Nuori sankari.
Sahlessa vietti pionierikomppania yön 24 päivää vasten.
Vaikka marssista uupunut miehistö oli asettunut levolle, ei unesta
tullut aluksi mitään, vaan keskustelu pyöri kiihkeänä ja sävyä
nopeasti vaihdellen hyökkäyksen piirissä. Oli kysymyksessä erään
etuvarustuksen hävittäminen, jonka ryssät olivat viimeaikoina
rakentaneet ja josta he hävyttömällä tavalla ahdistelivat
saksalaisia. Tehtävä oli uskottu I:selle jääkäripataljoonalle ja sen
avuksi oli lähetetty suomalaiset pionierit.
Paavo Orri käveli yksinään tuuheiden puiden suojassa paperossia
poltellen. Toverit olivat häntä pistelleet ja kiusanneet, ei
kuitenkaan vakavasti, vaan hyväntahtoisen leikillisesti huomauttaneet
hänelle "kaistapäisyydestä". Mutta hän ei tuntenut halua vastata
heille, vaan etsi ennemmin yksinäisyyttä.
Muuan saksalainen jääkäri tuli hänen luokseen.
-- Jest lii u vas spitski? kysyi hän.
-- En puhu enkä ymmärrä ryssää. Mutta tulta minulla kyllä on, vastasi
Orri, antaen laatikkonsa saksalaiselle.
-- Mitä? Ettekö ole suomalainen? Jääkäri 27? huudahti toinen
kummastuneena, sytyttäen paperossinsa.
-- Olen kyllä, senhän näette.
-- Ettekö te kaikki puhu venäjää? Suomihan on venäläinen provinssi?
-- Ei suinkaan. Se on aivan itsenäinen maa, suuriruhtinaskunta, jonka
kanssa ei Venäjällä pitäisi olla mitään tekemistä, vaikka hallitsija
onkin yhteinen. Mutta kun Suomella ei ole omaa sotaväkeä, uskaltaa
Venäjä meitä sortaa.
-- Niinkö... Te siis kuulutte oikeastaan venäläiseen sotaväkeen ja
olette karanneet tänne?
-- Karanneet kyllä. Mutta ryssäläisiin joukkoihin emme koskaan ole
kuuluneet.
-- Oletteko kauan ollut rintamalla?
-- Ei kahta kuukautta vielä.
-- Oletteko ennen hyökänneet?
-- Ei koskaan.
Saksalaisen hymyssä kuvastihe ylimielisyys.
-- Jääkärit I tekevät 42:sta hyökkäystään.
Syntyi äänettömyys.
-- Te olette niin hiljainen ja alakuloinen -- jatkoi saksalainen.
Rohkeasti päälle vaan ja pois turha huoli. Joka kaatuu se kaatuu,
eikä sille mitään mahda.
Orri ei vastannut.
-- Teidän toverinne ovat niin kovin hitaita ja vastahakoisen
näköisiä. Minä olin aika kuumeessa, kun mentiin ensimäiseen
hyökkäykseen. Suomalaiset istuvat haluttomina ja tupakoivat, se
ei ole hyvä merkki. Ei ole hyvä jäädä jälkeen, silloin useasti
haavoittuu helpommin. Vaikka sydänalaa kiertää, niin pitää painaa
vaan, läpi kuulasateen. Eivät ne satu, elleivät ole sattuakseen.
-- Niin kai se lienee, vastasi Orri yksikantaan.
Puhelias saksalainen tuntui jollaintavoin nolostuvan tästä
välinpitämättömästä harvasanaisuudesta ja lähti tiehensä. Silloin
kömpi Orrikin makuupaikalleen.
* * * * *
Hyökkäys oli määrätty alettavaksi klo 12 24-25 päivän välisenä yönä.
