Professori.
Hautajaisten synkkä vaikutus jäi pysyväiseksi Vahlbergin huvilaan.
Milloin äänilaji oli muuttua iloisemmaksi, silloin sattui silmään
joku esine, joka muistutti vainajasta, tuoli, jolla hän tavallisesti
istui, kukka, jota hän erityisesti hoiti ja rakasti, valaistus
maisemassa, jota hän henkevällä, yksinkertaisella tavallaan oli
ihaillut. Nuori rouva tuntui muutamassa päivässä muuttuneen
vallattomasta tytöstä naiseksi ja hänen kauniit kasvonsakin olivat
saaneet toisen ilmeen, jota suruharson tumma väri tehosti. Yksi oli
poissa ja pysyi, sen huomasi kaikkialla, ruokapöydässä, ulkona,
joka askeleella. Nuoren parin kuherruskuukausien hurmio oli äkkiä
tyyntynyt hiljaiseksi, kaipauksensekaiseksi rakkaudeksi, jonka suru
syvensi.
Herra Vahlberg, joka ennen oli mielellään lasketellut väsähtäneitä
kyynillisyyksiä, käveli nyt päivät päästään mietteissään, kasvoillaan
joko ajatteleva, tai sitten ikävystynyt ilme. Arvid Warénin asia
kiusasi monesti hänen aivojaan ja oli hetkiä, jolloin hän oli vähällä
pyytää vaimoaan kieltäytymään tuosta omituisesta perinnöstä, joka
heitti majurinnavainajan puhtaan maineen ylle jonkunlaisen varjon
ja jota ilkeä maailma varmaankin ovelasti käytti parjaustensa ja
mustaamishalunsa perustana. Mutta ei ollut niin helppoa luopua
sadoista tuhansista ja ennen kaikkea, eihän hän, enempää kuin
kukaan muukaan maailmassa tiennyt, mikä suhde oli vallinnut tuon
salaperäisen miehen ja leskirouva Bernerin välillä. Ja sanomalehdet,
jotka niin olivat luvanneet hankkia lisätietoja, vieläpä julkaista
insinööri Warénin esitelmän, vaikenivat itsepintaisesti, arvatenkin
sensuurin pakottamina. Koko tapaus näytti joutuvan unhoon.
Elämä huvilassa kävi sitäkin tuskallisemmaksi, kun kumpikin koetti
vapautua ja teeskennellä iloisuutta, keventääkseen toisen taakkaa ja
kumpikin huomasi tuon näyttelemisen. Herra Vahlberg suunnittelikin
jo muuttoa kaupunkiin, kun Karin rouva ratkaisi kysymyksen kokonaan
toisella tavalla.
-- Otto, sanoi hän eräänä iltana. -- Me muutamme Luolakoskelle.
Syyskuu on vasta alullaan ja on niin kaunista. Etkö luule, että se
olisi hauskaa?
-- Mutta eihän kartano vielä ole sinunkaan. Voihan joku hakea
testamentin rikki, siihen on kyllä aikaa. Ei sinun omistusoikeutesi
vielä ole ollenkaan varma.
-- Pyh, entä sitten? Millä tavoin se estäisi meitä vierailemasta
siellä joitakuita viikkoja, niinkauan kuin sää on näin suotuisa?
Kuule, Otto, kuten tavallisesti sinä olet maailman suurin pölkkypää.
-- Sitä ei todista suinkaan se, mitä sanoin, vaan se, että nyt annan
sinulle perää. Nöyrin palvelijasi.
-- Mutta sinähän myönnyt, Otto! Herra isä, koska sinä olet lakannut
jankuttamasta?
-- Enhän minä milloinkaan ole kinannut yksinäni, vastasi aviomies
hymyillen.
* * * * *
Luolakosken valtava luonto tuntui tosiaankin olevan sopusoinnussa
heidän mielialansa kanssa ja viihdyttävän heitä. Sillä oli ainakin
uutuuden ja salaperäisyyden viehätystä. Vaikka pensaiden lehdet jo
kellastuivat ja punertuivat, humisi kuusimetsä yhä tummanpuhuvana
ja synkkänä ja koski pauhasi samalla hillittömällä voimalla kuin
ennenkin. Tehtaan sauhu tuprusi selkeälle syystaivaalle ja varhainen
hämärä, jonka tuuheat kastanjat tummensivat, antoi vanhoille,
suurille huoneille tarumaisen leiman.
Jyrkän rantakallion monisokkeloisissa luolissa tiesi kansa hiisien
asuvan. Synkeinä, myrskyisinä öinä ne soittivat suuria tuhatpillisiä
urkuja vuoressa, kosken mahtavasti säestäessä. Joka sydänyönä uskalsi
hiipiä kalliolle, saattoi kuulla tuota hurmaavaa musiikkia, mutta
hänet vaati pyörteen henki uhrikseen, tai tuli hän mielipuoleksi.
Korkealta huipulta oli muinoin onneton kartanon neiti syöksynyt
kuohuihin, ja tuosta oli ensimäkien parooni Järnskiöld sata vuotta
sitten ratsastanut suoraan koskeen, vihollisensa ahdistamana... --
Eräänä iltapäivänä, kun aviopari istui vierashuoneessa, herra
Vahlberg jotakin kirjaa lukien, rouva näppäillen suurta kullattua
harppua, tulla porhalsi auto pihaan. Vanha, valkohapsinen herra,
jonka kyömynenää kultasankaiset silmälasit koristivat, astui maahan
ja palvelija toi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:
_A.G. Fredriksson_.
