Vaikea matka.
Pohjanlahdella, Holmön saaren koillispuolella keinui aalloilla pieni
vene. Se oli lyhyt ja pyöreä, sitä mallia, jota kalastajat sanovat
jollaksi, ja sitä kuljetti pieni, keskilautaan pystytetty purje.
Veneessä istui kaksi nuorukaista. Toinen oli hoikka ja pitkäkasvuinen
"pommari", jääkäri Storm, toinen etappimies Orri. Purje lepatteli
hiljalleen aamutuulessa ja pursi lipui keveästi pienillä aalloilla.
Näin oli Tukholmassa päätetty:
Pommarien, jotka kuuluivat Saksan amiraaliesikunnan palvelukseen ja
joita johti Sankariksi kutsuttu, Tukholmassa asuva hauptmanni, oli
hinnalla millä tahansa saatava muuan "kapsäkki" Uuteenkaarlepyyhyn.
Etappimiesten taas oli toimitettava tärkeä kirje Helsinkiin.
Pohjoiset postitiet ja kulkureitit olivat tilapäisesti tukossa, eikä
enää myöskään uskallettu Holmöstä Vaasaan moottoriveneellä, sillä
rannikolla risteili tuhkatiheään venäläisiä vartioaluksia. Muutenkin
oli liikkuminen Suomessa tullut kovin vaikeaksi ja vaaranalaiseksi.
Etappimiehet olivat ottaneet kaksoiskappaleen kirjeestä, ja toinen
päätettiin lähettää pohjoista tietä, toinen suoraan Merenkurkun yli.
Siten oli toivoa ainakin yhden joutumisesta perille.
Orri ja Storm lähetettiin veneellä; edellisellä oli huolena kirje,
jälkimäisellä kapsäkki. Määränä oli purjehtia Helsingkallanin
etelä- ja Stubbenin pohjoispuolitse siihen syvään lahteen, joka
pisti Munsalaan saakka; täällä oli tietty mies auttajana ja
hänen huostaansa tuli jättää vene. Storm, joka vuosikausia oli
liikkunut saaristossa ja tarkasti tunsi seudun, otti kompassin
mukaan suunnatakseen aluksen määräpaikkaan, ja niin oli nuorukaiset
passitettu Uumajaan, josta lähtö oli tapahtunut.
* * * * *
-- Eihän tästä tule mitään, nyt tyyntyy kokonaan, sanoi Orri, maaten
veneen kokassa ja sytyttäen paperossiaan.
Storm istui selkäkenosillaan, peräsin kainalossa, eikä vastannut.
Hänen neliskulmainen naamansa oli pahantuulisen näköinen ja pystynenä
oli nyrpällään.
-- Jos me näin hiljaa tulemme Suomen rantaan, niin johan meidät hitto
perii. Kuvittelepas vain, että ryssän vahdit meidät huomaavat. Mihin
pääsemme heidän käsistään? Minunkin on vielä olkavarteni kipeä, joten
soutamista ei kannata ajatella.
Kun toinen yhä vaikeni, jatkoi Orri ikäänkuin kiusotellen.
-- Silloin on sinun kapsäkkisi ensimäisenä heitettävä mereen. Se on
vaarallisin.
-- Entä sinun kirjeesi? sähähti Storm. -- Yhtä varma hirttonuora
sinulla on taskussasi.
-- Mutta sitä ei löydä kukaan. Et edes sinäkään, vaikka tiedät sen
minulla olevan.
-- Oho, jopa olet varma asiastasi. Sanoppa, mihin sen kätkit?
-- Kaulukseeni. Kangas on kaksinkertainen. Minä ratkotutin sen auki,
pistin varta vasten sopivan muotoiseksi tehdyn kirjelapun väliin;
sitten neulottiin kaulus ehjäksi ja tärkättiin.
-- No luulisipa sen säilyvän... Mutta eiköhän me haukata hieman.
Tuuli peijakas tyyntyy kokonaan, eikä tässä siis ole muutakaan
tekemistä.
Perämies kaivoi selkäreppunsa penkin alta ja veti sieltä ensimäiseksi
kaksi litran pulloa.
-- Katsopas, tästä saat, jos meritauti pyrkii.