Klo 11,50 seisoi pataljoona valmiina rintasuojuksen takana, vasen
siipi sillä tiellä, joka johti Schmardenista Schlockiin. Vallitsi
kesäyön hiljaisuus, mutta hämärä oli paljoa tummempi kuin pohjolassa
ja taivaalla kiilui tähtiä. Silloin tällöin kuului jonkun yölinnun
aavisteleva ja ikäänkuin hätääntynyt ääni, mutta muuten ei mitään.
Suomalaiset oli jaettu tasan kullekin komppanialle, ehkäpä senvuoksi,
etteivät he tuottaisi häiriötä hyökkäyksen yleiselle kululle. Moni
jännittynyt sydän takoi rauhattomasti hiljaisessa yössä, jonka
vihollisen valoraketti tuon tuostakin valaisi kirkkaaksi. Jossain
sivummalla ryssäin vahtimiehet ampuilivat levottomina.
Orri hankasi kaikessa rauhassa rasvaa kivääristään vedellen
puhdistusnauhaa edestakaisin piipussa.
-- Ole toki valmiina, toveri, kuiskasi saksalainen, hänen vieressään.
Orri vilkaisi rannekelloaan.
-- Kahdeksaa vailla vasta ja kellot on tarkistettu, vastasi hän
levollisesti. Sitten latasi hän hiljaa kiväärinsä, otti leipäpalan
taskustaan ja alkoi nakerrella. Saksalainen, joka jännityksen
vallassa odotteli lähtöä, katsoi häneen pitkään.
Vihdoin tuli lähtökäsky:
-- Eteenpäin!
Hiljaa ja äänettömästi, ketteränä kuin kissa, saksalainen kiipesi
vallin yli. Orri otti hieman vauhtia ja hyppäsi, kättään apuna
käyttäen; kuului vain kepeä hupsahdus, kun hän notkeasti putosi
toiselle puolen.
Kuin hämärä, kiemurteleva nauha liikkui ampumaketju eteenpäin.
Vallitsi yhä hiljaisuus. Vain joskus kuului kahahdus tai
piikkilanka-esteen heikko räminä, kun miehet hiipivät sen läpi.
Vihollinen ei vielä tiennyt mitään, vain vahtimiesten valppautta oli
outo äänettömyys omiaan teroittamaan.
Hiki alkoi virrata otsalta alas ja sydänalassa tuntui omituinen
ahdistus. Aivot tuskin synnyttivät mitään selkeitä ajatuksia, mutta
aistit olivat sitä herkemmässä vireessä.
Jo alkoi ryssäin valli hämärästi näkyä. Matkaa oli tuskin puolta
kilometriä enää. Yhtäkkiä kuului muutamia hätäisiä laukauksia. Sitten
tuntui hornan kita aukeavan ja hiljaisuus särkyi yhdeksi ainoaksi
jylinäksi, paukkeeksi, ulvonaksi, rätinäksi. Granaatit vonkuivat,
shrapnellit pihisivät kuin kissat, kuularuiskujen luotisade kulki
kuin raekuuro ylitse, miinojen järeät kumahdukset saivat maan
vapisemaan. Ja kaiken yli kuului terävä, käskevä hyökkäyshuuto,
toistuen pitkin linjaa, miehestä mieheen:
-- Eteenpäin -- mars mars!
Tuli näkyviin suomalaisten juoksukunto. Huomattavasti he joutuivat
toisten edelle, ikäänkuin ryhmänjohtajien paikalle, muistamatta,
että se oli oikeastaan väärin. Ja se oli heille onneksi. Granaatit,
shrapnellit, kuularuiskun lyijysade lensivät kuin synkkä pilvi heidän
ylitseen tai eteensä ja tuntui siltä kuin olisivat ryssäin ammukset
suorastaan väistäneet heitä.
Orri syöksyi eteenpäin kivääriään lujasti puristaen, silmät teräviksi
synkentyneinä. Suuri granaatti lensi vonkuen aivan lähelle. Humahdus
iskiessä maahan! Räjähdys!... Saksalainen ryhmäpäällikkö viskautui
pari metriä ilmaan, pyöri hetken aikaa huimasti ympäri, ikäänkuin
tuulenkela, kädet ja jalat harallaan. Sitten putosi hän maahan
muodottomana möhkäleenä, savun ja tomupilven ympäröimänä...
