Kotitarkastuksia.
Makuukamarin ikkunoista kylvi kuu hopeitaan Se muodosti pehmeälle
turkkilaiselle lattiamatolle valoisia neliöitä ja vihertävän
vesikarahvin hiottu lasitulppa kimmelsi kuin smaragdi.
Unettomana vääntelehti nuori rouva vuoteellaan. Herra Vahlberg
seisoi ikkunan ääressä tupakoiden ja otsaansa lasiin painaen. Ulkona
nukkui luonto, kesäöisessä unessa. Ruohokentällä kaste kyynelehti,
suuren vaahteran lehdet riippuivat kuin horroksissa liikkumattomilta
ritvoilta ja tyyni järvi jonka kalvosta kuu kuvastui, oli heikon,
kimmeltävän utuharson peitossa. Vaikka ikkuna oli auki, vallitsi syvä
hiljaisuus, ainoastaan joskus, tuskin kuuluvana kalahti unissaan
liikahtavan lehmän kello naapuritalon tarhalta...
Vaikka kaipaus kaihersi sydäntä, täytyi herra Vahlbergin pakottaa
aivonsa pohtimaan käytännöllisiä asioita: rakas vainaja oli
saatettava kunnialla hautaan. Hautajaiset, joiden järjestelyyn ei
nuori pari ollut tottunut, vaativat paljon puuhaa ja karkoittivat
unen...
Huvilan takaa, hiekkakäytävältä, joka ei näkynyt tähän, kuului
askeleita ja puheen sorinaa. Rouva kavahti istumaan vuoteellaan.
-- Mitä se on? Kuuletko yhtään, Otto?
-- Yökulkijoita varmaankin... Kovasti sinä olet hermostunut Karin,
nuku nyt, nukuthan.
-- Vedä ikkuna kiinni, on jo kylmä. Ja tule nukkumaan sinäkin. En
minä saa unta, kun sinä valvot... Mutta kuulehan! Hyvä jumala, mitä
se on?
Ulko-ovelle jyskytettiin voimakkaasti. Samalla kuului palvelijan
kevyt koputus, ja kun herra Vahlberg takin päälleen ja revolverin
käteensä siepaten kiiruhti ulos, selitti kauhistunut palvelustyttö
hätäisesti.
-- Kolme naamioitua ja hampaisiin saakka asestettua miestä pyrkii
sisään.
Herra Vahlberg riensi etehiseen.
-- Keitä te olette ja mitä tahdotte? kysyi hän, painaessaan
Browning-pistoolinsa varmuussiiven alas.
-- Lain ja oikeuden nimessä, avatkaa viipymättä! kuului karkea
vastaus.
Silloin herra Vahlberg käsitti, että oli kysymys kotitarkastuksesta,
tuosta häpeällisestä toimituksesta, joka viime aikoina oli käynyt
Suomessa miltei jokapäiväiseksi. Ensin hän aikoi ryhtyä vastarintaan,
mutta muisti sitten, ettei hänellä ollut mitään syytä saattaa
itselleen ikävyyksiä, eikä hän myöskään ollut sekaantunut mihinkään
valtiollisiin vehkeisiin. Senvuoksi hän päättävästi avasi oven.
-- Mitä te tahdotte? tiuskasi hän ankarasti miehille, jotka
revolverit ojossa riensivät sisään. Kun vastausta ei kuulunut, astui
hän rohkeasti tulijoiden tielle ja sanoi lujasti.
-- Jos te olette lain ja oikeuden palvelijoita, niin näyttäkää
valtakirjanne. Olen Ruotsin alamainen ja tietäkää, etten salli
itseäni loukattavan.
-- Siinä on sinulle valtakirjaa, p--e! kirosi johtajana toimiva mies
lyöden häntä revolverinsa perällä salamannopeasti päähän. Ovelta,
jonka raossa Karin seisoi yöpuvussaan, kuului kirkaisu. Herra
Vahlbergin silmissä pimeni ja hän menetti tajuntansa.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan. Hänen
vaimonsa kalpeat, itkettyneet kasvot olivat kumartuneina hänen
ylitseen ja hän huomasi päänsä olevan siteissä. Mitään erikoisempaa
kipua ei hän kuitenkaan tuntenut ja kun hän oli sen verran selvinnyt,
että muisti äskeiset tapahtumat, kysyi hän uteliaana.
-- Mitä ne tahtoivat?
