On jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on
nähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa.
Uutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille
aatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille
ihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka
täytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa -- hän ei voi pysähtyä
jokapäiväisen uran nivellierauspisteesen -- ikuinen voima kohottaa
häntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli,
ja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka
inhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on
uutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja
tekee sen toisaksi, kuin se on ollut.
Ne, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen
ystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita -- se yhteiskuuta, johon he
kuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on
uutisasukas hengen maailmassa -- joka raivaa uusia teitä vapaassa
luonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen -- Pohjois-Amerika,
tuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa
rajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa,
keinoteltua ja vanhentunutta vastaan.
Vanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä
tuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja
omalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen
kuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän
muka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran
hyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli
ollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä
ihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin
ohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta -- se oli
tämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät
ulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko -- punahiekka, se
maanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää
kynnetään -- kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei
kreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole
sattunut tulla siksi.
Jos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi
hän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita
seurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on
kasvattanut -- vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa
yhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee
elatusta.
Hän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka
aatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan
-- hänestä ei olisi tullut mitään -- nurinviskattu suuruus -- ja kas!
vaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat
langenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa,
senvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat
olleet.
Hän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa
maailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa
kautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta
antanut sinne muuttaa väkeä -- hänellä oli siellä pieni valtakunta
pojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti
vaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli
sinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.
Felikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa
puutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja
metsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille.
Vielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat
rauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat
tuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin
on lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja
kasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden
aika taisteluinensa ja voittoinensa.
Felikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia
lapsuuden-tilassansa -- voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja
rautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. -- Tuo pieni liittokunta
kasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä
oli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.
Frans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli
innokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen
entisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä,
jolla ei ollut alaa vaikutuksellensa -- elämänvoima, joka
liiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se
olisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä,
-- ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä
tunnetta -- oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava
mies ja isä.
Ei ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei
voida tyydyttää -- äly ja kelvollisuus lankee usein -- tyhmyys ja
kelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei
tunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä
syntynyt ja luonnostansa kotiintunut.
Frans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin
rikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet
olivat ainaiseksi kuluneet -- yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein
tärkein -- rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia
muistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille
noille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven
ympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta.
Sivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa
oma maansa -- sivistynyt ei niin. -- _Patria, ubi bene_, on tuon raa'an
joukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku -- ne, jotka ovat
keski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja
Ruotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et
Frans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti
lisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa -- se on kaikella, joka
oli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen
pöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin
kutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään
todellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme
niin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan
häntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä -- saateta lukea
Europalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan
kasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti
tuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme
on kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme
ummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan
mukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota "umpihenkisyyttä" oivana, samoin
kuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista
ja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén,
erään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me
ruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa
on Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen
kanssa.
Ja kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa
enemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin
palkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia -- ranskalainen
kehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä
saaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta
maatansa äitinä -- miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on
kasvattanut meitä ankarasti.
Tuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen
kauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella
sukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu
tuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä
on sulava tuohon suureen kielivirtaan -- ruotsalaisten sointuvan
musikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois --
meidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi
luominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet
pois muinaismaailman jättiläispalmut -- rautateiden kohinassa ei saa
kuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson -- heidän suuruutensa ei kuulu
uudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta
sitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen
luutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet
saattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä --
hänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa -- sillä se kuulun koko
maailmalle.
Frans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi
tyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.
He ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa
tuossa uudessa maassa -- yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle
valtiolle, -- alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna
sen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja
rakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole
rankaisemista, vaan lohduttamista varten.
Oli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat
koossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset
talonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa,
polttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli
taivasta kohden -- vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet
lehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset
melusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti
iloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien
seurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla
tarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme
kanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva,
ett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes
kertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin -- sillä selvää on, että
jos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa
ihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti "maltillinen" mies saa ajatella
yhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on
enempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.
Joka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että
koko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja
kolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin
siellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset
olivat jo kaataneet metsänriistaa -- heidän koiransa olivat olleet
äärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet
lampaitakin. -- Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen
ja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen
politiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo
muukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista
lampaista.
Tämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta
kaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja
saapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.
Useimmat kirjeet olivat Ruotsista -- rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja
pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä,
sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan -- ehk'ei hän
enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen
kirjeestä -- hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen
siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa -- ja kansa kuunteli,
ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.
Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli
loppunut -- hän on kipeä, sangen kipeä -- rukoilkaamme! Ja kansa
laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen
aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis
etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin
monta, kuin hän suinkin oli saattanut.
Ja erämaassa -- tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä
niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin,
kuka on se, joka käy Herran asioissa.
Ja kun rukous päättyi, löi kello seitsemän -- 28 päivänä Elokuuta 1833.