Soittoniekka.
Yliopiston konserttisali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Mutta
nyt tämä yleisö, joka käytävissä osasi niin äänekkäästi meluta ja
kahisuttaa silkkejään, istui liikkumattomana kuin hypnotisoitu
ja sadoilta kasvoilta oli hetkeksi poistunut ulkonaisen elämän
vaatima naamio. Herkistyneet piirteet kuvastivat välittömästi sitä
hurmiota ja tenhoisaa näkyä, jonka sävelet olivat loihtineet heidän
mielikuvituksensa piiriin. Katto tuntui kaareutuvan valtavana
taivaana, jonka utuisessa sinimeressä kuu loisti ja vaaleat hattarat
kiitivät kuin hengettäret. Kukaan ei liikahtanut, yskinyt tai
kääntänyt päätään. Ainoastaan naisten herkät povet nousivat ja
laskivat voimakkaammin kuin tavallisesti. Oli menossa Beethovenin
lumoava kuutamosonaatti.
Kun pianisti oli lopettanut ja nostanut kätensä koskettimilta,
viipyi yleisö yhä samassa unen kaltaisessa äänettömyydessä. Vaikka
tarkkaavainen korva selvästi erotti ulkoa rankan syyssateen lorinan,
näki yleisö mielikuvituksessaan yhä kuutamon loihtuisaa loistoa
ja sumuharsojen verhoamien kenttien kastekimaltelua. Se kuuli yön
tuulien vienoja kuiskauksia. Ja vasta kun taiteilijan noustessa
seisomaan tuoli särkevästi rämähti, heräsivät ihmiset horroksestaan
ja salin täytti myrskyisä suosionosoitusten pauhu. Kohteliaasti,
mutta tottuneen ja välinpitämättömästi väsähtäneen näköisenä
kumarteli kuuluisa taiteilija korokkeeltaan. Konsertti oli loppunut,
hän ei enää ollut yleisölle muuta velkaa kuin nämä kumarrukset.
Kuitenkin, kun melu salissa yhä kasvoi, hän vihdoin istahti
soittokoneen ääreen, ja heti syntyi äskeinen hiljaisuus.
"An Elise", Beethovenin helmeilevä, yksinkertainen pikkukappale,
jonka hän oli säveltänyt ystävättärelleen "huhtikuun 27:nen päivän
muistoksi!"
Rouva Karin Vahlbergin kauniit, syvänsiniset silmät kostuivat ja
haikeita muistoja tulvi hänen herkistyneeseen mieleensä. Tätä pientä
kappaletta oli hänen äitinsä niin rajattomasti rakastanut. Monen
hämärtyvän illan ikävän oli tuo rakas vainaja tuudittanut unhoon
näihin viihdyttäviin säveliin. Ja silloin oli hänen kasvoillaan
ollut niin sielukas ja uneksuva herkkyys, että outoja aavistuksia
oli herännyt tyttären mieleen. -- Herra Vahlberg, joka ryhdikkäänä
ja hienona istui nuoren vaimonsa rinnalla, tunsi sitä kiusaavaa
painostusta, jonka toisen kiinteä katse useissa synnyttää. Kun hän
vihdoin käänsi miltei vaistomaisesti päätään, tuijotti häneen ruskea,
hehkuva silmäpari voimakkaista, laihoista kasvoista, joiden luja
otsa, rohkea suu ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka syöpyivät
elävinä hänen mieleensä.
* * * * *
Varmaankin rankan sateen takia oli ravintolan ruokasali niin täynnä
väkeä, ettei pöytää saanut mistään. Tarjoilijattaret juoksivat edes
takaisin punoittavin poskin, ilma oli tupakansauhun kyllästämä ja
koko sali oli yhtenä ainoana sorinana ja kilinänä. Pianohuoneessakin,
jota tavallisesti käytettiin yksityishuoneena istui nyt ainakin kaksi
seuruetta, mutta herra Vahlberg sai kuitenkin mukavan nurkkapöydän
haltuunsa ja tilasi rauhoittuneena illallisensa.
Ennen pitkää lähti toinen seurue pois, ja lukuunottamatta herra
Vahlbergia rouvineen jäi huoneeseen ainoastaan kaksi nuorukaista,
joilla näkyi olevan edessään jotakin väkevää tänä alkohoolista
köyhänä aikana. Yhtäkkiä nousi toinen heistä ja istuutui pianon
ääreen. Hetken tapailtuaan äänilajia, piti hän pienen paussin ja
soitti sitten parisen ensimäistä tahtia Beethovenin "An Elisestä".
