Testamentti.
Kauniin huvilansa puistossa, suuren, tuuhean vaahteran alla, istui
herra Otto Vahlberg, nuori, vaaleaverinen, lapsuudestaan saakka
Suomessa oleskellut, mutta silti Ruotsin alamainen aviomies, joka
juhannuksena oli mennyt naimisiin leskirouva Bernerin ihastuttavan
ja tavoitellun tyttären kanssa. Oli elokuun 18 p. v. 1916. Ilma
oli hiostuttavan lämmin ja aivan tyyni. Vaikka auringon säteet
vain vaivoin siivilöityivät vaahteran vehmaitten lehvien lomitse,
muodostaen omituisen, liikehtivän valo- ja varjoverkon sille
pyöreälle pöydälle, johon herra Vahlberg nojasi kyynärpäätään, kihosi
otsalle hikikarpaloita, kellertävän valkean kesätakin kainalokuopat
kostuivat ja silmät, jotka välinpitämättöminä olivat kiitäneet sinne
tänne sanomalehden riveillä, pyrkivät väkisinkin painumaan umpeen.
Kalpeista, hiukan väsähtäneistä kasvoista kuvastui uneliaisuus ja
lerpallaan olevien huulten raossa riippui sammunut paperossi.
Juurista punotussa nojatuolissa, pöydän toisella puolen, istui
leskirouva, majurinna Berner, ainainen sukankudin käsissään, tumma
pitsimyssy päässään, yhtä hienon ja sielukkaan näköisenä kuin koska
tahansa ja tuon tuostakin vilkaisten lempeästi nuoreen vävypoikaansa.
Hänen tavattomasti ohentuneessa tukassaan oli yhä vielä kaunis
kastanjanruskea väri ja vaikka hänen kasvoillaan oli uurteita,
kuvastui niistä yhä vielä nuoruuden päivien kauneus, joka tuntui
vuosien kuluessa muuttuneen vain henkevämmäksi ja äidillisemmäksi.
Hänellä oli lihavahko, joltisenkin raskas ruumis ja hänen rintansa
tiheä nousu ja lasku ilmaisivat sydänvikaisen ahdistuneen hengityksen.
Pikkulinnut tirskuivat oksilla, puiston takaa pilkoitteli järven
rasvatyyni pinta ja nurmikentän monivärisissä kukkasissa surisi
mehiläisten ahkera parvi.
Tiheän kuusama-, syreeni- ja siperialaisen hernepensaston ympäröimän
huvilan portaita kiiti nuori, notkea, valkopukuinen nainen
keveästi kuin keijukainen alas pihamaalle. Hän oli rouva Karin
Vahlberg, joka vielä näytti vallattomalta tytöltä, eikä tuntunut
suinkaan olevan taipuvainen vaihtamaan kulmikkaita ja huimapäisiä
liikkeitään rouvamaiseen tahdikkuuteen ja arvokkuuteen. Hulmuavin
hamein hän nytkin juoksi pitkin nurmikenttää suoraan vaahteraa
kohti. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan pysähtynyt kukkasoikioitten
luo, siepatakseen resedan tai tulipunaisen unikon hiuksiinsa, vaan
häntä näytti kannustavan todellinen kiire ja jo kaukaa hän huusi
hengästyneenä ja käsiään hurjasti huitoen:
-- Otto, Otto! Kuuletko yhtään, vetelys?
-- Kuulen, olen kuullut ja tulen kuulemaan, mikäli ei huutosi
puhkaise rumpukalvojani.
Nuori rouva pysähtyi puolisonsa eteen ponnistuksesta hehkuvana
ja ampui kuin tykillä, syvänsinisten silmien säihkyessä ja
irtaantuneiden kiharoiden valuessa punertuneelle poskelle.
-- Minä olen saanut kartanon!
-- ?!
-- Luolakosken kartanon!... Niin!