Professori.
Kun tervehdysten jälkeen oli asetuttu istumaan, alotti professori,
pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan.
-- Olin pari kertaa aikeessa jo ennemmin tulla teitä tapaamaan, mutta
erikoisista syistä jäi se sikseen. Nyt, kun olette täällä lähempänä,
kävi matka helpommin.
Hän hohelteli hetken lasejaan, mutta kun ei kukaan vastannut, jatkoi
hän tyynesti.
-- Koko asiani on siinä, että minulla sattuu olemaan insinööri
Warénin, muinaisen ystäväni kello, joka minun on kai jätettävä
teille, koska olette perineet hänen kartanonsakin. Se on hyvin
kaunis, vanhanaikuinen kultakello, jota olen säilyttänyt kuin
henkeäni ja jonka historian mielelläni kerron, mikäli se teitä
huvittaa.
Vanhus otti taskustaan kotelon, jonka sisässä, pumpuleihin upotettuna
kello komeili. Liikutettuna, miltei juhlallisesti hän laski sen
pöydälle. Molemmat aviopuolisot syöksivät nopeasti paikoiltaan sitä
tarkastamaan.
-- On parasta, että alotan aivan alusta, jatkoi professori. Nämä
seikat muodostavat niin sotkuisen vyyhden, että pelkään sen sittenkin
jäävän hämäräksi. Minä tutustuin Waréniin New-Yorkissa, missä hän
toimi nuorena insinöörinä erään suuren liikkeen palveluksessa ja
minä tein tutkimuksia väitöskirjaani varten. Vaikka olin häntä
kymmentä vuotta vanhempi, syntyi välillemme luja ja sitkeä ystävyys,
ja jo silloin huomasin, kuinka paljon neroa tuossa omituisessa,
mitä yltiöpäisimpiin haaveiluihin helposti taipuvassa nuorukaisessa
oli. Vaikka hän monesti kieltämättä rakenteli tuulentupia, oli hän
myöskin mies paikallaan toteuttamaan niistä kaiken, mikä suinkin
oli mahdollista, ja hänen levottomat, alati uutta hautovat aivonsa
olivat varmaankin luodut keksijälle. Kuten olette sanomalehdistä
kai nähneet, siirtyi hän v. 1888 Luolakosken kemiallisen tehtaan
palvelukseen, jossa hän toimi tehtaan ensimäisenä insinöörinä asuen
samaisella kauniilla paikalla, missä tehtaan nykyinenkin johtaja,
vaikka rakennus oli toinen. Harras ystävyytemme jatkui täällä
Suomessakin ja sangen usein kääntyi hän minun puoleeni kysyäkseen
neuvoja tieteellisissä pulmissa, jotka liian kaukaa sivuuttivat
hänen oman alansa. Monesti minä toruin häntä siitä, että hän tuhlasi
lahjojaan hajoittaessaan niitä liiaksi. Romanttisena ja musikaalisena
-- en kai vielä ole tullut sanoneeksi, että harpun soitto oli hänen
intohimonsa -- hän rakenteli jos jonkinkaltaisia salakomeroita ja
konstikkaita lukkoja, niinpä, mainitakseni vain esimerkin, oli hänen
muurissaan kaakeli, joka ponnahti auki ja paljasti salalokeron,
kun hän huusi: "Sesam, Sesam, aukene!" Ulkonaisesti hän vietti jo
nuorena peräti erilleenvetäytynyttä elämää, joka kuitenkin oli kovin
säännötöntä sen vuoksi, että hän saattoi valvoa yökausia keksintöjään
hautoen. -- Vuonna 1893 hän sitten vihdoinkin teki tuon kuuluisan
keksintönsä, johon ainakin minä uskon, niin, jonka suorastaan tiedän
varmaksi, vaikka se monissa piireissä on herättänyt ylenkatsetta
ja naurua onnettoman loppunsa vuoksi. Mutta minä annan hänen
itsensä kertoa siitä ja tyydyn tällä kertaa vain tekemään selkoa
tilaisuudesta, jossa "hänen piti selittää tieteellisiä huomioitaan.
Aivan varmaan voi väittää hänen jo viisi kuusi kuukautta aikaisemmin
päässeen salaisuuden perille, mutta tahtoen suorittaa tutkimuksensa
loppuun, hänellä oli riittänyt ihmeteltävää kärsivällisyyttä
havaintonsa salaamiseen.
-- Muistan elävästi sen Suomen Tiedeseuran kokouksen, jonka
ohjelmaksi oli m.m. ilmoitettu insinööri Arvid Warénin esitelmä
uudesta metallista. Minusta oli ystäväni tavattoman levoton ja
hermostunut. Hän näytti istuvan kuumilla hiilillä ja vaikka
käsitinkin, että hänessä saattoi olla esiintymiskuumetta, oli
minusta luonnotonta, että se kasvoi noin valtaiseen voimaan.