-- Konjakkia ja maitoa! Kas vaan! Muistit ottaa maitoa mukaasi, sitä
minä en ajatellut.
-- Sinulla ei tietysti ole vettäkään.
-- On toki. Niin tyhmä en sentään ole.
-- Hyvä. Mutta ei tämä maitoa ole, vaan puhdasta kermaa. Siihen kun
tipahuttaa konjakkia sekaan niin kelpaa elellä.
Nuorukaiset tekivät kelpo voileivät ja alkoivat pureskella hyvällä
halulla.
-- Ilma on ihmeen painostava. Varmaankin siinä on ukkosta, mutisi
Storm suu ruokaa täynnä.
Tosiaankin lakkasi tuuli ihan kokonaan. Purje riippui unisena ja
lerpallaan, mainingit loiskuivat hiljaa veneen kylkiin. Aurinko
paahtoi hautovan kuumasti ja taivaankansi oli omituisen raskaan ja
polttavan näköinen.
Puolen päivän tienoissa kohosi näköpiiriin uhkaava, paksu ja
tumma pilvenmöykky. Meren pinta synkkeni, tummia vihureita alkoi
nopeasti kiitää sen yli, ja vene kulki hyvää vauhtia. Sitten puhkesi
raju ukonilma. Avaruus tuntui repeilevän yhä uusiin häikäiseviin
salamoihin ja kumea jylinä muistutti tykkien ääntä sotarintamalta.
Alkoi sataa, ensin raskaasti tiputellen, sitten rankasti, taivaan
täydeltä; meri möyrysi vaahtopäinä ja tuuli tuntui muuttavan suuntaa.
Mutta yhä tehtiin matkaa.
Kun sade oli lakannut, tyyntyi ilma jäilleen miltei täydellisesti
ja kiikarilla katsoen saattoivat pojat erottaa korkean tornin
näkörannassa. Varmaankin oli se Helsingkallan. Mutta vähitellen
muuttui sää tavattoman koleaksi. Harmaita, repaleisia pilviä kiiti
huimaa vauhtia taivaalla. Tuuli alkoi puhaltaa tasaisesti, yhä
voimakkaammaksi kasvaen, ja muutti suuntaansa epäedullisesti, tullen
koillisesta. Vaikka oli kesä, tunkeutui se kastuneiden vaatteiden
läpi viiltävän kylmänä ihoon ja sai nuorukaiset vilusta vapisemaan.
Sitäpaitsi oli vielä eteenpäin pääsy sangen vaikeata, kun oli
purjehdittava miltei suoraan vastatuuleen.
Storm veti konjakkipullon taskustaan ja ryyppäsi.
-- Nyt tämä on paikallaan, sanoi hän. -- Nappaapas tuosta, niin
veresi alkaa kuumeta.
Orri otti ainoastaan vähän ja varovaisesti.
Mutta tuuli yltyi yhä ja aallot kasvoivat vaarallisen korkeiksi.
Ehtimiseen syöksähti vaahtoinen harja veneeseen, joka muutenkin
mielellään "ryyppäsi". Pojat uhmailivat pitkän aikaa, mutta lopulta
oli heidän kuitenkin alistuttava. Purje laskettiin alas, vene
käännettiin myötätuuleen ja sai valtoimena ajelehtia aalloilla, jotka
veivät sitä Kurkun suuntaan koillisesta lounaiseen, painaen yhä
enemmän ja enemmän Ruotsin puolelle. Nuorukaiset eivät enää tienneet,
missä he olivat. Ympärillä näkyi vain toivoton, harmaa taivas ja
lyijynkarvainen meri, jonka hämärtyvästä synkkyydestä aaltojen
valkeat kuohut pistivät terävinä silmään. Heitä alkoi tavattomasti
viluttaa, sillä he olivat läpimärkiä ja viima tuntui yhä kylmenevän...
-- Jos tätä kestää, niin me löydämme itsemme Tukholmasta, sanoi
Storm, jälleen ryypäten konjakkia ja sen päälle kermaa.
Orri oli painautunut kokkaan ja poltti paperossiaan, jonka hän
vaivoin oli saanut sytytetyksi puolikastuneilla tikuillaan.
