Liina Anton asui akka Helmerin luona -- kaikki tuon kaivatun huoneessa
oli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin
Fredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin
vanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka
oli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat
varmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen
ihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme;
mutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee
kuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin
että me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä
-- Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala;
mutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen
kuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen -- miksi sitten
puhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole
jälellä, kuin tyhjä sana? -- mitä sitten tarkoitamme meidän
kuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme,
jota me saattaisimme kutsua _luvalliseksi_, elämisen tavaksi tämänkin
elämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon
hurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki
ajatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät
kaikissa osissa sovellu yhteen _puhtaan_ ajatuksen kanssa. Myönnettävää
on, ett'emme me voi _ajatella_ kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme
sitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla
osottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa -- jos me sen teemme, niin
saamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen -- emme sitä, joka
virtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai
surusta.
Ja kuitenkin -- eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne
puhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän
uskomme kuolemattomasta olemisesta -- kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä
ajatuksia järjestelmään -- kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden
mukaan ne tulevat ja menevät -- ja kuitenkin ovat ne kokonainen
rakennus äänettömiä ajatuksia -- aatteita, joita ei mikään ihmiskieli
voi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi
irtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko
kuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin -- ovatko autuus tai
autuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua
mennessämme toiseen elämään -- toiseen toimialaan?
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä
"minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa", kuuluu -- taidammehan me,
täälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.
Kehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että
tämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me
kutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä
se ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on
tosi -- tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin
henkien ilmestyksinä -- aika on paljastanut monta petosta; mutta
olivatko tai ovatko ne senvuoksi _kaikki_ samallaisia? Kuta enempi me
tutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko
kuolemattomuuteen -- tuo luja, innokas, henki -- maailmassa todistettu
päätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen -- tulee sekavammaksi
samassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme
miettimisen alalle. Tätä tulee "hengellisesti päättää." Saattaisiko
sitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä
jumaloitsemiseen, jos se _selvästi_ tuntisi itsessänsä, että tämä elämä
on ainoastaan esipihana toiseen.
Onko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu -- eikö se pikemmin ole ehkä
pakanuus, jota kaivataan -- sillä pakana ajattelee kumminkin sielun
kuolemattomuutta -- se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä
sivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.
"Tulee kyllä aika sitä ajatella" -- on tuo salainen ajatus, joka
yhdistyy kuoleman kauhuun -- sen asemasta, että ajatus tarttuisi
mielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan
asemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta
elämästä tulee aivan muodottomaksi -- että pidetään, mitä muuan älykäs
notabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? "Se
on viehka."
Sanalla sanoen -- meidän innossamme maallisen esineen _todellisesta_
käsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me
myöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon,
rakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä
uskoa, rakastaa tai luopua.
Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan -- hänessä oli paljon taikauskoa
-- joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa
ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka
Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän -- mutta sitä
ei pidä tekemän.
Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei
hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi
häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina
taikainen -- ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo
kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on
sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä -- myöskin aina
ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti
todellisuutensa koko maailmaa hallitessa -- ja hän oli lapsellisesti
taikauskoinen -- sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin
ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi
kumartua hänen edessänsä tomussa, -- se on jotenkin hyvin surkuteltavaa
pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.
Liina riutui alituisesti -- näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan
vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon
ja uskoi -- ja se, joka uskoo, ei sure -- mutta kuitenkin.
-- Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko
pistäytyi akkunasta sisään -- yöllä oli hän minun luonani -- ja sanoi
jotakin -- sinusta, -- niin, sinusta.
-- Mitä sitten, äiti --?
-- Niin, näes, se on päivän totuus -- hän sanoi: Terveisiä Liinalle --
hän on minun täälläkin.
Liina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin -- hän ei
vastannut.
-- Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina
istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka
liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?
-- Hyvin, äiti -- minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa
-- minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä
-- että tuo pilvi. -- Tukekaa minua, äiti -- kas niin, minä tulen,
kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.
-- Hänkin, mutisi akka Helmer -- Herra! koska lasket palvelias rauhaan
menemään?
* * * * *
Jota toivotaan, se tapahtuu joskus.
Ah, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus
monta kertaa.
Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa -- muutama päivä jälkeen makasi hän
kuolinvuoteella -- hän höyri -- eikä vanhus enää saa olla mukana
häissä, haaveili hän -- enkö ole kutsuttu -- eikö tuossa seiso
marsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös -- niin, niin, kiitoksia
poikani -- nyt olemme me kaikki täällä.
Ja niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus --
"yksinkertainen" -- äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten
ainakin.
Nyt lepäävät he kaikin kolme mullassa.
Kauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa
seuraava komea hautakirjoitus:
Muistoksi
LIINA ANTON'ille.
Kauppaneuvos ja Kunink. Waasa-tähdistön komentajan y.m.
Anton'in tyttärelle.
Sillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni
häneltä -- sai hän Komentajanauhan. -- Se oli kuitenkin lohdutus --
jotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon
kauppaneuvoksen taika -- että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei
kuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me
palvelemme -- jos me jumaloitsemme itseämme -- jos me jumaloitsemme
niitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.
Sanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni
lapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa
äitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja
parannumme me eri tavoin -- kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme
lapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?