Ja äkkiä kiepsahtaen äitinsä kaulaan, jatkoi onnesta melkein
kyyneliin liikutettu nainen.
-- Ajattele, äiti, sinun vanhan kotitalosi, sinun rakkaan
syntymäpaikkasi, josta aina niin ikävöiden olet puhunut...
Mutta äkkiä hän lakkasi ja muuttui totiseksi.
-- Hyvä jumala, äiti! Mikä sinun on?... Pullo, Otto, pullo, pullo! Se
on minun huoneessani, mutta pian!
Leskirouva Berner oli käynyt kalman kalpeaksi. Kudin putosi hänen
käsistään, hän puristi sydäntään ja näytti tukehtuvan. Toinen
käsi, joka taudinomaisesti puserti juuri tuolin kaidetta, vapisi
huomattavasti, silmät painuivat umpeen ja tumma varjo laskeutui
syvään vaipuneille luomille.
-- Äiti, rakas äiti! Anna anteeksi, olin varomaton, enkä muistanut
sairauttasi, puheli nuori rouva onnettomana, miltei vaikertaen,
hieroen potilaan ohimoita ja pitäen hänen nenänsä edessä
hajuvesipulloa, jonka Otto oli vihdoinkin tuonut.
-- Ei se ole mitään. Se on jo ohitse... Mutta tieto tuli niin
äkkiä... Mitä sinä sanoit, Karin? Selitä nyt tarkemmin, rakas lapsi.
Vai oletko taas hassutellut tapasi mukaan?
-- Niin, äiti, minä olen saanut Luolakosken. Lakiasiain-toimisto
Korte & Kivimaa vastikään soitti, että tohtori Kustaa Koski on
testamentissaan määrännyt minulle koko kartanon irtaimistoineen
päivineen. Tuomari kysyi, halusinko lähteä sitä katsomaan ja milloin,
koska toiminimi oli saanut huolekseen järjestää kaikki testamentista
aiheutuvat asiat... Mutta äiti, sinähän voit jälleen huonosti.
-- Se on ohimenevää, ei se ole mitään... Tohtori Koski, kuka hän on?
En minä tunne sen nimistä. Kuinka se voi olla mahdollista?
Nuoren rouvan silmät tummenivat hämmästyksestä; innoissaan oli hän
nähtävästi unohtanut kaikki sivuseikat ja vasta nyt tuntui hänelle
selviävän asian eriskummallisuus. Tosiaankin! Kuka oli tohtori Koski,
kuka oli se outo lahjoittaja, joka oli määrännyt suuren kartanonsa
"neiti Karin Bernerille" perinnöksi, otaksuttavasti ollenkaan
tietämättä, että tämä neiti nyt oli rouva?
-- Minä luin sanomalehdestä hänen kuolemastaan, sanoi herra Vahlberg.
Hän lienee ollut etevä tiedemies, joka vanhuutensa päivinä oli elänyt
aivan erakkona ja joka tietenkin oli Luolakosken kartanon omistaja.
Mutta minä en ymmärrä, ellet sinä äiti, eikä Karin häntä edes tunne,
niin miten on testamentti selitettävissä? Mikäli ei Karin nyt taas
vehkeile.
-- Vehkeile, pölkkypää! Onko kartanon periminen vehkeilyä, mitä?
Soita Korte & Kivimaalle, jos kerran minua epäilet.
Majurinna Berner näytti omituisesti hiljentyneen. Hänen silmissään
oli tuijottava ilme ja niiden katse tähtäsi puiston varjoisaan
vihreyteen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hänen aivonsa tuntuivat
turhaan etsivän ratkaisua sille, minkä hämärä, hiipivä aavistus
sanoi, aavistus niin arka, että hän tuskin oli siitä tietoinen.
Pitkän aikaa viipyi hän liikkumattomassa asennossaan ollenkaan
kuulematta nuorten sanasotaa ja umpikujaan joutunutta pohdintaa.