-- Kuulepas mies, onko repussasi tikkuja? kysyi hän.
-- Ei ole. Jukraviti ei olekaan! Onko sinulla?
-- Minulla oli neljä laatikkoa, mutta tungin ne lähtiessämme
taskuuni. Nyt niistä on suurin osa pilalla ja toiset tietysti yhä
imeytyvät kosteiksi. Sitten meihin "köhä" tulee, jos saamme täällä
värjötellä ilman tupakkaa... Annappas nyt sitä pulloasi.
-- Tässä on veikkonen molemmat. Maistahan. Ne käyvät hyvin yhteen.
Pojat murjottivat pitkän aikaa ääneti. Mutta Storm, joka tuon
tuostakin ryyppäsi, alkoi tulla yhä iloisemmalle päälle ja hyräili
itsekseen. Yhtäkkiä hän näytti muistavan jotakin, kaivoi lompakon
taskustaan ja etsi sen kätköstä pahvipalaselta näyttävän levyn: se
oli ohut tulitikku-vehje, tuollainen, joka sisältää kymmenkunta
litteätä tikkua ja jota on hyvä pitää liivintaskussa. Hän nosti sen
korkealle ilmaan ja alkoi puhua.
-- On hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki yksilön huomio on
kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan, yhteen ainoaan pisteeseen.
Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun matkaa aavaa lakeutta tai
rannatonta meren selkää, tuulen tuivertaessa, myrskyn mylviessä,
pistää tupakkaa piippuunsa, eikä ole muuta kuin yksi ainoa
tulitikku... Muistatko sitä?
-- Et saa enää ryypätä. Sinä tulet humalaan, sanoi Orri, jonka
omillakin poskilla veri punersi.
Storm naurahti välinpitämättömästi.
-- Minua ei yhtään viluta enää. Tuuli on kuivannut vaatteet, ainakin
etupuolelta ja konjakki on ne lämmittänyt. Minusta on saman tekevää,
vaikka vaeltaisimme näin tuomiopäivään saakka. Kunhan ei tuo
peijakkaan aalto ehtimiseen heittäisi vettä niskaani... Nytkin! Huh!
-- Anna pullo tänne nyt, muuten tässä käy hullusti vielä.
-- Tästä tämän saat. Mutta suotta sinä pelkäät. Ei tällaisessa
ilmassa päihinsä tule.
Ja nuori saaristolainen alkoi laulaa, huolettomana, täyttä kurkkua,
kuin huviretkellä ainakin.
Myrsky ärjyi ja pauhasi. Vene keikkui aalloilla mitättömänä
kuin palko. Mutta nuorukaisissa ei voinut huomata huolestumisen
merkkiäkään, vaikka he ajelehtivat rannattomalla ulapalla, ollenkaan
tietämättä, mitä tulevaisuus kätki verhoihinsa.
* * * * *
Ilta jo hämärsi, kun taivaanrannalla, oikealla, alkoi vilkkua valoa
ja epäselvästi häämöttää kapea torni, kuin seiväs.
-- Mikä se lienee? Ritgrund ehkä? Mutta eihän hitossa! Eihän se siltä
puolen voi näkyä, silloin olisimme Vaasan saaristossa.
Storm otti kompassinsa.
-- Se ei voi olla muu kuin Gadden, sanoi hän, ojentaen kaukoputkensa.
-- Tosiaankin, sehän se on. Olen näkevinäni saaria oikealla. Nyt,
veikkonen, alkaa koetus, pääsemmekö sinne vai ei. Jos me ajaudumme
ohitse, niin silloin kyllä merta riittää, vaikka Saksanmaalle saakka.
Rohkeasti nosti hän purjeen ja käänsi laitatuuleen. Pieni vene vapisi
kuin haavanlehti ja kiiti huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtämittaa
loiskahti vettä yli reunan, yhtä mittaa ajoi Orri sitä ulos, tuulen
puoleisella reunalla istuen. Toisinaan tuntui käsittämättömältä,
että vene pysyi pystyssä, mutta Storm hoiti järkähtämättömällä
päättäväisyydellä peräsintä, jonka varteen hänen kätensä olivat
pusertuneet niin lujasti, että rystyt kuulsivat valkeina.
