Kodin lämpöä.
Ylänteelle kohotessa tuli ensin silmiin järven väreilevä pinta,
joka elokuun tyynessä, kirkkaan lämpimässä, vaikka tällä kertaa
auringottomassa ilmassa välähteli himmeän valkeana. Sitten pieni kylä
ja vasemmalla kotitalo, jonka pihamaalla kolme suunnatonta koivua
tutusti viittoi siimekseensä.
Orri pysähtyi ja hengitti tiheään. Näin kaunistako täällä tosiaan oli
ja näin vähän muuttunutta? Ja näin pientä. Mielikuvitus oli siellä
kaukana antanut kaikelle suurenmoisemmat ja ikäänkuin tarumaisemmat
puitteet, mutta kalliot olivatkin näin matalia, metsät näin
tavallisia ja järvi samankaltainen kuin tuhannet muut, jotka pitkällä
matkalla olivat siintäneet hänen silmiinsä...
Nuorukainen painui ylänteeltä metsäiseen notkoon ja kulki
ajatuksiinsa vajonneena kotiaan kohti. Kapsetta kuului takaa ja
yhtäkkiä pöllähti tomupilven ympäröimä joukko venäläisiä ratsumiehiä
näkyviin. He olivat perin lähellä jo, mutta vaikka Orrin päähän
ensimäiseksi sävähti aikomus juosta metsään, sai hän kuitenkin
hillityksi itsensä ja jatkoi tyynesti matkaansa. Kovasti hän oli
säikähtänyt ja miltei suotta, se selvisi hänelle itselleenkin, kun
hän oli niin paljon tointunut, että saattoi levollisesti harkita.
Ratsumiehet katsoivat kyllä pitkään, mutta kun hän astuskeli velton
ja tylsän näköisenä, kannustivat he hevosiaan ja ajoivat edemmäs.
Kun Orri kymmentä minuuttia myöhemmin hiljaa vihellellen kääntyi
jyrkässä tienpolvekkeessa, niin siinä olivat sotilaat taas hänen
edessään, hypänneinä maahan ratsuiltaan. Nuorukainen tunsi ilmeensä
pettävän, mutta jatkoi tyynesti matkaansa. Erään ratsulta oli kenkä
irtaantunut ja sitä siinä kiinnitettiin. Mitään vaaraa ei ollut.
"Kylläpä olen tänään vauhko", ajatteli Orri itsekseen. Varmaankin
pitkäaikainen rasitus ja kodin läheisyys, kiihkeä toivo päästä
hetkeksi lepäämään, olivat ärsyttävästi vaikuttaneet hänen
hermostoonsa.
* * * * *
Tuvan ovi oli auki, eikä sisältä kuulunut mitään ääntä.
Orri astui hiljaa etehiseen, sydämen kiivaasti sykkiessä, ja
kurkisti... Olihan äiti siellä kuitenkin... Omissa ajatuksissaan
näkyi olevan ja puuhaili jotakin penkin luona, korin yli
kumartuneena. Mitä ihmettä sillä oli korissa?... Villoja...
Tosiaankin, keritsimetkin olivat pöydällä... Nyt kääntyi, villatukku
kourassa ja meni ikkunan luo tarkastamaan. Ei näkynyt tulijaa
huomaavan... Orri vetääntyi nurkan varjoon.
Kas, mitä vuosi oli tehnyt: uusia vakoja oli uurtunut rakkaille
kasvoille ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet syvemmälle. Orrin
rinta nousi ja laski rajusti. Hän vetäytyi yhä enemmän syrjään ja
avasi vihdoin äänettömästi kuin varas oman kamarinsa oven. Kaikki
siellä oli paikoillaan, kaikki puhdasta ja siistiä, kuten ennenkin.
Siinä vuode, siinä kantele, jonka kielille hänen sormensa polttivat,
siinä hänen tekemänsä koivuinen nojatuoli... Suuri koiranheisi
ikkunan alla oli kasvanut, ja ruispellolla, etäämpänä, näkyi jo
kuhilasrivejä.