-- Asemiin! kuului terävä huuto kymmenkertaisesti toistuen.
Jääkärit painuivat pitkäkseen kuin luodin kaatamina. Ja nyt
he huomasivat saksalaisten toverien tottumuksesta johtuneen
etevämmyyden. Verrattomalla huomiokyvyllä ja ihmeellisellä vaistolla
nämä osasivat silmänräpäyksessä valita itselleen suojapaikan, eteensä
kiven, kannon, ruohoturpeen, mättään. Pienintäkin maan syvennystä
he käyttivät hyväkseen, suomalaisten maatessa kutakuinkin avoimina
vihollisen tulelle.
Mutta suomalaiset kulkivat edellä! Kun taistelusta lähetettiin
raportteja niin suomalaisista niissä puhuttiin, suomalaiset olivat
jo siellä ja siellä. Nämä hiljaiset miehet, joiden veltonnäköinen
tyyneys oli saksalaisia arveluttanut, näyttivät nyt luonteensa toisen
puolen ja synkässä kiihkossaan herättivät miltei kauhua.
Jo ehdittiin vihollisen piikkilanka-aitojen eteen. Orri, jolla ei
ollut lankasaksia, makasi hikeä pyyhkien ja tuon tuostakin ampuen
eräässä suojaisessa syvennyksessä. Ketju oli taaskin jäänyt jälkeen,
sitä ei hän syöksy-innossaan ollut huomannut... Jo puuhaili tumma
varjo lähettyvillä. Orri ryömi hänen luokseen: suomalainen toveri
näkyi olevan.
-- Anna tänne sakset, olethan jo aivan uupunut. Toinen kääntihe
selälleen ja makasi minuutin ajan hengästyksestä puuskuttain, Orrin
katkoessa lankaa raivoisalla vauhdilla. Muutaman kymmenen metrin
päästä sylkivät vihollisen kuularuiskut ja kiväärit luoteja, mutta
tykkitulesta ei enää ollut vaaraa, se lensi yli.
-- Pistimet kiinni! Rynnäkköön!
Hirveän hurraan kaikuessa syöksyivät suomalaiset ja saksalaiset
vihollisen varustukseen. Suurin osa ryssiä oli jo lähtenyt
käpälämäkeen, mutta toiset taistelivat vielä vimmatusti. Vallitsi
kauhea sekasorto: rikki-ammutuita kämppiä, kuolleita, haavoittuneiden
voivotusta, murhan mäiskettä. Melkein kauhistuen saksalaiset
katselivat, millä hirveällä raivolla suomalaiset upottivat pistimensä
perivihollisensa ruumiisiin.
Orri oli joutunut taaskin edelle. Hänen pistimensä, vaatteensa,
kätensä, vieläpä kasvonsakin olivat hyytyvässä veressä ja hänen
silmänsä paloivat kuin kekäleet. Kun hän katsoi taakseen mitä toiset
puuhailivat, huomasi hän erään saksalaisen joutuneen kolmen ryssän
ahdisteltavaksi. Muuan vihollisista asettui juuri pistintaistelijan
kyyristyneeseen asentoon ja terä jo välähti... Silloin Orri laukaisi
ja riensi juoksujalkaa paikalle... Luoti oli sattunut. Hirveä
nyrkinisku sivulta kaatoi toisen ryssän maahan; leuka näytti menneen
sijoiltaan ja paksu kieli puristui esiin irvillään olevien hampaitten
raosta... Kolmas heitti kiväärinsä, nosti kätensä ja sammalsi
vapisevin äänin:
-- Tavaritsh, tavaritsh!
Orri vilkaisi saksalaiseen ja tunsi sen komppanian varavääpelin,
jonka riveihin hän oli joutunut. Vääpeli oli saanut shrapnellin
luodin läpi reitensä ja latasi rauhallisesti parabellumiaan,
toverillisesti kiittäen suomalaista.