Minä huomautinkin siitä hänelle leikillisesti, mutta hän naurahti
omituisesti ja pudisti päätään, vastaamatta mitään. -- Kun hänen
vuoronsa oli ryhtyä puhumaan, tuotatti hän eteensä joukon kemiallisia
kojeita, arvatenkin kokeiluja varten ja pani taskustaan pöydälle
kiiltäviä, violetin värisiä metallikappaleita. Minua hämmästytti
kovasti se, ettei hänellä ollut minkäänlaisia papereita esillä, vaan
hän esitelmöi vain muistinsa mukaan. Ehkä juuri siitä syystä ryhtyi
muuan läsnä-olijoista pikakirjoituksella merkitsemään paperille hänen
sanojaan, ja jos tämä esitelmä herättää mielenkiintoanne, on se
tässä, mainitun pikakirjoituksen mukaan muovaeltuna.
Arvoisat läsnä-olijat!
Se uusi aine, tai paremmin sanoen se vanhan, kauantunnetun
aineen uusi olomuoto, jonka valmistustapa ja kemiallisen
kokoomuksen laatu minun on onnistunut keksiä, on, kuten näette,
hyvin kirkaspintainen, violettiin vivahtava metalli. Kaikista
tunnetuista metalleista on se kevein; sen ominaispaino on
ainoastaan 0,08, siis 6 kertaa pienempi kuin kuivan puun ja 7
kertaa pienempi kuin litiumin, tähän asti kevyimpänä pidetyn
metallin. Samalla on se kovin ja sitkein kaikista metalleista.
Verrattain helposti se leikkaa parhaintakin terästä ja siitä
voi kuitenkin sopivaa käsittelytapaa käyttäen vetää ohutta,
hyvin taipuvaa lankaa. Vaikeasti hapettuvana se kuuluu jalojen
metallien joukkoon, mutta se ei muutu minkään hapon, ei
edes kuninkaanveden vaikutuksesta, sensijaan se verrattain
helposti yhtyy fluoriin eräässä fluoripitoisessa liuoksessa.
Punahehkuun kuumennettuna ja karkaistuna se muuttuu rakeiseksi,
särkyen helposti miltei kristallimaisiin palasiin -- minulla
on tässä näytteitä -- joiden kovuusaste on noin 8 paikkeilla.
Kuumennettuna 1720° saa se ensin hohtavan, sinertävän värin,
sulaa sitten nopeasti ja haihtuu miltei heti s.o. suurimmalta
osaltaan haihtuu kaasuksi, joka ei mitään muuta ole kuin _vetyä_.
Itse metalli on nimittäin kiinteätä vetyä, tarkemmin määritellen
eräs vetylejeringi. Kaikista merkillisin ja vaikeimmin
selitettävissä on mielestäni kuitenkin se ominaisuus, että
tämä lejeringi, tämä metalliseos, joka sisältää siksi pienen
volymiprosentin vieraita aineita, että sitä miltei saattaa sanoa
pelkäksi vedyksi, aina pysyy ympäristön lämpötilaan verrattuna
melkoista alempana, sanalla sanoen, se pysyy kylmänä, mutta
ei suinkaan määrätyn asteisena, vaan vaihdellen ulkonaisen
temperatuurin mukaan.
Kun Cavendisch v. 1766 keksi vedyn, kun Lavoisier v. 1783,
antamalla höyryn virrata hehkuvan raudan yli, osoitti, ettei
vesi olekaan elementti, kuten tähän asti oli luultu, vaan
sisälsi kahta kaasua, niin kuka olisikaan voinut uskoa, että
tämä kaasu kerran oli esiintyvä kovan, kiinteän metallin
muodossa. Kun Faraday kovan paineen ja - 110° ulottuvan kylmyyden
vallitessa puserteli kaasuja nestemäiseen olomuotoon, uhmasivat
eräät niistä, näiden joukossa myöskin vety, kaikkia hänen
ponnistuksiaan ja näille muuttumattomille aineille annettiin
permanenttisten kaasujen nimi. Vasta v. 1877 onnistui Pictet'n,
Cailletet'n kokeita hyväkseen käyttäen saavuttaa 200° ulottuva
kylmyys ja pakottaa tähän asti permanenttisena pidetty happi
nestemäiseen, jopa kiinteäänkin tilaan. Pictet'n menetelmä
perustui siihen tosiasiaan, että kovan paineen alaisena ollut
kaasu äkkiä vapautuessaan tavattomasti kylmenee, vaihtaen
lämpönsä ulkonaiseen työhön. Sitävastoin ei ole tähän asti
huomattu, että vaikka ulkonaista työtä ei suoritetakaan, vaikka
kaasu laajenee ilmattomassa paikassa, jäähtyy se -- s.o. useat
kaasut -- siitä huolimatta laajetessaan, ja käyttää se tällöin
lämpönsä _sisäiseen työhön_, molekyylien keskinäisen aseman
muuttamiseen. Niinpä esim. ilma jäähtyy 0,25° kutakin vähenevää
atmosf. kohti. Toisin on vedyn laita; se päinvastoin, ulkonaisen
työn ollessa o, paisuessaan lämpenee. Mutta merkillistä: jos sitä
jäähdyttää juoksevalla ilmalla määrättyyn asteeseen, _muuttaa_ se
tämän ominaisuutensa ja alkaa laajetessaan kylmetä. Tahtomatta
tässä lähemmin syventyä menettelytapani yksityiskohtiin, olen
maininnut ne perusajatukset, joita hyväkseni käyttäen minun
onnistui valmistaa nestemäistä vetyä. tuota väritöntä, omituista
ainetta, jonka ominaispaino on noin 0,06, joka kiehuu -- 252°
ja joka, kun paine nopeasti poistetaan, muodostaa kiinteitä,
nopeasti haihtuvia kristalleja. Näitä seikkoja tutkiessani minun
onnistui päästä -- 261°, joka lienee alin ja absoluuttista
temperatuuria lähinnä oleva astemäärä, mikä koskaan on saavutettu.
