Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet
Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.
Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa.
Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut
lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä
elämänvoimilla.
Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille
testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän;
nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita
kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin
kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä
kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.
Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä
seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:
-- Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa
joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että
kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen
saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän
Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä
siitä, että minä olen saanut kuihtua -- että minä, näkevänä ja kaikella
järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna,
täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on
antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä,
herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä
kiitän häntä kaikesta -- kaikesta.
Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen
syvään, innokkaasen rukoukseen.
-- Eikö totta, Berndt, -- sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti
Berndtsson'in puoleen; -- eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo
Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan
hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa
sydämessä... Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi
jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.
Näin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.
He jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.
Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, -- lisäsi hän, -- te löydätte ukon
tuolissa makaavana... Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä
voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä
rakastan, ja sitten vartoon minä teitä... Laittakaa niin, että me
tapaamme... Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa,
ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on
uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.
Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen
kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli
hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt
luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.
Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä
hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää -- eikä hän voinutkaan.
Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista
hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on
usein pyhän hikiliinan vastakohta -- Vapahtajan rakkaus hohtaa
kankeitten kasvojen läpi.
* * * * *
Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan
testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.
Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä,
upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle
kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.
Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa
sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta
avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa
sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans
Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.
Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä
oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko
vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia
vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti
vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo
jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut
perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja
arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.
Neiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös
jokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli,
matematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin
selitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän,
niin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.
Se oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin
elävänä tirkisteli neiti "vainajan" testamentistä.
-- Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, --
sanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.
Frans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon,
ilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti
Juliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että,
jollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä
enempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva
kodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon
mukaan.
Vuosi kului -- mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti
ystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.
Oli Tammikuussa 1835 tuo suuri päivä.
Kenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi,
läänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän
oli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.
Gyllensvingel oli, heti Liina Anton'in kuoltua ja kun neiti Attaliesta
näkyi tulevan ukko Anton'in ainoa perillinen, kerrassaan lämpimimmästi
rakastunut häneen. Luonnollisesti oli tähän perusteena sydämien
yhtämielisyys ja molemmin puolinen kunnioitus, rakkauden vakavin
perustus.
Kauppaneuvoksen olikin heti täytynyt korjata kaksi rappusta ylöspäin
olevan kerroksen talossansa ja pitkän ajan olivat puusepät, maalarit ja
tapitsierarit työskennelleet, saadaksensa kaikki kuntoon. Sellainen
yksimielinen rakkaus tarvitsee paljon käsityöläis-apua, tullaksensa
kuntoon.
Illalla, ennen tuota suurta päivää, oli supé Gyllensvingel'in luona.
Vapaaherratar oli ihastuttava, hänen tyttärensä oli nyöritetty ja soma
kuni nukke. Paruuni Gyllensvingel itse, joka jo oli saanut jonkunlaisen
lihavuuden, joka todisti hyviä päiviä, oli viime ajoilla antautunut
politiikiin. Ei ollut ketään, joka olisi kiivaammin kuin hän tahtonut
yllä pitää lainaustoimia -- "luottamuksetta, järjestyksettä asioissa ei
mikään valtio voi seisoa", kuului nyt. Hän herätti sen esityksen, että
kaikki velkakirjat olivat heti otettavat pantiksi, tai velallinen
pantaisin vankeuteen; hän ei tietänyt mitään ilettävämpää kuin
huolimattomat asiamiehet. Se oli toista, kuin Löwenpil'in konttooriin
mateleminen.
-- Niin, siinä on paruunilla varsin oikein; vakavia ajatuksia,
todellakin vakavia ajatuksia! Olisi hyvä, jos meidän ihan uudet
valtiomiehemme tietäisivät niin paljon. Kuten sanottu on, ei ole muuta
kuin yksi keino yhteiskuntaa järjestäessä: vankeus ja selkäsauna;
petytään, jos luulee, että roistoväki kärsii mitään muuta; ei; "kurita
roistoja," se on minun oppini; se ei tee mitään, jos yksi tai toinen
saapi hiukan enempi, kuin hän kärsisi.