Orrin tuli hiki. Haavoittunutta käsivartta alkoi pakottaa, mutta hän
teki työtään hammasta purren, sanomatta mitään. Vihdoin rupesi hän
vapisemaan, eikä enää jaksanut.
Storm laski hiukan enemmän myötälaitaan ja huusi tiukasti, otsa
rypyssä.
-- Ryyppää, hitto vieköön! Tai tee mitä haluat, mutta sinun on nyt
kestettävä.
Orri otti pitkän siemauksen ja ryhtyi jälleen työhönsä, kasvot
valjuina, hien valuessa otsalta alas.
-- Hetkinen vielä. Näethän, kuinka lähellä olemme. Kun sinä pystyisit
tähän toimeen, niin minä koettaisin auttaa sinua, sanoi Storm, ääni
väsymyksestä heikkona.
-- Kyllä kestän, mutisi Orri kumartuneena vettä mättämään,
likomärkänä ja uupuneena. --
Vihdoin päästiin saaren suojaan. Airot otettiin esille ja laulaen
souti Storm rantaan, vaikka hänen kasvonsa olivat perin kurjan ja
nääntyneen näköiset. Rannalla seisoi kaksi henkilöä, jotka ihmetellen
olivat seuranneet nuorukaisten kulkua.
-- Entä kapsäkkisi? Saarellahan on tulli, kysyi Orri levottomana.
-- Olkoon vaikka kaksi, mutta ei sitä nyt hellitetä, vastasi
pahasisuinen saaristolainen. Sitten huusi hän maallaolijoille.
-- Tämähän on Gadden, eikö niin?
-- On kyllä.
-- Saammehan teillä kuivata vaatteemme? Tuuli ajoi meidät ulapalle,
jossa hieman väsyimme ja kastuimme.
-- Tehkää hyvin ja käykää sisään vaan.
* * * * *
Yöllä tuuli hiukan tasaantui ja tyyntyi, ja aamupäivällä lähtivät
pojat jälleen matkalle.
Heidän ei kuitenkaan onnistunut päästä riittävän ylös vastahankaan
ja muutaman kerran turhaan luovittuaan he päättivät laskea Vaasan
saaristoon, noustakseen mannermaalle sen pitkän niemen kärkeen, joka
Vaasan pohjoispuolella pistää syvälle Pohjanlahteen.
Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen alkoivat Wal-saaret näkyä
kaksine tornineen, sitten Ritgrund, vihdoin suuri Björkö.
-- Vene saa nyt jäädä jumalan nimeen, sille ei voi mitään, sanoi
Storm. -- Ja kapsäkki on jätettävä jonnekin saareen. Enhän minä jaksa
sitä kanniskella pitkin metsiä. Täytyy yrittää jälestäpäin noutaa,
senhän luulisi olevan helppoa.
Orri oli perin väsyneen ja kurjan näköinen. Haavoittunutta käsivartta
pakotti, se oli eilen liikaa rasittunut.
Björkön lähettyvillä näkyi punainen mökki pienellä saarella.
-- Tuon kalasaunan minä tunnen ja sen permannon alle me kaivamme
kapsäkin, jatkoi Storm.
-- Levätään samalla yöhön asti. Emme kuitenkaan uskalla maihin
ennenkuin yhden, kahden ajoissa. Kättänikin pyrkii pakottamaan,
vastasi Orri.
-- Levätään vaan.
Pieni, harvinaisen siisti kalasauna oli tyhjä. Nuorukaiset tekivät
tulen takkaan ja ryhtyivät kätkemään kapsäkkiä. Lattiapalkit
irroitettiin, kaivettiin kuoppa, kapsäkki pistettiin sinne,
peitettiin mullalla, sitten pantiin palkit paikoilleen.
-- Nyt voimme keittää teetä, minulla on mukanani, sanoi Storm
pyyhkien hikeä kasvoiltaan.
-- Sst!
Orri seisoi hiljaa, jännittyneen näköisenä ja kuunteli.
-- Olin selvästi kuulevinani moottorin sätkytystä, sanoi hän
kuiskaten. Sitten hän avasi oven ja riensi ulos, Stormin seuratessa
kintereillä.