Ne seikat, jotka sittemmin johtivat minut huomaamaan metallisen
vedyn tai, paremmin, vetylejeringin valmistustavan, ovat
näennäisesti irrallisia ja -- niinkuin usein keksintöjen
syntyessä sattuu -- hyvinkin kaukaa haettuja. Että vety
todellakin metalli oli, sehän ei kylläkään ollut mikään uutuus,
päinvastoin, tämän kaasun metallinomainen suhtautuminen muihin
aineisiin ja ennen kaikkea sen taipumus muodostamaan lejeringejä
erinäisten metallien, varsinkin palladiumin kanssa, oli tämän
ominaisuuden selvästi osoittanut. Mutta eräänä päivänä satuin
muutamasta lehdestä lukemaan, että v. 1740 oli Venäjällä ammuttu
jääkanuunoista luoteja, joiden lataus sisälsi 150 gr. ruutia. Kun
en silloin ollenkaan tiennyt, että paineenalainen jää muuttuu
kimmoiseksi, hämmästytti uutinen minua melkolailla, enkä voinut
käsittää, kuinka hauras jää oli saattanut kestää laukauksen,
kuinka ylimalkaan jäästä oli kyetty edes tykkejä valmistamaan.
Tutkiessani asiaa lähemmin muutamista teoksista, pisti silmiini
se vanha tosiseikka, että jäätyessä veden tilavuus laajenee 0,1
kertaa -- veden, joka sisältää 11,2 % vetyä. (Myöhemmin tulen
osoittamaan, että uudessa metallissa olevan _puhtaan_ vedyn
ominaispaino on pienempi kuin 0,06, joka on nestemäisen vedyn
ominaispaino). Samalla panin merkille, ettei kova paine aina
suinkaan auttanut nesteen jähmettymistä, pikemmin päinvastoin:
niinpä 1000 atmosf. paineen alainen vesi jäätyy vasta -- 14°. --
Jonkun verran myöhemmin tulin kiinnittäneeksi huomioni siihen
merkilliseen seikkaan, että vaikka vety oli niin helposti syttyvä
kaasu, eivät vetylejeringit luovuttaneet vetyään muuten, kuin
ilmattomassa paikassa punahehkuun kuumennettaessa. Yhtä omituista
oli, että vety kykeni läpäisemään punahehkuun kuumennetun raudan,
platinan ja palladiumin. -- Ja lopuksi, irrallisin kaikista
johtolangoistani: vety ei yhtynyt cloriin pimeässä, mutta
auringon valossa sitävastoin kovasti räjähtäen.
Varsinainen ratkaisu perustui kuitenkin kokonaan toisenlaatuiseen
ilmiöön. Yrittäessäni kiteyttää nestemäistä vetyä, olin nimittäin
jo useammankin kerran pannut merkille sen hämmästyttävän...
-- Kuten huomaatte, loppuu esitelmä kesken, eikä se
kysymyksenalaisessa kokouksessakaan jatkunut pitemmälle. Sillä
ovesta astui sisään venäläinen upseeri univormussaan, kahden täysin
aseistetun sotilaan ja siviilipukuisen tulkin saattamana ja selitti
saaneensa määräyksen vangita insinööri Arvid Warénin. Puhuja, jonka
kasvot olivat käyneet lumivalkeiksi, tointui verrattain pian, eikä
hän näyttänyt niinkään hämmästyneeltä kuin me muut, päinvastoin
hän suhtautui tapahtumaan kutakuinkin rauhallisesti, eikä tehnyt
minkäänlaisia kysymyksiä. Upseeri korjautti kaikki pöydällä olevat
esineet talteen. Ja silloin sattui jotakin hyvin merkillistä. --
Vangiksi julistettu kysyi kohteliaasti, miltei nöyrällä äänellä:
"Sallitteko, että annan tohtori Fredrikssonille takaisin hänen
kellonsa, jonka lainasin ryhtyessäni pitämään esitelmääni?"
-- Tätä sanoessaan veti hän taskustaan kellon, joka nyt on tuossa
edessänne. Upseeri otti sen hänen kädestään ja minä nousin
ällistyneenä seisomaan, sillä hän ei ollut minulta sitä lainannut.
Avattuaan molemmat kuoret ja tarkastettuaan, ettei mitään ollut
kätketty niiden väliin, antoi upseeri omakätisesti minulle kellon,
jonka heti tunsin ystäväni omaksi. Olin niin hämmästynyt, että
vaivoin maltoin hillitä suutani, enkä ymmärtänyt lainkaan koko juttua.
-- Sitten lähti surullinen saattue matkaan, meidän seuratessamme sen
kulkua voimattomasta raivosta mykkinä ja nyrkkiä pusertaen. Se oli
viimeinen kerta, jolloin näin ystäväni, insinööri Warénin. Hän katosi
teille tietymättömille, kuten niin moni Suomen mies ennen ja jälkeen
häntä.
-- Mutta mitä hän oli tarkoittanut jättäessään minulle kellonsa?