Juuri silloin pamahti laukaus läheisestä ryssän kämpästä. Orri
kiljahti ja hypähti syrjään. Kuin salama tempasi hän pistoolin
vääpelin kädestä ja syöksyi kämppää kohti. Hän kiskaisi oven auki
ja perääntyi samalla itse syrjään -- juuri parahiksi väistääkseen
piston, joka oli niin voimakas, että antaja horjahti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kaatui hän maahan Orrin luodin lävistämänä...
Hirveästi karjaisten ryntäsi nuorukainen sisään. Kaksi ryssää
seisoi valjuna seinällä, molottaen jumalan apua. Orri otti heidän
aseensa ja kuljetti heidät mukanaan vääpelin luo, jolle hän antoi
pistoolin takaisin. Vasta silloin jouti hän katsomaan kättään: luoti
oli lävistänyt lihaksen olkavarresta, ollenkaan koskematta luuhun.
Iloisin mielin sitoivat saksalainen vääpeli ja suomalainen sotilas
toistensa haavat, kolmen vangin katsellessa heidän työtään. --
Tunnissa oli hyökkäys suoritettu ja ryssän etuvarustus hävitetty
määräyksen mukaisesti. Voittoisa pataljoona vetäytyi takaisin
reippain mielin. Moni oli kyllä kaatunut, moni vaikeasti
haavoittunut, mutta suomalaisia oli jälleen seurannut hyvä onni:
heillä ei ollut raskaita tappioita. Heidän sairassotilaansa, jotka
täällä saavuttivat ikuisen maineen, kantoivat etupäässä saksalaisia
turvaan.
Takaisin palattaessa muodosti muuan ryhmä mielenkiintoisen näyn.
Jääkäri Orri komenteli kolmea vankia, jotka kantoivat hellävaroen
haavoittunutta saksalaista vääpeliä. --
Suomalaisilla oli vain yksi kuollut, yksi kadonnut ja kymmenkunta
haavoittunutta. Mutta saksalaisten käsitys oli kokonaan muuttunut
pohjolan miehistä. "Toveri, toveri", sanoivat he loistavin silmin.
He antoivat napamaan miehille voileipää, huvitettuina toisten
ruokahalusta, he tarjosivat heille tupakkaa, marmelaatia, kaikkea
hyvää, he puristelivat heitä käsistä, nauraen kuunnellen ryssän
pommitusta, joka yhä oli suunnattu tyhjää ja hävitettyä etuvarustusta
kohti.
* * * * *
Heinäkuun 27 p:nä suomalainen komppania oli saapunut Schlampeen
ja odotti junaa, jonka piti viedä heidät kotiin. Kiväärit oli
asetettu yhteen ja joukko parveili sivummalla vilkkaasti jutellen ja
tupakoiden.
-- Hilfsgruppenführer Orri! kuului äkkiä terävästi.
-- Täällä! vastasi nuorukainen ja riensi juoksujalkaa, toisella
kädellään sidottua olkavartaan tukien saksalaisen upseerin luo.
-- Te puhutte saksaa?
-- Auttavasti.
-- Hänen Ylhäisyytensä prikaatin komentaja haluaa teitä puhutella.
Seuratkaa.
Upseeri jätti Orrin etuhuoneeseen, mutta oven läpi kuului ilmoitus:
-- Der finnische Hilfsgruppenführer zur Stelle. Excellenz!
Ovi avattiin ja Orri astui sisään.
Huoneessa oli 29 Landwehr-prikaatin komentaja v. Wynecken, I.
jääkäripataljoonan päällikkö ja pionierikomppanian johtaja.
Prikaatikenraali silmäili hetken aikaa terävästi ja vaieten tulijaa.
Nuorukainen kesti katseen värähtämättä, moitteettomassa asennossa
seisten.
-- Te olette hilfsgruppenführer Orri, 27. jääkäripataljoona II:sta
komppaniasta?
-- Niin olen, Teidän ylhäisyytenne.