Vihdoin sanoi hän lempeästi, hiljaisella äänellään, johon entinen
tyyneys oli jo palannut.
-- Otto, tuo minulle se lehti, jossa hänestä puhutaan. Äläkä unohda
silmälaseja. Minä tahdon tarkempia tietoja. Tämä on niin ihmeellistä.
Sanomalehti ei tuonut suurtakaan selvitystä. Se mainitsi muutamia
vuosilukuja, kertoi vainajan pitkistä ulkomaanmatkoista ja
yksinkertaisesta, yksinäisestä elämästä maatilallaan, joka vuodesta
1902 oli ollut hänen hallussaan. Se kertoi suuresta kunnioituksesta
ja rakkaudesta, jota alustalaiset olivat tunteneet aina avuliasta
herraansa kohtaan, mutta ihmeen vähän se tiesi yksityiskohtaisemmin
kuvata vainajan vaiheita.
Pettyneenä ja yhä enemmän hämmästyneenä rouva Berner laski lehden
käsistään. Mitä syytä oli tällä herralla lahjoittaa kartanonsa hänen
tyttärelleen? Oliko kenties majuri ollut hänen ystävänsä? Mutta
kuinka ei siitä majurin vielä eläessä koskaan oltu puhuttu?...
Luolakoski, vanha, romanttinen kotikartano, jonka satavuotinen puisto
kasvoi lehteviä jättiläislehmuksia ja suuria hevoskastanjia, jonka
mahtava, synkkä kuusikuja kansoitti mielikuvituksen taruolennoilla,
oli jälleen palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Majurinnan
kaunis koti, jossa hän oli tyttösenä leikkinyt ja varttunut, kokenut
ensi lemmen riemua ja tuskaa, tuskaa, joka eronhetkellä oli murtanut
hänen terveytensä!
Vaikka vapaaherra Järnskiöld, aateluudestaan ylpeä ylimys, ei ollut
tahtonut antaa tytärtään, nykyistä majurinnaa, alhaissäätyiselle
miehelle, oli tämä kuitenkin pysynyt rakastetulleen uskollisena,
kunnes onnettomat ulkonaiset seikat olivat heidät erottaneet.
Majurinna oli sairastunut, lähtenyt lääkärin neuvosta ulkomaille,
jossa vihdoin oli suostunut hienosukuisen hyvän ja rehellisen, vaikka
jo vanhan majuri Bernerin puolisoksi, isänsä suureksi tyydytykseksi.
Isä oli kuitenkin jo seuraavana vuonna kuollut ja mikä ikävämpää,
velkaantunut Luolakoski, jonka asema jo isän käsissä oli horjunut,
oli hyväsydämistä ja helposti petettävää majuria kohdanneiden
rahahuolien takia myötävä. Ostaja oli muuan juutalainen rahamies,
joka sittemmin suunnattomasta voitosta oli luovuttanut tilan tohtori
Koskelle.
Kuinka paljon surua! Isä oli poissa, äitiä majurinna tuskin
muistikaan ja neljättä vuotta oli majuri jo maannut haudassa...
Leskirouva Berner vaipui mietteihinsä, ja kirjavia muistoja vilisi
kuvasarjana hänen mielikuvituksessaan. Luolakoski, koti, jossa hän ei
ollut saanut käydyksi senjälkeen kuin kerran sairastuneena oli sieltä
lähtenyt, väikkyi nyt haaveissa kuin utulinna ja vanha, arpeutunut
haava tuntui jälleen tuottavan kipua. Mikä omituinen suloisuus
olikaan nyt tuon tuskan kaihertavalla muistolla! Kuinka kummallisesti
se liikutti sydäntä!... Kyyneleitä pyrki väkisinkin majurinnan
silmiin...
Yhtäkkiä hän huudahti, ponnahti nopeasti tuoliltaan painoi molemmin
käsin sydäntään, horjahti sitten taaksepäin ja jäi vapisten, suu
hieman auki ja kasvot ylöspäin taipuneina liikkumattomaan asentoon.