Vaivasin hellittämättä päätäni, keksiäkseni kysymykselle vastauksen,
edes jonkinlaisen ratkaisun, mutta se oli tietenkin turhaa työtä,
joka ei johtanut mihinkään tulokseen. Vielä illalla, kun olin jo
puoleksi riisuutunut, kääntelin tuota kultaista esinettä kaikin
mahdollisin tavoin, toivottomassa toivossa saada jotakin selvyyttä
tähän probleemiin. Ja silloin, katsellessani taulua sivulta valoa
vasten, olin huomaavinani siinä jotakin, ikäänkuin koukeroisia
rasvapilkkuja, tai sen tapaista. Voi olla mahdollista -- olen
sitä monesti jäljestäpäin ajatellut -- että ensi innostuksessani
käsittelin kelloa varomattomasti ja kenties jotenkin tulin
pyyhkäisseeksi taulua. Joka tapauksessa jäin huolellisen tutkimukseni
jälkeen samaan epätietoisuuteen, missä olin ollutkin, vieläpä olin
siinä määrin hermostunut, etten tahtonut saada unta.
-- Kun seuraavana aamuna myöhään heräsin, paistoi kevätaurinko jo
täydeltä terältä huoneeseeni ja ensimäinen, minkä huomasin, oli tuo
onneton kello, joka nyt kimalteli ja säihkyi pöydällä, kirkkaassa
valovirrassa. Samalla kuin sytytin tupakan, otin jälleen tuon
kiusaavan ja ystäväni vuoksi samalla rakkaan esineen käteeni, ja
taaskin kohtasi minua suuri yllätys: taulussa näkyi nyt jotakuinkin
selvästi sanat:
_Ku taa III_
_An Elise_
_Ne t Jä k l t et ä_
-- Kuten huomaatte, erottaa kirjoituksen vielä verrattain selvästi,
vaikka vuodet ovat sitä hyvästä hoidostani huolimatta melkoisesti
vaalentaneet. Käsiala on, niikuin taulun kokokin edellyttää, hyvin
pientä ja useita kirjaimia on jäänyt epäselväksi, mikä kokonaan
puuttuen, mikä muuten hämärtyen tuntemattomaksi. Niinkuin sanottu,
olin illalla mahdollisesti tullut pyyhkäisseeksi niitä. Selvästi
saattaa nähdä, että viimeisen rivin sanoista puuttuu loppukirjaimia.
-- Nyt oli minulla siis käsillä merkkejä, joiden tarkoitus oli
ilmeisesti selittää arvoitusta. Koko vangitsemistapaus sai toisen
luonteen ja yhä varmemmin aloin tulla vakuutetuksi siitä, että
ystäväni oli osannut sitä odottaa. Siitä syystä oli hän ollut
niin hermostunut, siitä syystä ei hänellä ollut kirjoitettua
esitelmää, joka olisi vangitsijoille kavaltanut hänen salaisuutensa
ja siitä syystä oli tämä fantastinen mies jo edeltäpäin ajatellut
kellohistorian valmiiksi ja jättänyt minulle osviitan, joka hänen
mielestään oli täysin riittävä ja joka olisi ollut täysin riittävä,
jos kirjoitus olisi näkynyt selvemmin -- sen tiedän nyt.
-- Ryhdyin uudella tarmolla ajattelemaan. Ensimäinen rivi oli
kyllä selvä, vaikka minulle käsittämätön; siinähän ei voinut muuta
olla kuin sana Kustaa III. Toinen rivi oli niinikään semmoisenaan
loogillisesti ymmärrettävä: An Elise -- Eliselle, mutta saattoi
olla mahdollista, että joku kirjain puuttui. Vaikein ja tärkein oli
kolmas rivi. Viimeistä sanaa tuskin voi saada muuksi kuin: tietää
ja selityksenä se tuntuikin luonnolliselta. Mutta mitä olivat
kaksi edellistä? Otaksuttavasti nimiä. Vihdoin juolahti mieleeni
onnellinen ajatus: Jääskelä, Luolakosken toinen insinööri, sehän
tuntui sopivan. Jä ..k . l muita kirjaimia ei voinut erottaa ja nyt,
kuten näette, on ä:kin kokonaan hävinnyt. Oliko viimeinen kirjain d
vai l sitäkään ei voinut varmuudella päättää. Levottomana selailin
kataloogeja. Jääskelä, Nestor, insinööri. Kas niin, sehän tuntui
sopivan sekä kirjoituksen että myöskin ystäväni työtoverina olemisen
kannalta katsoen. Kellon salaperäisyys oli hälvennyt ja riemumielin
minä valmistausin matkustamaan Luolakoskelle. -- Jos silloin olisin
hämärästikään aavistanut, mitä nyt tiedän, olisi asia tietenkin
saanut kokonaan toisen selityksen.
-- Matkustin viipymättä Luolakosken tehtaalle tapaamaan yllämainittua
insinööriä, jonka vain hyvin pintapuolisesti tunsin. Hän oli vahvasti
rokonarpinen, pieni ja peräti harvasanainen mies, joka tervehdittyäni
ja esitettyäni asiani, katseli minua pitkän aikaa terävästi pienillä
silmillään.
"Vai niin, nyt te tahtoisitte minulta tietoja. Vastikään selvisin
ryssien käsistä. En minä ollut insinööri Warénin läheinen ystävä,
vaikka me toimimmekin samalla tehtaalla", sanoi hän.