-- "Kymmenessä vuodessa on se unhotettu." Se riivattu hellyys, joka on
olemassa; sitä käytetään nyt, se on ajan vaatimus; ei, putkaan seurue!
-- Niin, se on minun tarkotukseni, -- sanoi Gyllensvingel. -- Mutta,
_à propos_, kuinka on tuon Olivesköldin sukukartanokirjeen laita? Tuo
naurettava historia, tuosta _niin kutsutusta_ "kreivi Fransista."
Niin, se oli kyllä naurettavaa!
-- Niin, mutta ... mutta sen voi jokainen nähdä, joka tunsi hänet; hän
oli raakaluontoinen, kurja olento, taitamaton kurja ihminen; hänen
kanssansa seurusteltiin nimen vuoksi; mutta ... jos hän nyt tulisi
tänne, niin ei minulla tosiaankaan olisi muuta tehtävää, vaan minä
antaisin palvelijani heittää hänet ulos.
-- Aivan oikein! hän taitaa käydä kerjäämässä Amerikassa, -- sanoi
kenraali, -- puita sahaamassa ja niin edespäin, niin että hän on
astunut oikeaan säätyynsä. Kuitenkin on testatorin kodicilli avattava
huomenna.
-- Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja
silloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis
kartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman
päivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.
-- Niin, Jumala tiesi! -- sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä;
-- mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on
tahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko
vainajan likin perillinen.
-- Siis voisi Valdemarsborg taasen tulla erään kenraalin käsiin.
Kenraali Jakobsstege hymyili.
-- No niin, se taitaisi todellakin tapahtua.
-- Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia
tapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs
niitä vanhoja Mecenatereja -- tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.
-- No niin -- me saamme nähdä. --
-- Sillä, se on selvä, sellainen tapa kuluttaa koko kartanon.
-- Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän
koskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen
kuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen
pöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia --
joskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä
kreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.
-- Niin, se oli kauheata.
-- Ei herra paruuni, se ei tulle minun syykseni, _jos_ minä saan
kartanon, jota minä todellakin aavistan, koska muuten olisi muutamia
yleisiä perustajia, ja että tehdä niitä lähes kaksisataa vuotta jälkeen
kuolemansa olisi jotenkin aivan kummallista... Ei -- jatkaakseni --
_minun_ ystäväni eivät ole saavat lähteä Valdemarsborg'ista nälkäisinä.
-- Herra kenraalia huvittaikse vieläpä nytkin kestitä vieraitansa
jotenkin anteliaasti; Löwenpil sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen päivään
selvä, sittenkuin hän oli viimein kenraalin luona.
-- Ah, me joimme muutamia lasillisia, minä tahdon aina että minun
ystäväni olisivat iloisia, koska se on niin oleva, niin ... mutta sillä
välin täytyy tarkastella asioitansa ja katsoa ettei tule syödyksi.
-- Sen teki ukko vainajani.
-- Niin, todellakin. Kuitenkin tahtoisin minä mielelläni veljeni pojan
mukaani, sillä hän tuli kerran ahdistetuksi tuon naurettavan ukon
alammaisilta. Hän ehkä voisi tuntea miehensä... Oi, on jo kaksikymmentä
vuotta sitten, mutta se olisi naurettavaa, jos hän saisi seisoa
hämmästyneenä nenäkkäisyytensä tähden.
-- Ha ha ha! Niin, minä olen kuullut tuon historian, kenraali oli hyvä
ja kertoi sen, minä luulen, vuosi sitten.
-- No niin, se oli tavallinen tapaus kyllä, joka osottaa, että
herraskartanon rengit ovat nenäkkäitä. Ruotsalaiset ovat korskeita ja
sellainen tavallisesti ylpeilee isännästänsä -- jos hän on rakastettu
-- ja sellainen oli tuo kummallinen kreivi. Kuitenkin voi tuo
ihmisystävällisyys mennä niin liiallisuuksiin -- talonpojalle tulee
tehdä oikein, vaan ei hyvää.