Kun herra ja rouva Vahlberg, jotka olivat väitellessään lähteneet
puistoon kävelemään, kiiruhtivat paikalle, tapasivat he vanhan
majurinnan pyörtyneenä.
* * * * *
Auto mennä huristi hyvää kyytiä halki metsien ja peltojen, joilla
kuhilaat törröttivät kullankeltaisina elokuun auringon valossa.
Herra Vahlberg, joka oli ollut pakotettu jättämään vaimonsa
hoitamaan huonovointista rouva Berneriä, oli lähtenyt yksin käymään
Luolakoskella sekä järjestämään asianmukaisia papereita lailliseen
kuntoon. Tuomari Korte, joka monta vuotta oli vakituisesti ollut
vainajan asiamiehenä, oli lähtenyt mukaan ja nyt istuivat molemmat
herrat kiitävässä biilissä.
Jos lyhyesti tahtoisi sanoa sen, mitä herra Vahlberg
vieruskumppanilleen jutteli, niin riittäisi jotakuinkin: "minä en
käsitä, minä en voi ymmärtää". Lakimies pysytteli varovaisena ja
vaikenevana vastaten vältellen ja kierosti -- taito, jonka hänen
ammattinsa edellytti.
Maantieltä poikkesi biili syrjään, kulkien halki viljavan vainion
ja syöksyi sitten suoraan, ikivanhain kuusten aitaamaan kujaan,
joka yhtäkkiä loppui miltei kartanon pihaan. Vanha, pitkä rakennus
oli oikeastaan kaksikerroksinen, vaikka yläkerrassa ei ollutkaan
asuttavia huoneita kuin molempien pitkien sivujen keskikohdalla.
Huopakatto oli mitä omituisimmin taitettu ja vanhanaikuiset, leveät,
valkeat vuorilaudat olivat kulmauksistaan maalatut ruskeiksi.
Leveät portaat johtivat ensin verannalle, jonka pylväät olivat
elämänlangan kiertämiä, samoin kuin itse rakennuskin oli hukkua
suurten hevoskastanjien vihreyteen. Pihamaalla pulppusi suihkukaivo:
harmaasta kivestä hakattu karhu puristi pallomaista ruiskua sylissään.
Vanha, kaljupäinen palvelija seisoi kumarrellen portailla vastassa.
Viisailla, terävillä silmillään hän tutki tulokkaita, näytti tuntevan
lakimiehen ja avasi tottuneesti raskaan, kaksipuolisen oven.
Avarasta eteisestä johtivat portaat ylös vintille. Näiden molemmin
puolin seisoi hiotuilla kivijalustoilla kaksi marmoriin hakattua
rintakuvaa, joista toinen kuvasi Beethovenia, toinen kuningas Kustaa
III:tta. Permannolla, suurissa puuastioissa upeili miehenkorkuisia,
tuuhealehtisiä kasveja, joiden vihreys näytti luonnottoman tummalta
uurteisten akkunalasien läpi tunkeutuvassa valossa.
Vasta sisähuoneista saattoi nähdä kosken, joka oli antanut kartanolle
nimen. Pauhaavana, lumivalkeana vyörynä kiiti se uomassaan
tuskin sadan metrin päässä rakennuksesta. Sen udussa kimmelsi
taivaankaari. Alempana teki se mutkan ja painui tuuheaan, miltei
mustaan kuusikkoon, jonka takaa noin puolen kilometrin päässä pisti
näkyviin tehtaan korkea savupiippu. Jyrkät, kalseat rantakalliot
olivat täynnä onkaloita ja omituisia luolia, jotka kansa oli
asuttanut mielikuvituksellisilla hirviöillä ja jättiläisillä.