"Te tietysti olette selvillä vangitsemisen kaikista yksityiskohdista.
Mutta minulla on täysi syy olettaa, että insinööri Warén on jonnekin
kätkenyt keksintöä koskevat selityksensä. Siihen viittaa moni seikka,
ensinnäkin..."
"Tekin olette siis sitä mieltä", keskeytti hän, katseen terävöityessä
kirkkaammaksi ja punan kohotessa hänen poskilleen. Sitten hän näytti
miettivän jotakin ja jatkoi vihdoin.
"Jos tekee sen todennäköisen olettamuksen, että ryssät vangitsivat
hänet urkkiakseen häneltä salaisuuden, niin kuinka ihmeessä he olivat
saaneet vihiä hänen keksinnöstään? Sitä minä en ymmärrä."
"Sehän on helppo kysymys. Ettekö huomannut noin kuukausi sitten
sanomalehdissä pientä uutista: 'Uusi metalli.' Se oli tosin hyvin
ylimalkainen, mutta ystäväni nimi oli siinä..."
"Ahaa!" keskeytti insinööri." Siitä minä en tiennyt... Sittenhän,
sittenhän on selvää..."
Hänen silmiinsä tuli omituinen tuijottava ilme ja hän katseli minua
niin hajamielisenä, että hän näytti tylsältä.
"Mikä on selvää?"
"Vangitsemista vaan tarkoitan."
Kauempaa en malttanut odottaa. Vedin taskustani ystäväni kellon,
jonka panin insinöörin eteen.
"Voitteko selittää, mitä insinööri Warén on tällä tarkoittanut? Minä
olen tullut siihen käsitykseen, että epäselvä viimeinen rivi kuuluu:
Nestor Jääskelä tietää."
Sitten kerroin hänelle kellon omituisen historian. Hän kuunteli sitä
aivan liikkumattomana, koko ajan kirjoitusta tutkien. Ja kesti kauan
ennenkuin hän vastasi.
"Tämä on hyvin merkillistä. Tuskinpa vaan tätä ymmärrän... Milloin te
olette viimeksi käynyt täällä, insinööri Warénin luona?"
"Oh, siitä on jo toista vuotta."
"Vai niin", kuului lyhyt, ohimennen lausuttu vastaus ja jälleen hän
mietiskeli pitkän aikaa.
"Insinööri Warénin pöydällä oli kaksi kuvaa. Toinen esitti
Kustaa III:tta täydessä loistossaan, toinen kaunista kreivitärtä
Ann'-Elisabeth D:tä, joka muinoin oli Luolakosken kartanon omistaja
ja josta kuningas Kustaa III on kirjoitelmissaankin maininnut.
Väitetään lahjakkaan, mutta kevytmielisen kuninkaan hurjasti
rakastuneen tähän kreivittäreen käydessään Suomessa. Eikö Warén ole
tästä teille kertonut?"
"Ei koskaan."
"Näissä kuvissa oli omituiset, Warénin itsensä tekemät, violettiin
vivahtavat kehykset..."
"Jotka lievästi hikosivat ja tuntuivat kylmältä, eikö niin?"
"Aivan. Ne olivat hänen uutta metalliaan."
Hänen tuijottava katseensa kiintyi jälleen minuun.
"Tunsittehan te tarkoin Warénin? Tiesittehän hänen omituisen halunsa
rakennella salaperäisiä lukkoja? Eikö hän koskaan näyttänyt teille
Sesam-kätköään?"
"Näytti, näytti kylläkin. Kaikki hänen romanttiset haaveensa ovat
minulle tuttuja jo Amerikan ajoilta."
"No niin. Silloin täytyy mainituista kuvista löytyä ratkaisu, kenties
kätkö. Muuta en ymmärrä."
Kiitin häntä tiedoista ja nousin lähteäkseni. Mutta hän ei näyttänyt
sitä huomaavan, niin tarkasti tutki hän suurennuslasillaan kelloa.
"Koetan ottaa asiasta selvää", sanoin saadakseni hänet hereille.
Hänen kasvonsa ilmaisivat eräänlaista hämmästystä.
"Aiotteko hänen kotiinsa!... Talohan on ryssien miehittämä. Ettekö
sitä tiennyt?"
"En, en ollenkaan."
Ja hetken mietittyäni minä lisäsin.
"Mutta voinhan silti yrittää. Ehkä jonkun tekosyyn varjolla pääsen
sisään."
Hän pudisti päätään, vastaamatta mitään. Ja antaessaan kellon
takaisin hän sanoi hiljaa ja epäröiden.
"Voisi ajatella toisinkin..."
Turhaan odotin jatkoa. Hän tuli melkein nolon näköiseksi ja punastui
kenties hiukan. Silmiään räpytellen ja väistäen katsettani sanoi hän
vihdoin.
"Ei, ei se ole mahdollista... Toivotan onnea yrityksellenne. Mutta
varokaa ryssiä. Heidän kynsissään ei ole hyvä olla, sen sain äsken
kokea."
-- Tuskin minun tarvinnee mainitakaan, että yritykseni päästä
insinööri Warénin asuntoon oli turha. Jouduin vain ryssien
kuulusteltavaksi ja sain kiittää onneani, että selvisin siitä.
-- Vihdoin sekaantui hallitus asiaan ja venäläisten oli lähdettävä.