Sitten hän äkkiä, kesken kaiken lakkasi ja jäi liikkumattomana
paikalleen. Hämmästyneenä kääntyi herra Vahlberg häntä katsomaan
ja hätkähti: Hän tunsi saman miehen, joka konsertissa oli häneen
tuijottanut:
Soittaja, jonka päällä oli "saketti" ja verkahousut, nousi ripeästi,
astui pari askelta Vahlbergin pöytää kohti, teki syvän, teatralisen
kumarruksen Karin rouvalle ja sanoi sointuvalla äänellään.
-- Pyydän käyttää tilaisuutta lausuakseni arvoisalle rouvalle
syvimmän kunnioitukseni.
Hän näytti olevan humalassa, mutta hänen käskevillä kasvoillaan oli
arvokas kunnioituksen ilme, eikä merkkiäkään hävyttömyydestä, josta
hänen yllättävää tekoaan voisi syyttää. Hänen palavat, kirkkaat
silmänsä katsoivat totisina Karin rouvaa, joka hänen kummallisen
soittonsa ja omituisen esiintymisensä takia tuijotti häneen
kulmakarvat koholla ja perin hämillään.
-- En ymmärrä teitä, herra. Minä en tunne teitä, tuli rouva
tahtomattaan sanoneeksi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan
loukkaantunutta sävyä.
-- Suokaa anteeksi, en tahtonut häiritä, vastasi vieras. Sitten hän
jatkoi kiihkeästi, humaltuneen herkällä, mutta hillityllä intohimolla.
-- Nimeni on Orell, Paul Orell, pianonsoittaja. Teitä, arvoisa
herrasväki, minun käyttäytymiseni varmaankin kummeksuttaa.
Uudistan vielä kerran anteeksipyyntöni, mutta minäkin olen ollut
Luolakoskella. Teitä ehkä ihmetyttää, kuinka tunnen. Sehän ei ole
vaikeaa. Ehkä olen mielestänne kovin tungetteleva ja sekaannun
yksityisasioihinne. Mutta, kuten sanottu, minäkin olen ollut siellä;
isäni oli tehtaan työnjohtajia. Suurissa, huminoivissa metsissä,
niissä huuhkaja huutaa syysiltoina, olen saanut kulkea. Koski on
laulanut korviini lapsuuteni kultaisina päivinä. Ja nuoruuteni
kaipuun puhjetessa olen uneksinut neidosta, joka korkealta huipulta
syöksyi vaahtojen lumoon. Siellä, sokkeloisissa luolissa, missä
vesihiisi öisin soittaa tuhatpillisiä urkuja olen kärsinyt nuoruuteni
ensi tuskia. Siitä on jo viisi vuotta, senjälkeen en ole nähnyt
kotiani.
Tämä outo sanatulva, jonka humala teki hiukan luonnollisemmaksi,
liikutti Karin rouvaa, jonka mieli yhä oli herkkänä äskeisen
konsertin vaikutuksesta. Sitäpaitsi se seikka, että puhuja oli
maininnut kaipuustaan, herätti surevassa naisessa tahdotonta
myötätuntoa. Ajattelematta enempää kuin mitä sanoi, lausui hän
välittömästi.
-- Käykää toki kotonanne, herraseni.
Soittoniekka oli hetken vaiti, tuijottaen hämärtyvin silmin rouvaan.
Sitten sanoi hän tukahtuneella äänellä, painaen katseensa maahan.
-- Minulla ei ole kotia, rouva.
Silloin Karin Vahlberg kovasti punastui ja sanoi hätääntyneesti.
-- Kartano on luonnollisesti tarjoava teille vieraanvaraisuuttaan.
-- Suokaa anteeksi. En tietenkään tahtonut tungetella. Mutta kiitän
teitä sydämestäni, vastasi omituinen vieras syvään kumartaen ja
poistui sitten pöytäänsä.
Herra Vahlberg, joka koko ajan oli passiivisena seurannut näytelmää,
hieman loukkaantuneena vieraan sekaantumisesta, mutta kumminkin
hilliten itsensä, koska tämä sekaantuminen ei liiaksi rikkonut
sopivaisuuden sääntöjä, katseli terävin silmin ja oudon tunteen
kaihertaessa sydänalaa vaimoonsa, jonka hämillään-oloa vielä jatkui.
Sitten hän kuiskasi yli pöydän, raapaistessaan tulta paperossiinsa.
-- Sinä et huomannut, ettei hän ollut humalassa.