Ihmisten ilmoille.
Korkoraudat napsahtivat yhteen ja komppaniapäällikön asunnon ovella
seisten jääkäri Orri sanoi:
-- Ilmoitan palanneeni lomalta, herra hauptmanni.
Hauptmanni, jonka korviin suomalaisten kunnostautuminen taistelussa
jo oli ehtinyt, nousi hyvätuulisen näköisenä.
-- Lomalla käydään virkistymässä, poikani. Te palaatte
haavoittuneena. Minkätähden ette ole mennyt sairaalaan?
-- Haavani on kovin lievä, herra hauptmanni.
-- Ettehän te täällä voi kuitenkaan tehdä mitään.
Nuorukainen ei vastannut ja päällikkö jatkoi: Olisi viisainta levätä,
naarmustakin voi koitua ikävyyksiä.
-- Minun tulee ikävä siellä, herra hauptmanni. Mitä! Sotilaan ei
koskaan ole ikävä, ettekö sitä tiedä?
Syntyi äänettömyys. Sitten ojensi nuorukainen päällikölleen kirjeen.
-- Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja on antanut minulle tämän
herra hauptmannille tuotavaksi.
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin paperin hiljainen kahahtelu päällikön
kääntäessä lehtiä.
-- Hyvä on, poikani. Te tulette saamaan rautaristin ja minä ehdotan
pataljoonan komentajalle teidät ylennettäväksi. Saatte mennä.
Mutta Orri viivytteli yhä ja näytti epäröivän.
-- Onko teillä vielä jotakin?
-- Herra hauptmanni. Olen kuullut, että Suomeen lähetetään näinä
päivinä suurempi määrä etappimiehiä. Anon, jos mahdollista, päästä
mukaan.
-- Vai niin. Te olette mielestänne tehnyt tarpeeksi ja haluatte
vetäytyä laakereillenne. Sitä en odottanut.
Värihäivähdys kiiti yli nuorukaisen otsan, ruskeat silmät välähtivät
ja niiden katse suuntausi niin pistävänä päällikköön, että tämä
jollaintavoin nolostui. Mutta mitään ei nuorukainen sanonut.
Vihdoin jatkoi hauptmanni keveämmin, ikäänkuin sovittaen.
-- Kyllä tiedän, ettette väistä tappelua. Ettekö viihdy rintamalla?
-- Herra hauptmanni tietää paremmin kuin minä minkälainen rintama
tämä on. Vetoan Hänen Ylhäisyytensä von Belowin sanoihin:
tarkastaessaan pataljoonaa hän jo keväällä ilmoitti, että Saksa on
meitä säästääkseen asettanut meidät rintama-osalle, jossa hyökkäys
tuskin tulee kysymykseen. En halua toimettomana odottaa ryssien
pommeja niskaani. Olen nuori ja tahdon vaihtelua. Ja luulisin
Suomessa voivani enemmän tehdä asiamme hyväksi.
-- Mutta tehän olette haavoittunut.
-- Juuri siksi olen sopimaton rintamalle.
-- Tiedättekö, suurin osa tovereistanne haluaa samalle matkalle?
-- Heillä on oikeus puhua puolestaan. Herra hauptmannilla on
ratkaisuvalta.
-- Minä mietin asiaa.
Nuorukainen teki salamannopean käännöksen ja poistui.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin Untolan kämpässä juhlaa.
Jääkärit Orri ja Storm, molemmat kämppäkuntaan kuuluvia, olivat
saaneet komennuksen huomisaamuna matkustaa Berliniin ja pitivät nyt
lähtijäisiä, tuhlaten viimeiset roponsa.
Verannalle oli asetettu kaksi pientä pöytää rinnakkain.
Niiden ympärillä istui kymmenkunta iloista sotilasta lakkiset
"trinkpekkerit" edessään. Keskellä upeili yksi rommi ja yksi
viinipullo, ja ilo välkkyi napamaan miesten silmistä, kun he
kesäisenä iltana, keskellä soista erämaata, olivat nousseet uhraamaan
viinin jumalalle.
Vaikka kevyt leikinlasku liikehti monine käänteineen pinnalla, niin
syvemmällä kyti kaipaus, joka miltei kateellisella myötätunnolla
puhkesi onnentoivotuksiin niille kahdelle, jotka kohtalo oli pian
johdattava toisille teille: kotimaan rakkaille seuduille. --
Orri oli vakava ja vetääntyi jo varhain kämppään haavaansa valittaen.
Vuoteellaan lojui hän kuitenkin nukkumatta, silmät tuijotukseen
auenneina ja aivot ajattelusta kiihdyksissä.
Tämä etappihomma lupasi tulla suurenmoiseksi. Miehiä lähti aluksi
noin parisenkymmentä ja näiden oli määrä tehdä uusille rekryyteille
tiet Suomesta Saksaan selviksi ja innostaa poikia matkalle. Kenties
syntyisi toinen pataljoona, kenties kokonainen suomalainen rykmentti.
Ja silloin! -- Tosin kuului pessimistien vastaväitteitä. Rintamalle
oli lähdetty niin valoisin toivein ja innostuneina. Hyökkäyksen
Pietaria kohti luultiin alkavan heti, mutta nyt saatiinkin maata
tällä keltavetisellä, epäterveellisellä suolla nälässä ja ikävässä.
Oliko Saksa heikentynyt? Uhkasiko sitä ja samalla jääkärien
suurta asiaa tappio? Ja -- kuiskailtiin -- tahtoiko Saksa lisää
suomalaisia, voidakseen käyttää heitä kiertävänä hyökkäysjoukkona,
jonka epätoivoinen raivo masentaisi ryssäin vastustuksen? -- Mutta
ei. Suureksi ja uljaaksi piti jääkärien joukon kasvaa, sellaiseksi,
että se kykenisi herättämään koko maailman huomion, kykenisi yksin
voittamaan taisteluita ja ajan tullen puhdistamaan isänmaansa
vainoojista. Mitä merkitsi tämä kourallinen miehiä? Heitä mainittiin
vain huimapäiksi seikkailijoiksi. Kymmeneen tuhanteen oli rivien
sankennuttava. Silloin olisi leikki kaukana. --
Yhä kiihkeämpiä mielikuvia syntyi haavoittuneen aivoissa... Ulkona
vallitsi kesäyön tyyni rauha, verannalla "skoolattiin" läkkimukeilla
ja iloinen kuoro, joka hetkeksi oli keventynyt ja irtautunut
todellisen elämän vakavuudesta lauloi raikuvin äänin:
Eihän se Saksan keisari tiennyt,
hippala hippan, hippan pila pala!
Eihän se Saksan keisari tiennyt
tyttöjen ikävästä.
Koska se kutsui hurjimmat pojat,
hippala hippan, hippan pila pala!
Koska se kutsui hurjimmat pojat
joka pitäjästä.