Ainoastaan kartanon kohdalta oli kuusikko kaadettu ja maa muokattu
säännöllisiksi, kukkasoikioiden kirjavoimiksi nurmikentiksi, mutta
muualla, sekä ylä- että alapuolella huminoi synkkä metsä muinaisia
tarujaan.
Talon sisustus oli ympäristön kanssa sopusoinnussa. Kalusto oli
jykevää, mutta kallisarvoista ja aistikasta, ja suuressa salissa oli
tavanmukaisen pianon asemasta valtava, kullattu harppu. Palvelija,
joka äänettömästi aukoili ovia, teki vanhanaikaisessa asussaan
tarunomaisen vaikutuksen ja tarkastellessaan vaikenevan tuomarin
seurassa seinien tummanvärisiä, raskaspuitteisia tauluja, tuli herra
Vahlberg huomaamattaan apealle mielelle. Jotain painostavaa, jotain
salaperäistä ja juhlallista oli näiden vanhojen seinien suojassa.
Kun iäkkäältä palvelijalta kysyttiin, halusiko hän yhä edelleenkin
jäädä taloon, vastasi hän hillitysti, mutta varmasti tahtovansa
vetäytyä syrjään, valittaen väsymystään ja huonoa terveyttään
ja viitaten siihen armoon, jota hänen manallemennyt herransa
oli osoittanut, määrätessään runsaan eläkkeen uskolliselle
palvelijalleen. Niin, tohtori Koski ei todellakaan ollut unohtanut
ketään; hänen runsaista lahjoituksistaan huusivat sanomalehdet, ja
niistä olivatkin saaneet osansa sekä hyväntekeväisyyslaitokset että
yksityiset henkilöt. Tämä varakas erakko, joka omisti amerikalaisen
patentin nestemäisen ilman valmistustavalle ja joka tuntui olevan
kokonaan vailla ahnaita perillisiä, oli jakanut suuren omaisuutensa
tavalla, jota kaikkien täytyi kunnioittaa, mutta joka siitä
huolimatta useata hämmästytti; ei vähimmin herra Vahlbergia.
Tohtori Kosken suuressa työhuoneessa, oli monenmoisia tieteellisiä
kojeita, jotka, mikäli vieraat pystyivät arvostelemaan, näyttivät
viittaavan kemian alalle, ja runsas huolellisesti järjestetty
kirjasto. Avaralla pöydällä, jolla paitsi mustasta marmorista
muovailtuja kirjoitusneuvoja, ei ollut minkäänlaisia pikkutavaroita,
huomasi herra Vahlberg kuitenkin esineen, joka tavattomasti herätti
hänen mielenkiintoaan. Se oli suurehkon valokuvan kokoinen,
selkäjalan varassa seisova levy, joka oli tehty kauniin kiiltävästä,
violettiin vivahtavasta metallista ja jonka pinnalle oli tiivistynyt
heikosti näkyvä sumukerros. Käteen tuntui se omituisen kylmältä ja
uskomattoman kevyeltä, ja vaitelias lakimieskin kohotti hämmästyneenä
tummia kulmakarvojaan. Jotakin samantapaista muisti herra Vahlberg
nähneensä ennenkin, mutta kesti tuokion, ennenkuin hän sai mieleensä
palautetuksi, missä se oli tapahtunut. Hänen anopillaan, leskirouva
Bernerillähän oli samasta aineesta tehty lipas, tuo ainutlaatuinen,
kaunis kirjesäiliö, jonka avaimena oli äänirauta ja joka kimmahti
kuin taikavoimasta auki, niinpian kuin äänirauta oli viritetty
oikein ja napautettu soimaan lukon edessä. Samaa tiheätä usvaa oli
pisaroitunut lippaankin pinnalle...
Kun herra Vahlberg kumartui lähemmin tarkastamaan levyä, huomasi hän
siinä taidokkaasti tehdyn kaiverruksen, jolla oli seuraava muoto.
[Yksi nuottirivi.]