Anoppi.
-- Siinä se vasta on kalamies, huusi herra Vahlberg jo kaukaa,
tullessaan. -- Eihän tuossa ole vettäkään. Onkisit ennemmin kaivosta,
jossa saattaa olla sammakoita.
Valkean kaiteen reunustamalla venesillalla istui mukavassa
nojatuolissa rouva Karin ja onki. Penkillä hänen lähellään
oli matotuokkonen ja aivan sen vieressä lasiastia puolillaan
puutarhamansikoista tehtyä hilloa.
-- Tulehan katsomaan, Otto, vastasi nuori nainen, mansikoiden
punaamien huulten vetäytyessä nauruun valkean hammasrivin ympäri. --
Minulla on särki.
-- Oho! Mutta minkä näköinen sinä olet! Sinähän ajat mansikoita
varmaankin nenääsi ja korviisi, koska poskesi ovat kuin punamullassa.
Ja taas sinä syöt sormillasi. Ensin panet matosen koukkuun ja sitten
mansikan suuhusi.
-- Minä olen rikas ja teen mitä tahdon. Se on hienoa! vastasi rouva,
puristaen huulensa veikeästi suppuun ja tehden hitaan, ylimielisen
kumarruksen päällään. Auringon säteet kultasivat hänen hiuksiaan,
jotka vielä riippuivat uinnista märkinä ja joita leppeä tuuli
leyhytteli hiljaa. Korviaan myöten rakastunut aviomies katseli
onnellisena puolisoaan.
-- Vedä, vedä herran tähden! huudahti herra Vahlberg.
Karin säikähti, tempasi nopeasti onkensa järvestä, niin että kevyt
siima kimmahti korkealle ja hämääntyi pahlaimen kärkeen. Kalamiehen
takaa kuului heleä, kiusaava nauru.
-- Hyi, kuinka sinä narraat! Eihän sitä syönyt. Selvitä nyt siima ja
joutuin, ilkimys.
Rouva oli kimmahtanut ylös näennäisesti suuttuneena ja heittänyt
vavan sillalle; sitten huomasi hän mansikat ja ajoi niitä suuhunsa
monta yhtaikaa. Tohvelisankarin nöyryydellä herra Vahlberg oikoi
siiman, korjasi matoa, heitti ongen järveen, sytytti sikaarin,
pisti monokkelin silmäänsä ja tarkkasi kohoa totisen ja arvokkaan
näköisenä, nuoren naisen katsellessa häntä sivulta kulmakarvat
koholla. Kumpikin vaikeni.
Silloin kuului kimeä, vihlova huuto puistosta. Se kaikui terävänä
kallioista kuin kuolevan viimeinen parkaisu. Molemmat aviopuolisot
säikähtivät ja katsoivat vaaleten toisiinsa... Sitten vallitsi
kauniin kesäpäivän hiljaisuus.
-- Äiti, äiti, sammalsi rouva Vahlberg ja lähti kuin henkensä edestä
juoksemaan kohti tuuheata vaahteraa, jonka siimekseen vanhus oli
jäänyt istumaan.
Kun nuori pari ehti puun varjoon, kohtasi heitä järkyttävä näky:
Selkäkenosillaan juurituolissa makasi majurinna Berner raollaan
olevissa silmissä kuoleman sammunut kiilto; toisella kädellään
puristi hän sydäntään, toisessa oli kirje. Hänen vieressään seisoi
kalpea, outo mies hätääntyneen näköisenä ja onnettomana väännellen
käsiään. Huvilasta juoksi palvelija vesikarahvi ja lasi kädessään,
kasvot säikähdyksen vääristäminä.
Herra Vahlberg otti kirjeen anoppinsa kädestä ja vilkaisi siihen
sivumennen. Mutta tavattomasti hän hätkähti. Kirjeessä oli ainoastaan:
[Yksi nuottirivi.]
Nuottien alle oli voimakkaalla käsialalla piirretty:
_Arvid Warén_.
* * * * *
-- Kuka te olette? kysyi herra Vahlberg ankarasti vieraalta mieheltä.
-- Olen kirjeen tuoja, herra, vastasi puhuteltu hätääntyneenä, mutta
rehellisen näköisenä.
-- Niin, sen käsitän. Mutta kuka teidät on lähettänyt ja keneltä on
kirje?
-- Olen tohtori Koski-vainajan palvelija. Kuolinvuoteellaan jätti
tohtori minun huolekseni tämän kirjeen perille viemisen. Hän
sanoi, ettei kirjettä saanut panna postiin, koska sensuuri nykyään
on niin ankara, sekä ettei kirjettä pitänyt antaa omistajalleen
ennenkuin tohtorin testamentti oli julkaistu. Niinikään määräsi hän
ehdottomasti, että kirje oli jätettävä osoitteessa mainitun henkilön
omiin käsiin... Palvelija neuvoi minut puistoon... En tietystikään
voinut aavistaa tällaista onnettomuutta.
Hetken aikaa pyöri herra Vahlbergin huulilla kysymys: "Kuka on
Arvid Warén?" Mutta hän hillitsi itsensä vaistomaisesti, pisti
kirjeen taskuunsa ja jäi mykkänä tuijottamaan onnettoman näköistä
vierasta, joka syvään kumartaen vetäytyi syrjään. -- Leskirouva
Berner kannettiin huoneeseensa, riisuttiin ja asetettiin sänkyyn.
Syntyi tavanmukainen hälinä. Telefooni soi yhtämittaa, lääkäri
jakeli puhelimitse neuvojaan, hätääntyneet palvelijat hyörivät
kuin kuumeessa, tietämättä mitä tehdä ja Karin Vahlberg itki
sydäntäsärkevästi, vavahtelevin käsin hyväillessään rakastettua
äitiään. Kun lääkäri vihdoin saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta
hengen lähteneeksi; sydänhalvaus oli sattunut.
Suru oli astunut synkkänä vieraana nuoreen, onnelliseen kotiin,
joka vastikään oli saanut kiittää kohtaloa niin suurenmoisesta
perinnöstä. Kuherruskuukausien vallattoman ilon oli kuoleman kolkko
varjo verhonnut, synnyttäen kyyneliä, mutta samalla myöskin lähentäen
ja syventäen niitä kahta ihmistä, jotka olivat liittoutuneet
yhteisvoimin kantamaan elämänsä onnen ja taakan.
Sanomalehdet, joiden nenäkkäät kynäilijät kylmäverisesti tunkeutuvat
kaikkialle, kirjoittivat tapauksesta yksityiskohtaisesti,
näennäisesti ottaen osaa suruun, mutta etupäässä kuitenkin
riemuissaan siitä, että saivat tarjota lukijoilleen harvinaisen
sensatsioniuutisen, jonka otsikkona oli lihavin kirjaimin painettu:
Omituinen kuolemantapaus.
Salaperäinen kirje.