Kaikki oli kuitenkin rauhallista; navakka tuuli vain suhisi saaren
puissa ja laineet vyöryivät kohisten rannalle. Rauhoittuneina pojat
palasivat kämppään. Orri heittäysi leveälle seinäpenkille pitkäkseen
ja Storm puhalteli valkeata.
-- Tokkohan tässä saunassa on majaillut muita meikäläisiä. Nimiä ja
vuosilukuja on kyllä seinät täynnä, mutta ota niistä selvä... On
tätä väliä kyllä vaellettu, talvella suksilla ja potkurilla, kesällä
moottoreilla ja purjeveneillä ja nyt vielä me tällä pahanpäiväisellä
jollalla. Olisinpa halukas tietämään, kuinka suuri prosentti
Merenkurkun vesissä on jääkäripoikain tuskan hikeä.
Tuli humisi viihdyttävästi ja vesi höyrysi padassa. Orri puhalteli
sankkoja savuja penkillään ja näytti perin tyytyväiseltä...
Salaman nopeudella aukeni ovi. Revolvereja ojentui nuorukaisia kohti,
neljä miestä syöksyi sisään, kaksi edellä, kaksi taampana ja kamala
karjaisu pani saunan seinät vapisemaan.
-- Kädet ylös!
Vaistomaisesti nostivat nuorukaiset kätensä ja Orri nousi penkiltä.
-- Keitä te olette ja mitä te täältä haette? kysyi yksi tulijoista
ruotsiksi. Toiset kolme olivat ryssäläisiä sotilaita.
-- Me olemme Björköläisiä. Olemme kalastamassa, vastasi Storm
oivallisella saaristolaisruotsilla. Orrin terävä katse kiintyi
synkkänä kysyjään, kurjaan suomalaiseen, joka oli myönyt itsensä
ryssäin kätyriksi.
-- Vai niin, valehtelijat. Entä pyydyksenne?
-- Tietysti meressä.
-- Näyttäkää taskunne! karjaisi tulkki. -- Kyllä tiedän, keitä te
olette, konnat.
Hän kääntyi Stormin puoleen, jättäen kaksi ryssää vartioimaan Orria,
joka yhä seisoi alallaan, kädet koholla ja levollisen näköisenä.
Mutta yhtäkkiä Orri tavattoman nopeasti kyyristyi. Ryssän revolveri
paukahti, mutta hukkaan, samassa makasivat he kumpikin maassa
hirveiden nyrkiniskujen pökerryttäminä Storm, joka huomasi, mistä
oli kysymys, hyppäsi ketterästi sivulle, ja seuraavana hetkenä oli
häntä lähinnä seisoneen ryssän rinnassa puukko, kädensijaa myöten
uponneena. Toinenkin laukaus pamahti. Sen oli ampunut suomalainen
ryssäin kätyri. Sitten kolmas ja kätyri makasi maassa pää Orrin
parabellumin luodin lävistämänä. Nopeasti kääntyi Orri maassa
makaavien ryssien puoleen, mutta toinen oli tainnoksissa, toinen taas
kädet koholla, armoa rukoilevan näköisenä.
-- Tapa pois saatana! kähisi Storm kiihdyksissään. Kainaloni läpi
ampui tuo kätyri riiviö, mutta ei ole tainnut ihoon osua.
-- Antaa raukan jäädä, sanoi Orri tyynesti, ottaen ryssältä
revolverin. -- Mutta nyt ulos, muuten niitä on koko komppania
niskassamme... Sanoinhan minä, että moottori sätkytti jossakin.
Nyt se on haettava käsille, varmaankin se on tuolla, metsän
peitossa. Nopeasti, mutta samalla varovasti nuorukaiset hiipivät
pienen metsikön läpi. Ja aivan oikein: siellä kelletti moottori,
jota vartioi solttupoika, kivääri kädessä. Uskomattoman näppärästi
Orri hiipi miltei hänen taakseen ja kieltä taitamattomana karjasi
venäjäksi vain yhden sanan.
-- Ruukki! (Kädet!)
Ryssä säikähti hirveästi, pudotti heti kiväärinsä ja nosti kätensä.