-- Se on ollut minunkin ajatukseni, -- lausui Gyllensvingel, -- ja se
ilahuttaa minua, että kuulen herra kenraalin säätyisellä ja etevyydestä
tunnetulla miehellä olevan samallainen. Koska on tuo kumma paperi
avattava.
-- Huomenna kello kymmenen olemme me kutsutut Svean Hovioikeuteen.
Niin, tosiaankin, se on tärkeä hetki, semminkin minulle. Minä
tarvitsisin todellakin jonkinlaista lepoa ... käytettynä, paremmin
sanoen luottamuksilla rasitettuna, olen minä ollut aina tähän asti. Nyt
on jonkunlainen lepo tullut, sillä en minä ole tällä hetkellä
nykyaikainen; mutta muuten olen minä todellakin väsynyt kaikkiin. 1830
täytyi minun matkustella ympärinsä, ottaakseni selkoa terveyden-tilasta
ja, missä vaan voin järjestää sairashoitoa ja poliisijärjestystä;
sitten on minua käytetty kaikkiin Hallituksen haaroihin ... minun on
täytynyt työskennellä meidän epävissä laeissamme, minun on täytynyt
matkustella onnentoivotusretkillä, milloin sinne ja milloin tänne...
Tosi kyllä, minä olen saanut paljon armon osoituksia, lisäksi kenraali
äkkinäisesti katsoen kirjavilla tähtijoukoilla koristettua rintaansa --
mutta minä alan väsyä.
-- Niin, se on selvää, -- sanoi paruuni, -- että elämällä, joka on
täynnä vaivoja isänmaan palveluksessa, on myöskin iltansa, jolloin
lepoa tarvitaan; mutta vielä on herra kenraalilla niin paljon voimaa,
että isänmaa vielä voi odottaa paljon kenraalin toimista.
-- Hoo ... on niin monta, jotka ... jotka, mutta, yhtä kaikki, minä
alan todellakin väsyä ja tahdon vetäytyä lepoon.
-- Lääni ehkä?
-- No niin, miks'ei, saattaa vanhoilla päivillä huvitella itseänsä,
pientä lääniä hoitamalla. Minä olen istunut niin monissa komiteoissa,
että minä kyllä taidan edustaa, siinä ei ole mitään haittaa.
-- Minä, kuten moni muukin, toivon kuitenkin saada pitää herra
kenraalia Tukholmassa. Perehtyminen maaseutuun ei ole hyvä miehelle,
joka...
-- Joka on tottunut työskentelemään koko elämänsä, siinä on paruunilla
oikeus; minä en voi antautua laiskuuteen, jos minusta tulee maaherra,
niin surkuttelen minä alamaisiani. Heidän tulee pitää silmänsä auki.
-- Herra kenraalia on yleiseen kunnioitettu ankarasta
järjestysluonnostansa ja tarkkuudestansa, sanoi kohteliaasti paruuni.
-- No niin, mitä on tehtävä, virkaansa täytyy hoitaa, vastasi kenraali
ujostellen.
-- Sallittaneeko, että vieraita on läsnä, kodicilliä avattaissa?
-- Kyllä, paruuni voipi, jos niin tahtoo, seurata minua; siellä täytyy
olla muutamia jäävittömiä vieraita läsnä.
-- Minä kiitän; minä tahtoisin todellakin olla ensimäinen, joka
onnittelisi herra kenraalia kauniista Valdemarsborg'ista, semminkin,
kun jokainen isänmaatansa rakastava ei voi toivoa muuta, kuin että tämä
kartano tulee voimallisiin kouriin.
Noita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä
nauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin
nähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä
voiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut
tuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.
Tuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä
maailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus
vapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon
"Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon" ja kokonaisen
historian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä
miehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa
amaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut,
"kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka
tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi
sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka
teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti"
häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen.
Ruusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat
vapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias
isä ruusunkryyni-vellillä elämästä.
Kuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään.
jonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei
ollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt
tuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli
tuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä
luonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle,
paruunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä
kaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus,
jonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman
kuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan
sadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki "tittut'ia" toivon
haltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui
kristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin
kylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta
minuudesta.
* * * * *
Kello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut
pysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel
mukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo
hyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat
olleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut
paljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali
Jakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan
siihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.
Kenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He
olivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he
tunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.
Itse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään
naisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi
vainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan
puettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina
maahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut
valtiovarain valiokunnassa.
-- Hyvää päivää, kunnon rovastini, -- lausui tämä, -- oletteko tekin
täällä.
-- Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli
hiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja ... minulla
puolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta
lapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua ... se on isän
velvollisuus.
Rovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja
muuan notarius huutanut: "Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä
avatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään
vierainensa".
Nyt kiitivät kaikki Hovioikeuden sessionisaliin, jossa entiset
presitentit rippuivat pitkin seiniä.
Hovioikeuden sihteeri huusi:
-- Herra kenraali, ent. vara maaherra, nimitetty ylihovi-jahtimestari,
kunink. Maj:tin Svärdtähdistön suuren ristin komentaja, keisarillisen
venäläisen St. Annan tähdistön ritari, preussiläisen Pour merite
militaire tähdistön ritari, keisarillisen itävaltalaisen Mariae
Theresiae tähdistön jäsen y.m. vapaasukuinen herra Jaakko Jakobsstege.
-- Olen.
-- Rovasti ja kirkkoherra Utsugnan ja Tomstugan pitäjässä, Theologian
kandidati, maisteri Samuli Nisker.
-- Ja -- haa!
-- Telgen raatimies, leipuri Pär Knodd.
-- Olen, tässä seisoo hän, -- lausui Knodd, joka oli pieni pullakka,
lystikäs ja vähän-älyinen mies.
-- Leskirouva, kaptenska Tattarhufvud, asiamiehensä, notarius
Ostersten'in kautta.
Notarius jätti valtakirjansa.
-- Leskirouva, pastorska Tiina Wedén, syntynyt Wedén, saman asiamiehen
kautta.
Tällä tavoin olivat kaikki, jotka asuivat kaukana ja jotka olivat
petetyiksi täti Julianan antavaisuudella, antaneet notarius
Östersten'ille valtakirjansa.
-- Siis kaikki täällä, ja vieraat?
-- Minun puolestani, -- sanoi kenraali, -- paruuni Gyllensvingel.
-- Ja minun puolestani, -- sanoi rovasti Nisker, kumartaen, --
ystäväni, veli Kröplin ... herra kunink. hovisaarnaaja, maisteri
Josaphat Kröplin.
-- Ja minun puolestani, -- sanoi leipuri Knodd, olen minä ottanut
mukaani naapurini tuolta kotoa, Bernsten'in ... hm, hän on muuten
sorvari ammatiltansa, ja on oikea porvari Telge'stä.
Silloin esitteleiksi pieni laiha mies uloskasvaneessa hännystakissa,
kumarsi ja lisäsi: -- Ja haa, se olen, kuten veli Knodd sanoo.
Näiden läsnäolevien pitäisi nyt katsoa ja protokollassa selittää, --
alkoi divisioni-päällikkö puhua, -- kuinka he arvelevat näistä
sineteistä, joilla kodicilli on seilattu, ovatko ne oikeat ja eheät.
Kaikki katsahtivat tuota salaperäistä myttyä ja selittivät, että
sinetit olivat vahingoittumattomat.
-- Siis murtaa sitten sihteeri tämän asiakirjan auki, jonka tulee lukea
sen sisältö ääneen, senvuoksi, että se kunink. hovioikeuden
protokollaan sanasta sanaan otetaan.
Myttyä ympäröivät silkkirihmat katkottiin, ja nyt otti sihteeri esille
suuren käärityn pergamentin, siihen kuuluvine pulleroineen.
