Jäähyväiset.
Suurena ja punertavana kuu kohosi yli metsänreunan. Sen kiehtovassa
valossa kimmelsi joki, jonka rannoilla, siellä täällä nukkui tuuhea,
matalahko koivu tai tiheä pajupensasto. Muutama vaalea tähti vilkutti
vedenkalvosta ja niityn suuret kastepisarat oli loihtuisa yö
muuttanut sädehtiviksi päärlyiksi. Ei ääntä, ei todellisuutta. Yön
ihmeellinen lumous oli hetkeksi tuudittanut luonnon elokuiseen uneen.
Metsänreunassa, jossa varjo oli synkkänä hiipinyt nurmikolle, näytti
vanha, harmaa lato nukkuvan. Sen oviaukko ammotti mustana, mutta
keskellä aukkoa hehkui tulinen piste, joka levottomasti liikahti,
kirkastui ja himmeni. Tarkkaava silmä saattoi nähdä nuorukaisen
istuvan kynnyksellä paperossia poltellen.
Kauempaa, maantieltä kuului askeleita, keveätä, tiuhaa rapsahtelua.
Sitten ääni lakkasi, mutta kastekimalteisella niityllä liiteli
valkea, notkea olento, kuin yön hengetär. Se läheni. Nyt otti
nurmikon varjo sen syliinsä... Nyt oli se jo ladon luona ja
pysähtyi... Kuului keveä hupsahdus, kun nuorukainen hyppäsi maahan
kynnykseltä ja tulinen piste sammui. Ladon harmaata seinää vasten
kuvastui kaksi haamua, toinen oli tumma, toinen valkea. Kauan aikaa
seisoivat ne liikkumatta, ääneti. Sitten tumma otti askeleen...
Haamut näyttivät sulautuvan yhteen.
* * * * *
-- Voi sinua, Paavo. Taas lähdet. Ja näin pian, kuului hiljaa ja
kuiskaten hämärästä.
-- Ehkä palaan vielä, ennenkuin oikein lähden. Mutta varmasti en voi
luvata.
-- Tai et palaa koskaan.
-- Hyvänen aika. Älä nyt toki tuollaista kuvittele.
Hiljaisuus.
-- Paavo, kun voisi kerran oikein puhua. Sanoa kaikki...
-- Etkö sitten voi? Minullekaan?
-- Katsos... Minusta tuntuu... Ei, en osaa kuitenkaan...
-- Sano, Aino.
-- Ei se ollut mitään. Tyhjänpäiväistä.
-- Eikö sydämesi enää olekaan avoin minulle, Aino?
Äänettömyys. Kulmakarvojen syvään varjoon kihosi kaksi kimmeltävää
helmeä, sitten ne vierähtivät pois, jäi vain silmien lämmin hohde.
Tyttö painautui nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi kiihkeästi.
-- Tiedäthän sinä sen... Mutta minusta tuntuu... Minun on niin
kauheata ajatellakaan, että sinä et enää palaisi... Ei, älä keskeytä,
ei siinä ole kaikki. Mutta jos sinä palaat loistossa ja kunniassa.
Jos teidän suuri ajatuksenne toteutuu, niin... niin minusta ei ole
sinulle.
-- Aino!
-- Enkä minä tule sinulle... Silloinhan sinä olet suuri sotaherra
ja... ja elät hienoissa piireissä... Minä olen maalaistyttö... Ja
sellaisena pysynkin.
-- Tahtoisitko, että jäisin kotiin? kysyi nuorukainen miltei
katkerasti.
-- En, en. Sitä en tarkoittanut. Sinun velvollisuutesi on kai
mennä... Nyt sinä olet pahoillasi ja suutuksissasi. Johan sanoin,
että oli tyhmyyksiä vaan... Anna anteeksi, Paavo, minusta niin
tuntuu, etten koskaan enää saa olla sinun kanssasi näin.
Tyttö kiersi kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja taas
kihosi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa
näyttivät valjuilta varjon hämärässä.
-- Et saa ajatella tuollaisia, Aino, ethän. Muistellaan ennemmin
jotain muuta, entisiä. Annahan kun kerron. Muistatko... muistatko
sitäkin, ensimäistä kertaa. Täällä oltiin, tässä samassa ladossa,
saman joen rannalla ja oli vielä sama aika kesästäkin, vaikka monta
vuotta sitten. Muistatko, miten monta?
-- Kolme, kuului varmasti.
-- Niin, kolme. Ajatteles, olit juuri täyttämäisilläsi
seitsemäntoista... Olimme tulleet ravustamaan. Minä tein keppejä ja
sinä kiinnitit syötit. Oli helteinen, hiostava sunnuntai-iltapäivä
ja auringon sauhuinen ilma värähteli kesantopellolla. Pistimme kepit
jokeen ja sinä hyppelit yli ojien niin että paksu hiuspalmikkosi
heilahteli; annoit ravun nipistää sormiasi ja nauroit, kun tihkui
verta hiukkasen. -- Sitten kohosi nopeasti synkkä, paksu pilvenmöykky
metsän takaa ja aurinko paahtoi niin, että tahtoi siihen paikkaan
uupua... Jo alkoi tiputella, suuria, raskaita pisaroita. Silloin
sinä kiisit kuin tuulispää latoon. Minä koin vielä kepit, muistatko,
kuinka hirveän suuren saksivaarin sainkin, mutta sitten oli minunkin
riennettävä sateensuojaan... Hengästyneenä saavun tähän ovelle.