-- Minulla on teistä kaksi raporttia. Toinen on
komppaniapäälliköltänne, hauptmanni v. M:ltä, joka anomuksenne
perusteella pyytää pionierikomppanian päällikköä ottamaan teidät
mukaan hyökkäykseen. Toinen on varavääpeli T:ltä, joka pataljoonan
komentajalle on ilmoittanut pelastuneensa teidän avullanne. Selonteko
on teille hyvin edullinen; tahdotteko itse kertoa siitä tarkemmin.
-- Minä huomasin, että muuan venäläinen aikoi pistimellään tappaa
haavoittuneen ja ammuin ryssän, siinä kaikki Teidän Ylhäisyytenne.
-- Ilmoituksen mukaan te sitäpaitsi löitte käsin toisen ryssän
maahan, ammuitte kolmannen ja otitte kaikkiaan kolme vankia.
-- Niin tein, Teidän Ylhäisyytenne.
-- Minä tunnustan teidät soturiksi, jonka Suomi ja Saksa kunnialla
lukee riveihinsä. Komppaniapäällikkönne ei ole erehtynyt suostuessaan
harvinaiseen pyyntöönne, joka myöskin puhuu puolestanne. Olette
kunniakkaasti edustanut komppaniaanne ja minä onnittelen päällikköä,
jolla on sellaisia miehiä.
Nuorukainen seisoi vaiti ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat yhtä
levollisina ylhäistä miestä.
-- Halusitteko niin otteluun? kysyi kenraali kevyemmin.
-- Teidän Ylhäisyytenne. Me suomalaiset olemme nuorta väkeä,
kiihtyneinä lähteneet isänmaastamme. Kokeneena soturina Teidän
Ylhäisyytenne kyllä tietää, että odottaminen on sotilaalle vaikeampaa
kuin toiminta.
-- Se on oikein. Nuorena veri kuohuu. Minä olen tyytyväisenä saanut
nähdä, kuinka rajusti se kuohuu suomalaisten tyynen ja hidasleimaisen
pinnan alla. Lukuisia suurta urhoollisuutta todistavia tekoja on
kerrottu minulle kansalaistenne suorittaneen, eikä ainoatakaan
pelkuria ole mainittu. Se herättää minussa lämmintä myötätuntoa
teitä ja teidän suurta asiaanne kohtaan. -- Mitä persoonallisesti
teihin tulee olen kirjoittanut hauptmanni v. M:lle kirjeen, jossa
olen selittänyt, mistä syystä pyytämäänne 4 päivän lomaa on täytynyt
pidentää. Saatte viedä sen itse perille.
Sotilaallisessa asennossa otti Orri kirjeen vastaan ja kätki sen
huolellisesti poveensa.
-- Te olette haavoittunut. Onko haavanne vaikea?
-- Luuhun ei ole sattunut. Minä sain jättää tornisterini kuormastoon
ja toivon jaksavani toisten mukana, vaikka kyllä olen hiukan
huonoissa voimissa.
Ylhäinen sotapäällikkö vaikeni ja katseli hetken aikaa nuorukaisen
levollisia kasvoja, ilmeisesti hyvillään siitä, ettei suomalainen
ollut kerskunut, sanonut: "mitätön naarmu vain, Teidän
Ylhäisyytenne", tai jotakin sentapaista, kuten rohkeat miehet
tavallisesti tekivät.
-- Toivon teille menestystä urallanne. Puristakaa kättäni, nuori mies.
* * * * *
Ennenkuin pionierikomppania astui junaan, piti prikaatin komentaja
kauniin puheen. Hän kiitti suomalaisten urhoollisuutta, mainitsi
myötätunnolla heidän isänmaallisesta suurajatuksestaan, valitti,
ettei hänellä ollut iloa kauemmin pitää komppaniaa komentonsa
alaisena, mutta sanoi toivovansa uusia taisteluita meikäläisten
mukana ollen.
Kohotetuin mielin lähti komppania kotiin, Missen rannalle.