-- Nyt minä menen. Juoksen oikein, sanoi tyttö iloisesti, posket
punertavina ja silmissä unen raukeus.
-- Näkemiin sitten, Aino.
-- Näkemiin, Paavo,... pian!
Tyttö kiepsahti ympäri, astui muutaman askelen, mutta kääntyi heti ja
pysähtyi.
-- Tulehan tänne Paavo vielä!
-- No, mitä sitten?
-- Tule nyt, minulla on asiaa.
Nuorukainen asteli hänen luokseen. Silloin tyttö tarttui hänen
päähänsä ja kuiskasi hiljaa, aivan korvaan.
-- Rakas Paavo!
Sitten hän lähti täyttä vauhtia kirmasemaan kotiin.
* * * * *
Kun Paavo palasi, istui isä yhä kahvipöydän ääressä, otsa rypyssä
ja niin syventyneenä lukemiseensa, ettei hän näyttänyt tulijaa
huomaavankaan. Kului hetkiä. Poika ei tahtonut häiritä vanhusta,
kunnes tämä yhtäkkiä huudahti.
-- Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt.
-- Mitä sinä sanot, isä?
-- Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka
varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut.
-- Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä, sanoi huolestunut poika
ihmeissään.
Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin
itsekseen.
-- Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Sitäpaitsi, eihän sinun tarvitse siitä muille hiiskuakaan.
Sitten alkoi hän kertoa.
-- Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä
taloa...
-- -- --
Ilta hämärtyi. Rusko purppuroi taivaanrannan ja heitti loihtuisan
kajonsa sen huoneen akkunasta, jossa poika jännittynein mielin
kuunteli isänsä kertomusta.
Oli elokuun 17 päivä armon vuonna 1916.