Mutta mitkään toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan ystävääni takaisin
elävien ilmoille, ei edes tietoja hänen kohtalostaan. Sitävastoin
tapahtui uusi ilkityö: eräänä päivänä tiesivät sanomalehdet
kertoa, että se talo, jossa insinööri Warén oli asunut, oli
perustuksiaan myöten palanut. En tahdo tässä lähemmin puuttua asian
yksityiskohtiin, jotka aikoinaan herättivät monenmoisia väitteitä
ja suurta huomiota. Minusta oli teko päivänselvästi urkkijoiden
suorittama. Joko he olivat päässeet perille ystäväni salaisuudesta
ja jotakin peläten tahtoivat hävittää kaikki jäljet, tahi he eivät
olleet saaneet sitä käsiinsä, mutta sensijaan löytäneet hänen
kummallisia lippaitaan ja Sesam-kätköjään, ja epäillen ja toisia
etsijöitä vainuten, hallituksen sekaantuessa heidän pimeisiin
puuhiinsa, olivat he raivoissaan polttaneet kaikki poroksi.
Jälkimäistä arvelua tukee sekin seikka, ettei tuosta merkillisestä
keksinnöstä sittemmin mitään kuulunut.
-- Minä puolestani tunnustin masentuneena tappioni. Nythän ei ollut
enää mitään mahdollisuutta. Vaikka olisin onnistunut kuinka hyvin
tahansa selittämään kellon kirjoituksen, niin tulipalo oli tehnyt
tehtävänsä, eikä mitään ollut enää pelastettavissa.
-- Monen monta iltaa olen istunut tämän kellon ääressä näitä asioita
pohtien. Mitä varten ei ystäväni ollut luottanut minuun, kertonut
minulle jotakin selvää ja ymmärrettävää menettelystään? Mitä varten
oli hän turvautunut ainaisiin, lapsekkaihin salaperäisyyksiinsä
ja saattanut itsensä perikatoon? Monesti minä sadattelin häntä
hermostuneena. Sitäpaitsi minua vaivasi se, etten uskaltanut
julkisesti puhua kellostani, sillä tiesin, että urkkijoita olisi heti
ollut niskassani.
-- Nyt jälestäpäin ajatellessani asiaa, saatan muistaa, miten
usein aivojani oli askarruttanut insinööri Jääskelän hajamielinen
harvasanaisuus. Varsinkin hänen omituinen huomautuksensa, joka niin
elävästi oli painunut mieleeni: "Voisi ajatella toisinkin..." Ja
nyt viime päivinä minusta on tuntunut yhä Varmemmalta, että hänellä
kenties oli oikea aavistus, vaikka hän sitä itsekin epäili ja vaikeni
siitä, niinkuin minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan. Mutta
vaikka olisikin ajatellut kymmenellä eri tavalla, löytänyt miten
monta ratkaisua tahansa, niin talo oli tuhkana ja tuli oli syönyt
aarteensa. Siitä syystä en enää sittemmin ryhtynyt minkäänlaisiin
toimenpiteisiin, vaan annoin asian vaipua unhoon.
-- Nyt kirjoitetaan vuosi 1916, silloin 1893. Yli kaksikymmentä
vuotta on siis täytynyt kulua, ennenkuin olin pääsevä edes
jonkinlaiseen selvyyteen. Vasta leskirouva Bernerin kuoleman
yhteydessä tapahtuneet seikat loivat uutta valoa arvoitukseen,
todennäköisesti olisivat sen selvittäneetkin, ellei kuolema olisi
astunut väliin.
-- Heti kun luin sanomalehdistä, että tohtori Koski oli luultavasti
ollut insinööri Arvid Warén, sain aivan kuin kuumeen, vaikka olenkin
jo näin korkeaan ikään ehtinyt mies. Tohtori Koski, Luolakosken
omistaja, oli majurinna Bernerille, omaa sukuaan Järnskiöld,
lähettänyt tuon kummallisen kirjeen, ja v. 1893 oli majurinna nuorena
neitinä asustanut Luolakoskella, isänsä kartanossa -- tuskin puolen
kilometrin päässä insinööri Warénista, jos kohta kosken toisella
rannalla. Jos varhaisempina aikoina olisin edes tiennyt hänen
olemassa-olonsa, niin luultavasti olisin lopulta tullut oikeaan,
siksi paljon minä olin asiaa miettinyt. Mutta minä en häntä tuntenut,
eikä kukaan ollut maininnut minulle Elisa Järnskiöldin nimeä. Ja
kuitenkin, voi minua pölkkypäätä, olisihan minun pitänyt arvata,
olisihan minun pitänyt muistaa tuo iänikuinen ranskalainen lause: ou
est la femme?
-- Ilman muuta on nyt kellon alarivi selvä. Se kuuluu:
_Neiti Järnskiöld tietää_.
-- Mutta majurinna Berner on nyt kuollut.
-- Tietysti ryhdyin etsimään insinööri Jääskelää. Sain hänet vihdoin
käsiini; sodan alkaessa hän töin tuskin oli päässyt lähtemään
Saksasta, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta. Kun kysyin häneltä,
oliko hän silloin, v. 1893 katkonaisella lauseellaan: "Voisi ajatella
toisinkin", tarkoittanut neiti Järnskiöldiä, vastasi hän myöntävästi,
eikä ollut asiasta juuri millänsäkään. Vuosien vieriessä tuntui hän
käyneen vieläkin harvasanaisemmaksi.