Hän alkoi lukea:
"Kolmeyhteisen Jumalan nimessä! Allekirjoittanut, kavallerian kenraali,
kaikkein armollisimman kuningattaremme, vapaasukuisen ruhtinattaren
Kristinan kunniakkaassa palveluksessa, vapaasukuinen Antti Olivesköld
Valdemarsborg'ista on, tarkastettuani kaikkea katoavaisuutta ja
tuntiessansa vanhuuden heikkouden lähestyvän, tehnyt tämän lisäyksen
ennen kirjoitettuun ja seilattuun testamenttiini, jonka kautta minä
teen Valdemarsborg'in, siihen kuuluvine rajapyykitettyine ulkopitäjä
rälsi-tiloinensa fideikommiss'iksi (sukukartanoksi) miehen puoleisille
sukulaisille minun jälkeeni, miehelle miehen perään, siksi kunnes suku
miehen puolelta on sammunut.
"Jos Olivesköldiläinen suku isän-puolelta sammuisi, niin määrään minä
nais-sukulaisteni eduksi seuraavaa, nimittäin":
-- Minä onnittelen, -- lausui Gyllensvingel kenraalille.
§ 1. Ett'ei sukukartano saa joutua kellekään nais-sukulaiselle tai
tälle linjalle, ellei poikaa ole tai ei myöskään, että jos joku minun
jälkeeni tukevaisista on mennyt laillisiin naimiseen, jolloin kuuluu
miehelle kartanon hoito oikeana holhojana vanhimmalle pojallensa, joka
siis täydellä fideikommisi-oikeudella lailliseen ikään jouduttuansa
ottaa Valdemarsborg'in haltuunsa.
§ 2. Koska minä itse Jumalan armosta olen palvellut korkeaan arvoon
sotilas-säädyssä, niin ei saa kukaan muu kuin näillä varustettu
_sotilas_ ottaa Valdemarsborg'ia haltuunsa.
-- Minä onnittelen teitä, herra kenraali, ah, se on hauskaa! --
kuiskasi Gyllensvingel.
"Mutta kuin minä itsekin, samoin Jumalan avulla, monissa tuimissa
taisteluissa, Jumalan nimen kiitokseksi ja kunniaksi ja rakkaan
isänmaani voitoksi, olen saanut monta voittoa, jotka omisti armollinen
kuninkaani ja Herrani, Hänen korkea Majesteetinsä kuningas, Gustavus
Adolphus vainaja ajoissaan, niin tehdään määräyksessä nimenomainen
ehto, ett'ei kukaan muu sotilas saa omata oikeutta perintöä pyytämään
tai vastaan ottamaan, jollei hän vähittäin ole ollut sotaretkellä ja
siellä itseänsä urhoollisesti ja miehuullisesti käyttänyt, samoin kuin
minä, ja avonaisessa tappelussa ulkona kentällä taistellut isänmaansa
vihollisia vastaan".
Kenraali kalpeni, se oli lisäys, joka kerrassaan hävitti kaiken.
Rovasti vetäisi suunsa nauruun, ja raatimies Knodd'in silmät säihkyivät
ilosta.
-- "Ja -- jatkoi testamentti, -- jos tämä on ainoa ehto, jolla joku
sukulaisuuden kautta vaimonpuolelta saattaa tämän fideikommissin
voittaa; kuitenkin toivon minä Jumalassa, ett'ei mitään puutetta
urhoollisista miehistä minun suvussani saata tulla, ja panen siis
siunaukseni tähän fideikommissiin, joka täten tulee sen omaksi, joka,
samaten kuin minäkin, elämästä ja kuolemasta julkisessa taistelussa ja
ulkona kentällä on lyönyt vihollisen".
