme
on ja että me ilomielin annamme henkemme sen saavuttaaksemme.
Mutta tehkää joukkomme suureksi. Liittykää mukaan ja te saatte
nähdä, että se pystyy siihen, mitä se nyt vasta uneksuu, pystyy
karkoittamaan satavuotisen sortajamme rakkaan isänmaamme rannoilta.
-- Täällä te riitelette keskenänne ja haukutte toisianne, työläiset
herroja, herrat työläisiä ja lihotte molemmat yltäkylläisyydessänne.
Kohdistakaa vihanne ryssään, silloin se on oikeutettua. Se se
riistää meiltä verona kaiken, mikä voitaisiin käyttää esimerkiksi
työväen olojen parantamiseksi, se se kuljettaa parhaimmat miehemme
vankilantyrmään. Ja entäs, kun sota on lopussa! Ikinä ei tämä kansa
jaksa kantaa sitä verotaakkaa, joka sen niskoille silloin sälytetään.
Ei, pojat! Nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan. Suoriutukaa
matkalle, niin maamme teitä kerran vielä siunaa. Ja itsellennekin
te teette siinä palveluksen. Kuka takaa, ettei ryssä vie teitä jo
huomenna riveihinsä. Milloin tahansa saatatte joutua syömään Iivanan
hapanta kaalia ja saamaan selkäänne. Mutta sitähän te ette tahdo,
ette jumalauta! Eikö niin, pojat?
-- Oikein päästelet, murisi joukko hillitysti.
-- Montako teitä on? Yksitoista, no sekin on hyvä. Kolmen päivän
päästä on siis jokainen sen henkilön luona, siinä paikassa ja sinä
aikana kuin olen teille sanonut. Täältä on lähdettävä yksitellen,
jotta ei suotta syntyisi epäilystä. Ja ottakaa sisu mukaanne,
oikea suomalainen sisu, sen minä teille sanon. Puhukaa parhaalle
ystävällenne ja viekää hänet myötä, vielä on aikaa. Ja onnea matkalle
pojat! Me tapaamme pian, mutta ei täällä enää; minulla on muuta
tehtävää, enkä voi tulla teidän kanssanne, vaikka kuinka haluaisin.
Lyökää kättä joka mies, sillä me olemme tästä lähtien veri-veljiä.
Me emme hellitä, ennenkuin Suomi on vapaa, tai sitten itse sorrumme.
Eläköön Suomi ja kuolkoon ryssä!
-- Eläköön! kuului niin voimakkaasti yön hiljaisuudessa, että puhuja
säikähti.
-- Hiljempaa, hitto vieköön! Me unohdamme innoissamme varovaisuuden.
Onhan nyt kaikki asiat selvillä, eikö niin?
-- On, on.
-- No sitten ei muuta kuin hesputei ja painakaa päälle pojat.
Nopeasti alkoivat varjot häälyä metsässä ja hajaantua kukin
suunnalleen. Herra Vahlberg makasi kauan aikaa liikkumattomana siinä
paikassa, mihin oli piiloutunut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen
mielessään, ja seuratessaan kotiin palaavaa soittoniekkaa mutisi hän
itsekseen:
-- Saksan mies!