Kuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta
vastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota
tarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat
kasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen,
väkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä -- kaikki keinot, hyvät ja
pahat, vaikuttavat samaan suuntaan -- sillä kaikkein yhteinen vaikutus
on kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata
tietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle,
ennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten
työskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan
Afrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä -- ei mitään
paikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.
* * * * *
Yö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja
kun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten
puhtaimman veden timanttipisarat.
Bivuakivalkeat olivat sammuneet -- ainoastaan siellä ja täällä nousi
kaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.
Afrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä
mielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja
vesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon
paahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä,
puettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo
paljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti
ja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät
sotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista,
hyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on
muiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.
Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat
itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä
seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän
seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen,
joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä
pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin,
iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino
keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta.
Hoilaa! -- kuuletkos mitään?
Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis -- saattaa kuulla töminän, kun
panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.
Oikein niin, luutnantti Feliks, -- se on meidän Spahis, he osaavat
ratsastaa, he.
Kas tuossa he tulevat, -- nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat
ratsastajatkin.
Kas tuossa ovat he, -- minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä
muonavarastoon, -- alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti
Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat
viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille
auringon paahtamille poskille.
Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli
mestarillista Maurilaistekoa.
Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin
kotona.
Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin
jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen
syntynyt, -- mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten
merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa
rässissä, luutnantti, -- miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?
Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen,
ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.
Niin, se on tosi, se -- niin -- mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.
Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei
yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta,
tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät
omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa.
Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista
sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän,
vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot
pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä
olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana
perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri
rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa
määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita,
miesmäisiä ja rumia, -- ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään
unhottaneet kansalaistensa tointa.
Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo
viiksisuu -- eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin
sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja
tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään
ajatuksinensa.
Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, --
viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua
tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta
vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä
kelvoton, -- meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian
hyvä, -- nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa,
-- täällä -- on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne
syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee
uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa
civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.
Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä
vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos
kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän
keskellä talvea, -- sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, -- ja
jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut
sotilaaksi, -- joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen
mies, -- hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella
itsellensä pitkää tulevaisuutta, -- sen vuoksi olemme me niin uutteria
työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, -- juuri ajattelematta,
josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi
kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, -- tulevaisuudessa rikas, mutta
varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.
Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin -- niin, silloin
palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo
vanha maa tarvitsee minua, -- ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka
on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta
vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja
Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä
ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin
voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, --
se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy
tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.
Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,
jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.
Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä
-- Burlington Iowasta, näen mä.
Tänne -- tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, --
antakaa minulle kirje.
Hän avasi sen kiireesti -- se oli heiltä kaikilta -- isältä, äitiltä ja
Felicialta, tuolta sievältä tytöltä.
Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki -- tiedätkö
miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan
luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja
meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin,
-- se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, -- meidän
motivimme, meidän omatuntomme -- kyllin siitä -- äiti pelkää elämääsi,
minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin
kauppa-konttorissa New-Yorkissa.
Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit
eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin
suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen,
lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää
pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että
useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja
hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa
onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta
kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden
sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä
sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet
saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua
tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan
kaitselemusta.
Suurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.
Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä
muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä
esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat
kohtaloni -- sinä tiedät ne kaikki -- rakas Feliks -- kaikki. Minä
pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee
sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta,
-- se on pettävä.
Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä
ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä
henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä
juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa
isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja
kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.
Se ei kuitenkaan luonnistunut -- siitä, jonka hän on aikonut hänen
päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen
vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet
kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden
kera, -- tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, -- minut, --
kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo
rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.
Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä
kantta, -- mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun
edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen
asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen
palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.
Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta
lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen
rikkoessansa, -- ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti
vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta.
Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson
tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.
Minä en tahdo tuota kuitenkaan, -- minä olen täällä luonut itse kotoni,
ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut
mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!
Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; -- sukumerkki,
sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, -- sinä olet
todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja
hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen
hallita itsesi, -- älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen
kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri,
runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein
ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on
isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.
Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa,
ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka
mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi
vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen,
kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian
puolesta -- mutta kas -- uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen
heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, -- ja vaan jättänyt niin paljon
jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna
käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, -- itsepäisyys on sankarihengen
viimeisin huokaus.
Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy
eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä
väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin
asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.
Äitikin tahtoo kirjoittaa -- minä lopetan. Jumala siunatkoon ja
varjelkoon sinua.
Äitin kirje sisälsi _jotakin_ tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta
sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen
Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka
varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta --
kastumisen vaarasta -- tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.
Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta.
Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni
noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren
kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin
Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on
kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä,
salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin
meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin
tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, -- kreivi,
-- ei rakastu _uudessa arvossansa_) -- eräässä salakammiossa on
muutamia muistoja sinulle.
Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin
naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä
voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.
* * * * *
Feliks hymyili, -- siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni
tuli aateliton, -- totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan
kautta meitä opettaa.
Te näytätte niin iloisalta, toveri -- hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima
toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin
tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.