§ 3. Jollei ketään sellaista olisi, niin, jos kohta muitakin sotilaita
perimään ilmaantuisi, ei se kuitenkaan voi niille langeta, vaan on,
jollei ketään sellaista ole, Valdemarsborg tiloinensa joutuva
vanhimmalle jälkeläiselle, joka suorastaan etenevässä polvessa löytyy
vanhan ystäväni ja komppania-toverini, Elias Frid'in jälkeen, joka oli
Mustassa Kavalleriassa, ja minun sivullani kaatui tappelussa Stum'in
luona. Koska Elias Frid on palvellut yhdessä minun kanssani sotamiehenä
ja kaksi kertaa urhoollisuudellansa on pelastanut henkeni sekä kaikessa
käytöksessänsä oli miehuullinen ja urhoollinen ruotsalainen soturi,
niin olen minä täten tahtonut kunnioittaa hänen muistoansa, sen
osoitukseksi, että minä, Andreas Olivesköld, vaikka Jumalan armosta
olenkin korkeaan virkaan ja luottamukseen joutunut, kuitenkin panen
suurimman arvon halpaan soturiin, joka vähillä rahoilla ja mainioksi ja
kunnioitetuksi tulon toivotta, kuitenkin hengellänsä ja verellänsä
puollustaa kuningastansa ja maatansa.
§ 4. Jollei taasen ketään sukulaista Elias Frid'in jälkeen, joka asui
Böksjö'llä Klintan pitäjässä ja joka sen kirkon kirjoissa täytyy olla
merkittynä, tätä lisäystäni avattaissa ilmaantuisi eikä saattaisi
perintö-oikeuttansa vahvistaa, niin tulee Valdemarsborg'iin perustaa
Kavallieri-rykmentin hevoissiittolaitos, niin että tämä rykmentti
oppisi hyvin ratsastamaan, ja on silloin ratsuhuone rakennettava
Valdemarsborg'iin ja ovat harjoitus-kokoukset siellä pidettävät.
Annettu Valdemarsborg'issa 2:na päivänä Maaliskuuta vuonna, Kristuksen
syntymän jälkeen, yksituhatta kuusisataa ja viisikymmentä ja kaksi.
Andreas Olivesköld.
(Sinetti.)
Että kenraali vapaasukuinen herra Andreas Olivesköld meidän läsnä
ollessamme on vakuuttanut, että yllä seisova testamentti, jota emme
kuitenkaan ole nähneet, on hänen viimeinen järkähtämätön tahtonsa, ja
että tämä tapahtui täydessä ymmärryksen tilassa ja vapaasta tahdosta,
todistavat kerrassaan läsnä olleet. _Ut supra_ (kuten yllä.)
Daniel Corylander. Petrus Holstman.
Past. Loci. Tuomari.
Andreas Corylander.
Stud. Upsal.
Tämä tärkeä asiakirja oli luettu, ja läsnä olleet marssineet pois.
Kenraali oli äänetön ja kelmeä; Gyllensvingel'illä ei ollut lohduttavaa
sanaa sanottavana.
-- Hullu ukko, tuo testatori, -- sanoi vihdoin kenraali. -- Hän luuli
että Ruotsi olisi ainaisesti sodassa... Kuinka saattaa voittaa
taisteluja sodatta.
-- Minä luulen kuitenkin, -- sanoi Gyllensvingel, -- että koko
testamentti menee myttyyn, sillä nuo sotilas-lapset ovat kai kuolleet
sukupuuttoon, eikä sitäpaitsi ole nykyään tuota testatorin mainitsemaa
kavalleriaa. Herra kenraali saapi nähdä, että kartano lankee
sukulaisille.
-- Kyllä, mutta jaettuna, herra paruuni, jaettuna ... muutama
homehtunut tuhat-riksinen, jonka saattaa yhtähyvin omata kuin kadottaa.
* * * * *
-- Kuules, Bernsten, -- sanoi raatimies Knodd, -- nyt menkäämme
Vapaamuurin-taloon ryyppy ottamaan ... tuo ei lisännyt läskiä ... mutta
yhtäkaikki, kun ei vaan hän, tuo kenraali, saanut mitään, hi hi! Minun
vatsaani oikein hiukaisee tuon kestin jälkeen.
Rovasti Nisker söi päivällistä ystävänsä, veli Kröplin'in luona, ja
matkusti illalla monine kiitoksine. Tullessansa kotiin, näytti hän
ikävältä -- se oli kaikki, mitä tuolla retkellä voitettiin.