Muuan vainaja.
-- Isä tulee, sanoi Orri vilkaistuaan ikkunasta.
Peltotiellä asteli pitkä, hiukan kumarainen mies, hitaasti ja syviin
ajatuksiin vaipuneena. Veräjän luona hän pysähtyi ja katseli hetken
vainioille, joiden ylle elokuun läpinäkyvä ilma loi tenhoavan
kirkkauden. Oikea hiha riippui tyhjänä, selvästi pisti silmään, että
käsi oli poikki.
Kun tulija astui tupaan, syntyi salissa hiljaisuus. Sitten aukeni
ovi ja isä ja poika seisoivat vastakkain. Vanhempi mies siristi
silmiään ja omituinen värähdys kiiti yli kasvojen. Sitten ojensi hän
levollisesti vasemman kätensä, johon nuorukainen kiihkeästi tarttui,
ja sanoi hillityllä, lämpimällä äänellä.
-- Kas vaan. Sinähän täällä oletkin.
-- Terveisiä kaukaa, isä, vastasi nuorukainen.
-- Kuinka kaukaa? kysyi vanhus uteliaana. Sitten vilkasi hän
terävästi tyttöön, näytti epäröivän, mutta jatkoi kuitenkin.
-- Ihanko taistelusta asti?
-- Suoraa päätä.
Syntyi hiljaisuus.
-- Tokko olet merkkiä saanut?
-- Vähäsen vaan, mutta tuoreita. Ei ole kunnossa vielä tämä, sanoi
poika vasenta käsivarttaan kohottaen.
-- Näepäs, kun pyrkii pojassa puolta vaihtamaan, arveli vanhus
valoisin kasvoin, tyhjänä riippuvaan hihaansa vilkaisten. -- Ei muita?
-- Ei... Luvassa kyllä... toisenlaatuinen, vastasi nuorukainen
punehtuen.
-- Ahaa, rintaan... No, että sieltä kuitenkin tänne selvisit.
Asioillako olet, vai oikeinko vapaana?
-- Asioilla vaan. Eihän sitä nyt kesken vapaaksi.
-- Niin, niin.
Vanha Orri vaipui mietteisiinsä.
-- Tämähän on kauhean vaarallista, Paavo, sanoi vihdoin nuori tyttö.
-- Entäs jos joudut kiinni? Viime viikollakin veivät naapurikylästä
Mäkiniemen. Ilman muuta vaan. Teikäläisistä hommista epäiltynä.
-- Siunatkoon, en ole kuullutkaan, hätääntyi emäntä, jonka eloisiin
silmiin välähti huolestunut ilme.
Paavo vilkaisi nuhtelevasti tyttöön.
-- Turhia. Sattuuhan niitä onnettomuuksia joskus. Mutta ei niitä
kannata ajatella... Äitiä taitaa jo pelottaa taas, lohdutteli hän
huolettomasti.
-- Niin. Jos vielä kotoa vievät... Mutta johan minä kokonaan unohdan
kahvin. Ja huokaisten kiiruhti emäntä tuvan puolelle.
Kahvi tuotiin. Tarjottimella oli sanomalehti ja leipäkorissa tuoretta
vehnäleipää.
-- Katsopas, Paavo, millainen onni sinulla oli. Tuoretta pullaa, jota
koko kesänä ei ole saatu maistaakaan. Ainon tuomaa ja leipomaa.
-- Voi täti! Ei se taida olla hyvääkään. Oli niin vähän sokeria,
huudahti tyttö, lehahtaen punaiseksi kuin ruusu.
* * * * *
Pian piti Ainon mennä ja Paavo lähti häntä saattamaan.
Miltei äänettöminä ja ikäänkuin jonkinlaisessa ahdistuksessa he
kulkivat vieretysten yli niityn, jonka sänki oli alkanut voimakkaasti
työntää apilasta. Minttujen väkevä tuoksu huumasi ja ojasta
kurkisteli kaino, ihastuttava suolemmikki ikäänkuin arastellen. Oli
ihmeen tyyntä. Järvi päilyi tiheiden leppäpensastojen ympäröimänä
ja pikkulinnut hyppelivät hiljaisina himmeästi kiiltävien lehtien
välissä.
Vasta kun polku painui metsään, pysähtyi tyttö ja tuijotti hetken
nuorukaiseen. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja katsoi,
katsoi kuin olisi tahtonut nähdä sydämen syvyyteen...
-- Oletko kaivannut Aino? kysyi nuorukainen hiljaa.
-- Ja sitä sinä kysyt!
-- Minä luulin, että olisit jo kihloissa... toisen kanssa.
Tyttö ponnahti erilleen.
-- Hyi sinua!... Mutta ethän. Se ei ollut totta, sano?
-- Ei, ei ollut... Mutta olen sitä joskus toivonut, ihan todella.
Joskus vain, pimeinä hetkinä. On tullut mieleen, ettei sinua enää
näkisi. Ja silloin olen toivonut... sinulle helpotukseksi.
Ainon silmiin kihosi vettä ja sieraimet värisivät herkkinä.
-- Ei koskaan, kuiskasi hän epäselvästi. -- Ja kukapa minusta.
Mutta sinä! Jos tietäisit, kuinka olen ollut mustasukkainenkin.
Siellä on kaunottaria, olen ajatellut. Paavo ei muistakaan enää
maalaistyttöään... Niin olen ajatellut väliin, oletko vihainen
minulle?
-- Olen hirveästi, oikein suutuksissani.
Tyttö hiipi hänen rinnalleen.
-- Ethän.
-- Olen, olen. Ikinä et saa anteeksi. Hiljaisuus. Tytön syvistä
silmistä kuulsi epäröivä huoli.
-- Paavo, kuiskasi hän.