Heinien tuoksu hulmahtaa kasvoilleni, mutta sinua ei näy missään.
Kiipeän yli kynnyksen, katsahdan vähän ihmeissäni ympärilleni ja
silloin, äkkiarvaamatta saan huikean tukon heiniä kasvoilleni. Heitto
on niin voimakas, että kaadun, mutta samalla on se järkyttänyt
sinutkin tasapainosta ja nauraen sinä putoat korkean kasan päältä
miltei suoraan syliini ja minä otan vastaan sinun notkean, alaspäin
vierivän ruumiisi... Silloin leimahtaa hetkeksi kaikki oudon
valoisaksi, seuraa ankara jyrähdys kuin olisi kymmenellä tykillä
yhtaikaa ammuttu, se jatkuu kumeana jylinänä ja rankka sadekuuro
pieksee kattoa... Sinä olet muuttunut totiseksi ja povesi aaltoaa
levottomasti vasten rintaani... Minä puristan sinua, ensin hiljaa
ja arkaillen, sitten lujemmin... Ummistat silmäsi... Kuuluu onnen
ensimäisiä kuiskauksia... Muistatko?
-- Muistan, muistan Paavo, vastasi nuori tyttö onnellisena. Syntyi
hiljaisuus.
-- Mutta paljon selvemmin minä tänään muistan erään toisen tapauksen,
jatkoi neitonen vihdoin.
-- Minkä sitten, Aino?
-- Vuosi takaperin...
-- No niin?
Oli kolea ja pilvinen elokuun ilta, ei tällainen kuin nyt. Koko
päivän oli satanut. Eräs tyttö istui kamarissaan ikävöiden ja
katsellen ikkunasta puistoon. Silloin välähti pensaiden välissä...
Lyhty siellä kulki hitaasti, kuin ilmassa riippuen, lähellä
maanpintaa. Sen takaa saattoi erottaa jalat polvien kohdalta; ne
näkyivät ottavan varovaisia askeleita, hiipien pitkin kaalimaan
vakoa. Tuon tuostakin käsi koukkasi maahan ja hämärä valonkajastus
lankesi kasvoille... Tytön sydän sykähti. "Matoja noukitaan",
ajatteli hän, tullen levottomaksi. "Hän se on, hän se on", riemuitsi
aavistus, mutta itsekseen hän sanoi: "Vaikka marjan varkaita olisi.
Menen katsomaan..." Niin, sitten ei muuta olekaan... Tai onpas. Erään
vaon päässä lyhty painui maahan ja jäi paikoilleen. Se valaisi suuren
orapihlajan kiiltäviä ala-lehtiä. Sitten sen valopiiriin tuli jotakin
valkeata, hame ehkä, ja tarkemmin katsoen näki sivummalla saappaat.
Siinä onkin kaikki... Saappaat vain tulivat ehkä lähemmäksi... Ja
kuuluihan tosiaan kuiskauksiakin:
"Kalaanko aiot?"
"Niin... Mitä sanoisit, jos hiukan viipyisin kalamatkallani?"
"Viipyisit!... Montako päivää?"
"Jos menisi viikkoja, ehkä kuukausia?..."
-- Sen illan perästä ei tuli ole koskaan kulkenut pensaiden välillä...
Hiljaisuus.
-- Se oli kaunista, Aino. Kerro vielä.
Surumielisenä pudisti tyttö päätään, eikä vastannut.
* * * * *
Kuu oli noussut korkealle ja saanut hopeaisemman värihohteen.
Nuorukainen istui kynnyksellä heinän kortta pureskellen, tyttö nojasi
päätään seinään ja tuijotti kaukaisuuteen niin mietteissään, että hän
näytti nukkuvan valveillaan. Kauan aikaa olivat he olleet äänettöminä.
Vihdoin katsoi nuorukainen kelloaan ja hypähti maahan.
-- On aika jo; sanoi hän hiljaa. Tyttö vavahti ja tuntui ikäänkuin
heräävän. Hänen silmänsä kiintyivät oudon suurina nuorukaiseen.
-- Et usko, kuinka on raskasta, kuiskasi hän. -- Paljon raskaampaa
kuin vuosi sitten... Minusta tuntuu...
-- Sinusta tuntuu?
-- Minusta... minä aavistelen, että sinä et palaakaan... Tai, että
minä...
-- Taas sinä sitä samaa, Aino. Äänettöminä astellen olivat he
saapuneet maantielle, metsän reunaan.
-- Etkö sinä voisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi? Minun on niin
hirveän ikävä, kysyi tyttö nuorukaisen käteen tarttuen.
-- En voi, Aino. Ja mitä se hyödyttäisi. Lähdettävä olisi kumminkin,
eikä se silloin olisi yhtään helpompaa. Äitikin on niin levoton, eikä
nuku öisin. On parempi, kun olen poissa kotoa.
-- Niin, niin. Mene sinä vaan, Paavo. Minä vielä teen lähtösi
vaikeammaksi ruikutuksillani. Annathan anteeksi, sanoi tyttö
kiihkeästi.
-- Sinä olet niin alakuloinen ja lohduton tänään.
-- En. En ole enää, sen lupaan. Äänettömyys. Sitten sulki nuorukainen
neidon syliinsä.
-- Hyvästi, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
-- Hyvästi, rakas... rakas, kuului tukahtunut vastaus.