Tämä oli sitäkin epäedullisempaa hänen maineelleen sotilaana, kun
hänen välttämättömästi oli täytynyt kuulla laukaukset saunasta. Orri
sieppasi hänen kiväärinsä ja ojensi parabelluminsa kuudetta ryssää
kohti, joka istui koneen ääressä perin kurjan näköisenä, kädet
ylhäällä.
-- Storm, käy helkutissa työntämässä jolla vesille, huudahti Orri.
-- Mitenkä niin? Mitä sinä aiot?
-- Mene, mene, äläkä kysele! Ja palaa joutuin. Tässä on kiire.
Orri komensi rannallakin seisovan ryssän veneeseen ja kun Storm oli
palannut, pantiin moottori käyntiin ja porhallettiin täyttä vauhtia
Suomen mannerta kohti.
Ilta hämärtyi ja meri tyyntyi tyyntymistään maininkien häilyessä
raskaina kuin sula metalli kajastuksen kalpenevassa kullassa.
Ryssä hoiti moottoria Orrin pistoolinsuu ohimonsa lähettyvillä, ja
Storm piti perää, samalla tarkaten toisen vangin liikkeitä. Vaaraa
ei kuitenkaan ollut. Iivanat näyttivät käsittävän asemansa ja
mukautuivat kohtaloonsa. Jo kohosivat mannermaan ääriviivat selkeinä
yli taivaanrannan, kun korviin jälleen tunkeutui epäilyttävää
tykytystä, ja ennen pitkää sukeltausikin näköpiiriin kaksi venäläistä
vartiomoottoria, jotka rauhallisesti kulkivat ulapalle päin. Vankien
silmät välähtivät ja nuorukaisten sydänten alla alkoi tuntua se
omituinen kouristus, joka vaaran lähestyessä on ominaista. Kauan ei
epäröintiä kuitenkaan kestänyt. Orri huomasi merkkiliput penkillä,
ojensi ne vangille, ja vaikka hän osasi ryssää vain sen, mikä
koulukurssista oli päähän jäänyt, sai hän toisen ymmärtämään.
-- Jumalauta, ellet tee oikeita merkkejä! ärjäsi hän. -- Heti kun
jompikumpi moottoreista lähtee meitä kohti, ajan kuulan läpi kallosi.
Sen siis tiedät.
Ryssä heilutteli lippujaan vapisevin käsin ja onnettoman näköisenä.
Jo näkyi vastattavan, lyhyesti vain ja ohimennen. Sitten jatkoivat
vartioveneet rauhallisesti matkaansa, häviten ulapan hämärään...
-- Mihin hiiteen me passitamme nämä juuttaat, kun päästään rantaan?
Jos me laskemme ne vapaiksi, niin tunnin päästä on metsä takaa-ajajia
täynnä. Ei niitä hirviäisi tappaakaan, sanoi Storm.
-- Älähän huoli. Eihän vielä olla rannassakaan. Kunhan ei sielläkin
olisi joitakin kyttääjiä.
-- Sitä minä en usko. Tunnen paikan, eikä sitä ennen ole vartioitu.
Syntyi äänettömyys. Täyttä vauhtia porhaltava moottori piti aika
melua yön hiljaisuudessa. Mutta nyt ei tarvinnut pelätä, nyt ajettiin
valtion koneella.--
Jo tuli ranta. Pojat nakkasivat reput selkäänsä, siunaten
sotilaskuria, joka oli heihin siinä määrin juurtunut, että he olivat
muistaneet ottaa nämä taakkansa saunasta lähtiessäänkin, huolimatta
taistelun aiheuttamasta kiihkosta. Kompassista ja kartalta katsottiin
suunta ja sitten metsään.
-- Hei, iivanat, mukaan vaan! huusi Orri. Kilometri, toinen, kolmas
taivallettiin korpea ryssäin pelokkaina odottaessa, mitä heille
aiottaisiin tehdä, kun näin kauas kuljetettiin. Vasta noin kuuden,
seitsemän kilometrin päästä pyörsi Orri heidät takaisin, kohteliaasti
kiittäen kyydistä ja taisteluharjoituksista.