-- Kirje se oli, äitivainajan kirje. He tiukkasivat minulta
kivenkovaan, mitä tiesin Arvid Warénista ja kun vakuutin, etten
koskaan ollut kuullut sitä nimeä, enkä koskaan ollut sellaista
henkilöä tuntenut, eivät he alussa ollenkaan ottaneet sitä
uskoakseen. Lopulta oli heidän kuitenkin selityksiini tyytyminen,
varsinkin kun molemmat palvelijat olivat yhtä tietämättömiä. Kaikki
laatikot ja kaapit ovat he penkoneet ja kaikki äidin paperit ja
yksityiset kirjeet veivät he mukaansa. Hänen huoneensa on vallan
kauhean näköinen.
Kun jännitys näin oli lauennut, purskahti rouva katkeraan itkuun
ja painoi kasvonsa miehensä rintaa vasten. -- Tämähän on kauheata!
He eivät kunnioita edes kuolemaa. Talossa, jossa äitini ruumis
vielä on, he molottavat ryssäänsä ja kiroilevat. Mitä on oikein
koko tämä sekamelska ja salaperäisyys? Siitä asti, kun sain tiedon
merkillisestä perinnöstäni, ei minulla enää ole ollut hetkenkään
rauhaa. Minä annan palttua kaikille semmoisille perinnöille.
Miettiväisenä, mitään vastaamatta, herra Vahlberg hyväili vaimonsa
suortuvia. Sitten siirsi hän hellävaroen puolisonsa pään syrjään ja
nousi ylös, huolimatta siitä, että ohimoita särki.
-- Älähän. Aiotko pystyyn, Otto? Et sinä saa! Sinun täytyy maata.
-- Tunnen olevani aivan hyvissä voimissa. Mutta minä olen utelias.
Annatko sen kynttilän, kuu ei enää paista.
Kynttilän lepattavassa valossa kulki herra Vahlberg huoneesta
huoneeseen. Kaikki oli epäjärjestyksessä, kirjat lattialla,
pöytälaatikot murrettu auki, tuolit kumossa ja tärkeät asiakirjat
hujan hajan. Lukuunottamatta majurinnan papereita ei kuitenkaan
mitään ollut poissa, ja vainajan kaunis, jalokivillä koristettu
kultakellokin tikutti rauhallisesti tavallisella paikallaan.
* * * * *
Aamupäivällä soitettiin Luolakoskelta.
Tohtori Kosken vanha palvelija, joka oli suostunut jäämään
taloudenhoitajaksi, kunnes uusi omistaja saisi asiansa järjestykseen,
ilmoitti, että sielläkin oli ollut kotitarkastus. Mikäli hän saattoi
huomata oli ainoastaan yksi esine kadonnut: se oli pieni, violetin
värinen metallilevy, joka aina oli ollut tohtorin työpöydällä.
Seuraavana päivänä pitivät sanomalehdet meluaan, mutta sensuuri oli
tällä kertaa pahasti puuttunut niiden kirjoituksiin.
Salaperäisiä kotitarkastuksia.
_Ruotsin alamaista loukattu_.
_Kuka oli tohtori Koski_?
Keskiviikkoa vasten yöllä tunkeutui kolme hampaisiin saakka
asestettua ja naamioitua miestä herra O. Vahlbergin huvilaan
N.N:ssä, vaatien huvilan omistajaa lain ja oikeuden nimessä
avaamaan ovensa. Kun herra V., joka on Ruotsin alamainen, vetosi
oikeuksiinsa, vaatien röyhkeiltä sisääntulijoilta todistusta
käyntinsä oikeutuksesta, löi yksi joukosta häntä revolverilla
päähän, jolloin taintui herra V. iskusta. Väänneltyään huvilassa
kaikki mullin mallin, sekä karkealla tavalla kuulusteltuaan rouva
V:a sekä palvelijoita, poistuivat yövieraat, vieden mukanaan
äsken kuolleen majurinna Bernerin kaikki kirjeet ja paperit.
Lienee syytä palauttaa lukijaimme mieliin se salaperäinen
kirje, josta toissapäivän numerossa mainitsimme ja joka näyttää
aiheuttaneen sekä majurinnan kuoleman että kotitarkastuksen.
Samalla ilmoittaa kertojamme, että edellisen kanssa
yhdenaikaisesti tapahtui myöskin Luolakosken kartanossa, tohtori
Koski-vainajan maatilalla, jonka hän testamentissaan, kuten
muistettaneen, oli määrännyt rouva Karin Vahlbergille, niinikään
kotitarkastus. Mikäli tähän asti on saatu selville, ei kartanosta
kuitenkaan ole viety muuta kuin omituinen, tohtorin työhuoneen
pöydällä seisonut levy.
