Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä,
yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien
ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva -- mestariteos, elämää ja
totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja,
ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa,
jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä
"kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa
sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla
sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.
Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät
ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta -- nykyisessä juoksijoissa
on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus
kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa
suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen
yhdistyneenä -- annas olla -- jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan
monessa mies-polvessa.
Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia
muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan
saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys
ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä
esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee
yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat
taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt
aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan,
ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta -- ja joka usein siitä saa
kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja
ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä
valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai
Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä,
jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo
jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen
huipulla -- se on jotakin, joka on perittävää.
Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta,
mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota
jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja
vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää -- ja _jos_ hänellä
olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden
merkin.
Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon
katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.
Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt
jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat
muuttaneet lähemmäksi -- kaupunki perustettiin tuota pikaa virran
äyräälle -- höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki
Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta -- maa oli nousnut
arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä -- ja kansa oli jo
kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan,
johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme
rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.
Villeydellä on _omat_ nomadinsa -- teollisuudella ja rahanpyynnillä
omansa -- ei kellään niistä ole isänmaata _siinä_ merkityksessä, kuin
tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä
maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen
ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja
ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja
heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden
ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat
kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.
Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta,
levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta.
Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.
Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan
monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen,
voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen,
yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.
Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin
hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella
-- ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja
teki lapsistansa ruotsalaisia -- jankee'in asemasta.
-- Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks --
nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät -- mutta -- älä naura
minua Frans -- mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule
oikeaa amerikalaista.
-- Minä epäilen sitä -- enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa
kauppaan ja käytäntöön -- mutta myödä kaikkea -- ei -- niin suurta
kauppamiestä ei minusta koskaan tule.
-- Eikä Feliks'istäkään. -- Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän
minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut -- kuinka hän jumaloitsee
ruotsalaisia muistoja -- kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa
Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta -- hänestä
tulee varmaan sotilas aikoinaan.
-- Mutta ei täällä, Emmaseni -- se ei kelpaa -- vaikka Amerika nyt
onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä
puolustamista varten -- näes, se on menoa monarkkiaan -- ellen minä
erehdy.
-- Mitä?
-- Niin, vaimoni -- jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla
kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei
presidentti riitä -- silloin täytyy siellä olla päämies, joka on
välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. -- Niin on aina ollut,
sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen
tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei
ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä
maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat
pelastaneet maansa -- tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois
itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo -- ja hän perustaa
dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin
kiinni pääsemätön, niin kauan kuin _se rauhassa saa_ vaurastua, niin
voi se hallita itse itseänsä -- mutta ei niin, silloin sen täytyy koota
voimansa vastustaaksensa hyökkäystä -- tai vielä vaikeampaa, jos se
tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä
näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat
olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista
voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä
tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima,
jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni -- minä uneksuin
patriarkallista valtiota -- mutta, näes, me olemme tulleet
kauppavaltioon -- ja minä epäilen. Mutta, Emma -- me puhuimme
Feliks'istä -- oletko huomannut?
-- Mitä?
-- Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.
-- Isän-isä -- niin -- ah niin -- Feliks on hänen näköisensä.
-- Niin -- se on kieltämätöntä -- Feliks on niin hänen näköisensä,
että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne
Valdemarsborg'ista -- se maalattiin, silloinkuin _hän_ oli kolmentoista
vuotias ja page -- minä muistan sen hyvin -- se on meidän Feliksimme.
-- Se on kummallista.
-- Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy
yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen
näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien
sukupolvien perästä.
Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka
hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään
ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen
onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen,
kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei
saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" -- jotakin, jota ei
saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.
Felicialla oli äitinsä muoto -- sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin
vakava ilmaus noissa sini-silmissä -- sama taipuvaisuus, ja sama
luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa,
kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi
laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia -- istui tuo pieni,
sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa -- ja hymyili usein,
heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen: