Joku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in
virkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui.
Kuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun
puettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle,
koskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.
Berndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen
tuntevan kaapun.
-- Niin ... ah niin, Emili! -- huusi hän, -- se on meidän vanha
notariuksemme.
He riensivät molemmin ulos.
-- Terve tuloa, notarius! huusi Emili, ukkoa syleillen.
-- Nöyrin palvelija ... otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään
hatturasia, rakkaani, ja kapusäkki ... kovin hauskaa nähdä luutnanttia
ja pientä rouvaa.
-- Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!
-- Vai niin, hm ... kun vaan saan siivota vähän itseäni.
Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui
notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu
pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli
-- nauha.
-- Kah, isä, miten on?
-- Ah niin, -- alkoi notarius, -- niin lapset, äiti...
-- Onko äiti kuollut?
-- Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi,
Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru... Hi hi hi! minä en voi muuta
kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.
Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille
kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi
silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.
-- Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja
hänellä oli omat kellot, äiti paralla.
* * * * *
-- Minulla on, -- sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt
vaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä
hänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. -- Minulla on sangen tärkeä
uutinen... Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!
-- Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! -- sanoi äiti
vakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä
notariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.
-- Tärkeä uutinen? kysyivät molemmat.
-- Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin
kuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.
-- Kiitos isä! Onko se mukana?
-- Ja niin... Odota vähän, -- lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli
takaisin Raamattu kädessä. -- Ja, niin on kerrottavana, että
Valdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.
-- Ja Jakobsstege?
-- Mitä vielä!
-- No, mitä sitten?
-- Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? --
kysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, --
mitä on tässä? "Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders
Oliv then 3 Januari Anno 1622". ("Elias Frid sai tämän Raamatun
lahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622").
-- Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin,
se on viimeisellä kannalle, -- sanoi Emili.
-- Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen
suorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on ... hm, hm.
-- Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? -- sanoi Berndtsson. -- Mitä
se on saapa?
-- Minä en saata pu -- puhua... Niin, veli, niin, veli! Se eli _hän_
(nainen) saapi ... saapi ... Val ... Valdedemarsborg'in.
-- Mitä?
-- Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala,
taivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.
Vanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti,
juuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja
vuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.
Berndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se
palotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista
hallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä
varten.
Vanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli
huoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan
niistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat
notariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja
he menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe
veistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin
sydämellisesti hyväntahtoinen.
Joulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli
Loppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli
antanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän
oli toivonut -- itsenäisyyden.
-- Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, -- sanoi Berndtsson;
-- nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. -- Ja niin kertoi hän
hänen satunsa "Tittut".
-- Onko se sitten niin hyvä, -- kysyi pikku Felicia Berndtsson, -- onko
se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?
-- On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena
aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista
pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!
-- Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!
-- On, lapseni, minä olen kumminkin, _minun_ mielestäni, huomannut sen
olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon
kanssa ... se ei lopultakaan minua pettänyt.