Majurinna Bernerin kirje, joka, se huomattakoon, oli tohtori
Kosken lähettämä, sekä tohtorin työpöydältä kadonnut levy antavat
tukea omituisille seikoille. Ensinnäkin: kuka oli tohtori Koski?
Otettuamme lähemmin selkoa asioista toteamme, että hän v. 1902
muutti Helsingistä Luolakoskelle ostettuaan tämän kartanon.
Helsinkiin oli hän samana vuonna muuttanut Porvoosta, jonne hän
niinikään samana vuonna oli palannut ulkomailta. Hänen passinsa
todisti hänen olevan kotoisin Artjärveltä -- jossa koskaan ei
ole elänyt, eikä syntynyt miestä, jonka nimi tai persoonallisuus
saattaisi tulla edes kysymykseen tohtori Koskena. On syytä
epäillä, että Kustaa Juhani Koski on vain tekaistu nimi, jonka
suojaan kätkeytyy toinen henkilö, henkilö, joka on kirjoittanut
majurinna Bernerille tuon merkillisen kirjeen: Arvid Warén. Tätä
arvelua tukevat vahvasti ne elämäkerralliset tiedot, jotka meidän
on onnistunut hankkia tuosta aikoja sitten kuolleeksi luullusta
henkilöstä. Puuttumatta lähemmin hänen nuoruutensa vaiheisiin,
mainitsemme, että hän v. 1888-1893 toimi Luolakosken kemiallisen
tehtaan insinöörinä, että hän v. 1893 väitti tehneensä uuden,
huomiota herättävän keksinnön sekä että hänen pitäessään Suomen
Tiedeseurassa esitelmää uudesta keksinnöstään, hänet kesken
kaiken vangittiin. Sen jälkeen ei hänestä ole kuultu mitään,
enempää kuin siitä merkillisestä
Tulemme lähipäivinä julkaisemaan hänen mielenkiintoisesta
ja omituisesta esitelmästään sen osan, minkä hän mainitussa
Tiedeseuran kokouksessa ennätti esittää.
Herra Vahlbergin istuessa huoneessaan, kumartuneena sanomalehtensä
ylitse ja yllämainittua uutista miettien, ilmaantui hänen rouvansa
kaunis pää ovenrakoon ja hetken välkkyi surun samentamissa silmissä
entinen veitikka.
-- Tuletko ulos, Otto? Täällä niin painostaa.
Mies kääntyi hajamielisenä puhujaa kohti ja harhaileva katse kiintyi
raukeasti rakkaihin sinisilmiin.
-- Jos niin tahdot, mutta ei minua haluta.
-- Ai, sinun pääsihän olin unohtaa! Jää vain kotiin. Sinun pitäisi
levätä oikeastaan... Tuon kukkia tullessani.
Hetkellinen, vilkas ilme nuoren rouvan kasvoilla oli vain ohimenevää
laatua. Alakuloisena, katseessa surun kyynelharso hän astuskeli
hiljaa yli nurmikentän suuren vaahteran juurelle, missä rakas
äiti oli niin äkkiä irtaantunut elämästä. Ensi kertaa hän huomasi
askeltensa painon ja ensi kertaa hän herkästi vaistosi sen omituisen
tunnun, mikä jo oli luonnossa syksyn kaukaisena aavistuksena.
Hajamielisenä hän taittoi jonkun kukan, nyppi jonkun lehden rikki,
tai piirteli hietaan kuvioita päivänvarjonsa kärjellä. Istuutuessaan
väristen sen tuolin viereen, jossa äiti oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä, pisti hänen silmiinsä paksu, ruskeahko esine, joka oli
maassa pyöreän pöydän alla. Kun hän kumartui sitä ottamaan, tunsi hän
äitinsä paksun muistikirjan, jonka tämä oli eri vihkosista ulkomailla
sidottanut hienoihin sahviaanikansiin ja jota hän usein mielellään
oli selaillut, liittäen vielä vanhuutensa päivinäkin erinäisiä
muistiinpanoja nidoksen loppuosan tyhjille lehdille. Nähtävästi
oli se ollut äidin mukana kuolinhetkelläkin ja silloin pudonnut.
Kiihkeästi kirjaa suudellen ja riemuissaan huusi nuori rouva:
-- Otto, Otto! Äidin kirja, kuuletko?
Todennäköisesti ei herra Vahlberg kuullut, koska ei antanut mitään
merkkiä itsestään.
Kun nuori rouva oli avannut nidoksen ja lukenut muutaman sanan,
jännittyivät hänen piirteensä uteliaisuudesta, eikä hän enää
halunnutkaan ilmaista salaisuuttaan miehelleen.