Niin, lapseni, vastasi äiti, -- Jumala antakoon hänen olla isän-isä
vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin
hän oli -- silloin tulee hän siunaukseksi kaikille -- silloin
saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi
yhdeksi hänen suvustansa.
1851.
On niin pimeätä mökissä -- pane pesään valkeata -- pane enempi -- ei
anna olla -- nuot liekit, tiedä, tyttöseni -- nuot liekit.
Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs
puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi
istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa.
-- Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne.
-- Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole
tyytyväinen.
Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä,
tyytyväinenkö? niin -- kuules Tiina -- minä olen aina ollut viisas
ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa
-- mutta.
Oh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.
Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär,
sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.
Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä
saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja
valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen
pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla
hyvin varustettu -- vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello
päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla,
kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että
omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin
oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia
vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni
metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta
naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin
sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä
käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin
kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla
viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi
ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon
vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä
kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä
liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä
muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne
ovatkin vastenmielisiä.
Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät
kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli -- te
saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni -- kyntteli saatetaan kyllä
hyvin minulle antaa.
Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla
tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman
silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.
"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä
huoneessa. -- "Hm -- viisas olen minä aina ollut -- kaikissa ajattelin
minä avutonta vanhuutta -- ja minä kokosin -- minä säästin -- minä --
hu! hu! -- nyt olen minä kuitenkin avuton -- he tahtovat vaan periä
minut, minä elän niille vaivaksi -- mutta minä olen elävä -- elävä".
Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja
epätoivoa -- minä olen elävä -- elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo
kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä -- täällä --
sykkiikö sydän? -- oi niin, varmaan sykkii se -- mutta voimatonna.
Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän -- se on kuitenkin
kummallista -- nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut
lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä
koskaan ennen tietänyt -- se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti
vainaja aina. Hän katselee minua tuolta -- katso noita pieniä,
säteileviä silmiä -- katsokaa vaan, katsokaa -- ei, älkää katsoko -- se
olet sentäänkin sinä -- niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy
kärsiä -- niin -- niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi --
minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole
luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus
pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat
pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. -- Oi, hänen ei ole
ikävä, hänen, siellä kuin hän on -- oi, hän sopii siihen seuraan.
Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.
Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää -- juurikuin
tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla -- mielen-kuvitusta,
taika-uskoa -- sanoi neiti vainaja aina -- hän ei uskonut mitään, hän.
Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä
nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin
vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan
elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina,
kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi
kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä,
jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä -- ja silloin saapi Stenbergska
kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.
Oh, hän on sitkeä, hän -- piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.
Ha, ha, oi -- sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina
nuoruudesta -- nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin
luona Utå'ssa -- ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen,
hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.
Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka -- olisi ehkä
hyvä toimittaa tänne pappi.
Aiotteko te sitten kuolla?
No niin, voisi kyllä tapahtua, ja silloin olisi hyvä puhutella pappia.
Välittikö muorin neiti papista?
Ei suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä
tahtoisin sentäänkin. --
Oh, se vaan maksaisi.
Vanhus vaipui takaisi vuoteellensa -- tämä: "se vaan maksaisi" --
tuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa
uudestaan -- antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian
muuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla,
joka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät
häntä tulemaan tänne, ja se oitis -- kuuletkos?
Tuo tavattomuus äänessä teki vaikutuksensa, tyttö meni.
Antti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana
päivänä menemään pappia hakemaan.
* * * * *
Oli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka,
ollut tuossa puoli pimeässä mökissä.
Pappi puhui hiljaa, mutta voimakkailla sanoilla tuolle sairaalle.
Niin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän -- niin, sen
minä tein.
-- Ja tarkoitus?
Oi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta
mamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä
hän ei tahtonut muuta kuin turmiota.
-- Ja sinä kirjoitit?
Niin, minä tottelin, minä olin uskollinen palveliatar.
-- Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan
hyväksyy sinun puolustuksiasi -- uskotko, että Kristus on vuodattanut
kallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?
Niin, tosiaankin oli se varomattomasi -- kadun sitä; mutta siitä ei
tullut mitään vahinkoa.
-- Niin, Jumala ohjasi sen niin -- se oli Jumalan rangaistuksen alku,
ett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että
emäntääsi -- mutta te ette heränneet.
Emme, neitiä vaan kiukutti, kun ei se onnistunut; mutta minä iloitsin.
-- Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä -- onko sinulla enempätä
omalla-tunnollasi?
On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea -- rakas kulta, hyvä
pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen,
rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää
kastelematta -- auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta --
rangaistusta -- helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä,
riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.
-- Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä --
mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta --
näetkös -- jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja
hän armahtaa sinua.
Tekeekö hän? pastori -- ah! minä voin siis löytää armoa.
-- Kyllä -- sen voit, syntis parka.
Minä olen -- alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan
ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa,
minun lainatut rahani -- kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.
-- _Saitko_ kaikki, kaikki?
En, pastori, en kaikkea -- en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.
-- Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän
tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.
Niin, pastori -- niin -- niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan
kiusasi minua -- kaikessa oli synti kiintyneenä -- kiiltävässä hopeassa
oli kirous -- jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin
rikollista -- ai, ai, Jumala -- vapahda minua, auta minua?
-- Puhu.
Niin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana -- kuitenkin
tunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki
muistiin -- pani kaikki kuntoon, -- jos se voi auttaa -- mutta se on
liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- Jumala olkoon
minulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti
hänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa
laatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se,
minun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini,
pankaa se täytäntöön.
Pappi löysi sekä mytyn että testamentin.
Hän istui siellä kauan -- eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö
tuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.
Kah, miten te tillittelette, sanoi tyttö -- hän mahtoi puhua kauniisti,
tuo pappi.
Niin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, -- nyt --
tiedän minä Vapahtajani elävän, -- ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi,
rukoilevana ja äännetönnä.
Ja yö tuli ja hiljaisuus -- ja kuolema.
* * * * *
Noh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd
krouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.
Niin, sellainen saatanan akka -- antaa vaivashoidolle kaikki tyyni,
paitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän
oli siellä, hänen täältä mennessänsä.
Nyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, -- kun hän tahtoo saada, niin
tiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.
Saa? -- niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu --
pitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä -- ei kiitoksia -- minä olen jo
aikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka
ymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan
kihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen
viisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.
Oliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta,
juotuansa itsensä kuoliaaksi.
Sanooko hän niin, Stenbergska -- noh, haalatkaa tänne puolikorttelia.
Ei!
Oh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta,
ämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.
Rouvani -- akka tutki esinettä -- oh, kaksi kannua puhdistamatonta voi
Ullqvist saada.
Ehkä Stenbergska antaa kolme?
En.
No, sitten menen minä akka-hanhilaan.
Viisi tuoppia saa hän.
Kas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa,
siellä missä hän on -- tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella
tomullansa.
* * * * *
Tuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy
ja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni
Berndtsson, Valdemarsborg.
Mytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen
sovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa
siitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi -- makasi haudassa.