Noh, mitä uusia -- onko heillä siellä sota?
Ei.
Mutta, mille te hymyilette?
Eräälle nimitykselle, parahin ystäväni.
Nimitykselle, -- eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? -- oletteko te
kongressin asiamies?
En.
Mutta, olihan se Amerikasta?
Oli, ja -- me tuomme viinipullon, toveri, niin saatte kuulla.
Ja viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoi
Feliks koko tapauksen.
Siis todellakin kreivi, -- noh, onnea vaan -- minä vielä muistan, että
entisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan
ruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada
tietää.
Ei, Jumalan tähden.
Niin, -- toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne -- tämä urhoisa toveri,
luutnantti -- Feliks, on kreivi. -- Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja
hänen urhoollinen väkensä.
Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla,
ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama
muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta
kreivistä somistettuna.
Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat
muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"
Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän
päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan
hyökätäksensä.
Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo
oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa,
ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.
He ampuvat hyvin, nuo kabylit.
Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti
epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein
päävoimat laaksoon.
Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja
omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää
kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat
piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä
raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, -- tuo
nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen
lähetystä, -- kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko -- ratsasti
rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että
hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.
Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle
XII:stan päivistä, -- kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee
urhoollisia miehiä -- urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille
joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti -- mutta ruotsalaisilla on
enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.
Eteenpäin! eteenpäin! -- ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa
-- huusi nuorukainen.
Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, -- he ovat
salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.
Etujoukko oli ehtinyt metsään, -- Kabylit karkoitettiin sieltä ja he
pakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja
Afrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan
osaavat viholliseensa.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin
lyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien
korisemisesta.
Tuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet,
jotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. --
Monta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän -- muistakaa,
jääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme,
hän on kärsivä ihminen.
Hyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo
ruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä -- täällä Afrikassa on oikeita
apinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.
Kuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä.
Haavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella -- hän valitti, hän
rukoili, hän väänteli tuskissansa -- silloin ratsasti Feliks, häntä
auttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän
kaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään
sydämeen.
Tuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetun
Kabylin, -- joka nyt oli terve, -- rientäessä metsään ja kadotessa.
Salamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten
mitään armoa.
Feliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän
kaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta,
se, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen
suvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä
käydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on
Virgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.
Maakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren
sankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava
kirjoitus:
Tässä lepää
FELIKS OLIVERSKÖLD
Valdemarsborg'in kreivi,
viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.
Tuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon
kaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.