Orri sulki jälleen oven ja astui tuvan kynnykselle... Eikö äiti
todellakaan huomannut?... Vihdoinkin! Villatukko putosi kädestä,
huulet alkoivat vavista, sitten seurasi kirkaisu, ja tuossa tuokiossa
lepäsi äiti ainoan poikansa sylissä.
-- Paavo, sinäkö se tosiaan olet? kyseli onnellinen äiti kyyneltensä
läpi. -- Voi minua vanhaa hupsua. Oikein itku tulee, eikä osaa
ajatella... Tulit kuitenkin. Pääsit kuitenkin... Voi, jos
tietäisit... Jos tietäisit...
Äiti purskahti uudestaan itkemään, kykenemättä sanojaan jatkamaan
ja kouristuksen tapaisesti syleillen poikaansa, joka liikutettuna
silitteli hänen harmaantuneita hiuksiaan.
-- Kuinka voit, äiti? kysyi poika, saadakseen vanhuksen tyyntymään.
-- Mikäs minun on voidessani. Mutta sinä? Mitä sinulle kuuluu?...
Niin, niin, ethän sinä sitä näin vain voi selittää. Sitten kerrot,
myöhemmin... Minä kiehautan kahvia sinulle...
-- Keitä, äiti, olen sitä monesti kaivannut. Entä isä?
-- Pellolla on. Kyllä tulisi, jos tietäisi... Isä se sinua on
puolustellutkin, kun minä väliin olen soimaillut... Soimaillut, kun
sillälailla läksit. Sanaa sanomatta.
Orri istui kotinsa penkillä, katseli ulos, katseli äitiään ja hymyili.
* * * * *
-- Hyvää päivää, täti, kuului iloisesti ovelta.
Tupaan astui hoikka, vaaleatukkainen maalaistyttö, jolla oli
miellyttävät kasvot, ihmeen syvänsiniset silmät ja maalaiselle pienet
kädet, jotka työ oli kovettanut ja aurinko ahavoittanut.
-- Kas, Aino! Viikkoon et ole käynyt, mikä sinua nyt lennättää?
-- Enkö sitten saisi tulla, täti?
-- Saat, saat, hyvä lapsi. Enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut.
-- Katsokaapas, täti! Toin lämpimäispullan. Oikean vehnäpullan.
-- Siunatkoon! No vehnästä on kuin onkin! Mistä sinä olet näin
päässyt herkkuihin käsiksi?
-- Setä tuli viikoksi lomalle ja toi jauhoja. Eilen leivoimme, vaikka
en lähtenyt enää iltamyöhällä tuomaan... Mutta kovinpa täti on nuoren
ja iloisen näköinen tänään. Uusi esiliinakin oikein.
-- Sehän sen kai tekeekin. Kiitos nyt Aino pullastasi. Minulla onkin
juuri kahvi valmiina. Käy nyt sisään, niin maistamme.
-- Voi, en minä ennätä, täti. Minun täytyy mennä taas.
-- Ei millään muotoa. Käy sisään nyt.
Emäntä avasi salin oven ja korva, joka oli jännittyneenä kuunnellut
jokaista sanaa tuvasta, vetäytyi nopeasti syrjään.
-- Kiitos, täti, sanoi nuori tyttö astuen yli kynnyksen. Sitten jäi
hän paikoilleen kuin maahan juurtuneena ja kaikki veri pakeni hänen
poskiltaan. Salissa istui nuorukainen liikkumattomana kuin kuva ja
tuijotti tulijaa kasvoihin.
Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten päästi tyttö heikon, ikäänkuin
valittavan äänen ja unohtaen ympäristön ja vanhan naisen hän syöksyi
suoraa päätä nuorukaisen kaulaan. Povi aaltoili kuin meri ja hän
kätki kasvonsa kaivattunsa rinnalle voimatta sanoa sanaakaan...
Äänettömyys... Vanha nainen oli hiljaa painanut oven kiinni.