"Minkätähden te ette sanoneet siitä minulle?" kysyin kiihtyneenä.
"Sitä oli vaikeata mennä sanomaan. Pari vuotta aikaisemmin oli
insinööri Warén näyttänyt hakkailevan tyttöä. Mutta se oli jäänyt
viime aikoina kokonaan, eikä hän ainakaan vuoteen ollut käynyt
kartanossa."
"Perhanan taulapää!"
-- Anteeksi, mutta niin tulin huudahtaneeksi vimmoissani. Silloin
syöksyi tumma puna hänen rokonarpisille kasvoilleen ja hän nousi ylös.
"Herra", sanoi hän pontevasti. "On kai parasta, että puhun suoraan.
Insinööri Warén oli rakastunut tyttöön, sen kyllä tiesin, ja niin
olin minäkin, huolimatta siitä, etten ollut ikinä vaihtanut hänen
kanssaan sanaakaan. Mutta jo kaksi vuotta aikaisemmin oli Warén
saanut selvät rukkaset, jonka myöskin tiedän, ja seurustelu, joka
koskaan ei ollut ollutkaan vilkasta, lakkasi kokonaan. Nyt kysyn
teiltä: Onko mahdollista, että insinööri Warén olisi uskonut
salaisuutensa, tieteellisen salaisuuden, nuorelle tytölle, jolta hän
oli saanut rukkaset?"
-- Hänen äkkinäinen varmuutensa saattoi minut hämilleni.
"Mutta niin on nyt kuitenkin tapahtunut ja salaisuus on yhä
olemassa", oli kaikki, mitä saatoin sanoa.
-- Olkapäiden kohaus oli ainoa vastaus ja siihen päättyi
keskustelumme.
-- Kieltämättä oli insinööri Jääskelän minulle sinkauttama kysymys
sellainen, että siihen oli vaikeata myöntävästi vastata. Sitäpaitsi
saatan helposti ymmärtää, ettei hän ollut varemmin tahtonut
sekoittaa rakastamaansa tyttöä tähän juttuun, jossa pyöri ryssiä ja
urkkijoita ja joka mahdollisesti olisi saattanut kehittyä neidille
häväistysjutuksi. Mutta sitä ihmeteltävämpää vaan on, että ystäväni
kaikesta huolimatta oli kuitenkin tarkoittanut neiti Järnskiöldiä.
Mistä ihmeen syystä hän oli tahtonut jättää tieteellisen
salaisuuden nuorelle tytölle? Ja miksi hän nyt, vuosien kuluttua,
kun olisi luullut elämän katkerien kokemusten tasoittaneen hänen
päähänpistojensa tulvan, jälleen uskoi saman salaisuuden leskirouva
Bernerin sairaihin käsiin? Minkä takia hän ei ollut edes minulle,
vanhalle ystävälleen, ilmaissut väärän nimen verhoamaa itseään?
Voihan ajatella, että hän yhä vieläkin, varsinkin näinä pimeinä
aikoina, pelkäsi saattaa keksintöään julkisuuteen, mutta minkätähden
ei hän pitänyt siitä parempaa huolta ja varmuudella ehkäissyt sen
perikatoon joutumista? Kirvelevällä katkeruudella minun täytyy
olettaa, että ankarat kärsimykset, joita hän epäilemättä oli saanut
kokea, olivat tehneet hänet niin epäluuloiseksi, ettei hän enää
uskonut kehenkään. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin varmaankin
hän oli saanut huonon käsityksen ystävästä, joka ei ollutkaan
toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Eihän hän voinut tietää, etten
kyennyt hänen tahtoaan täyttämään. Kenties hän luuli, että minä
huonoista ja itsekkäistä vaikutteista salasin... Mutta minähän eksyn
henkilökohtaisiin mietelmiin, jotka eivät teitä kiinnitä.
Kertoja kuivasi hikipisaroita otsaltaan ja jatkoi sitten.
-- Salaisuus on nyt toistamiseen olemassa. Se on olemassa. Näiden
seinien sisään täytyy sen olla kätkettynä. Enkä minä voi uskoa,
että kotitarkastajat nyt, enempää kuin aikaisemminkaan ovat sitä
löytäneet. On aivan turhaa luulotella keksintöä mahdottomaksi
haaveeksi, niinkuin monet ovat nauraen tehneet. Ne harvat
lauseet, joilla ystäväni kosketteli esitelmässään kaasujen
nesteeksi-tiivistämisteoriaa, on myöhemmin huomattu oikeiksi, ja jo
v. 1895--96 valmistivat Linde ja Hampson aivan samaa periaatetta
noudattaen juoksevaa ilmaa, n.s. Linde-ilmaa, joka nyttemmin on
saavuttanut niin laajan käytännön. Mutta kenenkään ei ole onnistunut
päästä niin pitkälle kuin ystäväni. Hänen merkillinen keksintönsä
odottaa yhä päivänvaloa, ja se henkilö, joka olisi voinut arvoituksen
selvittää on nyt kuollut. Pankaahan merkille, minä en ole vielä sitä
tainnut mainita, mitä majurinna Bernerin kirjeen nuotit sanovat. Ne
ovat alkusointuja Beethovenin vienosta pianokappaleesta, jolla on
sama nimi kuin kellon toisella kirjoitusrivillä:
_An Elise_.